Kamala beach, n. 10 km Patongista

Reportterin elämä voi sitten olla raskasta. Sehän sisältää muun muassa viiden tähden hotellimajoituksia lomakohteissa sekä auringonpalvontaa ja altaassa polskintaa perheeni kera. Noh, en ole varma tähtien lukumäärästä ja lomakohteitahan kuuluu tylysti haukkua turistien pilaamiksi. Mutta allas oli kyllä hyvä hienoine vettäsylkevine merihevospatsaineen.


Otin tässä taannoin siis toisin sanoen tilaisuudesta vaarin lähteä isin työmatkalle mukaan tekemään havaintoja Phuketin saarelta, missä pidettiin kaksiviikkoinen koulutusasioiden ammattilaisten koulutus koulutuksesta. Noin karkeasti ja suunnilleen. Isiä ei lomaparatiisissa paljon näkynyt: puoli yhdeksästä puoli kuuteen jotain wöökshoppeja ja satunnaiset lisäkokoukset päälle. Uneni läpi kuulin hänen vielä toisinaan poistuvan myöhään illalla juttelemaan pomonsa kanssa jotakin tärkeää tahi kirjoittamaan sähköpostia. Mitä lie. Yksi sunnuntai sentään siunaantui vapaapäiväksi ja silloin suuntasimme koko perheen voimin viidakkoon ihailemaan vankeudesta pelastettuja gibboneita, joita kiltit kansalaisjärjestötädit sopeuttavat takaisin luontoon.



Yritys päästä tutustumaan paikalliseen terveydenhuoltoon oli kova, mutta tulokseton. Äitini retkotti toisen viikon flunssaisena sängynpohjalla ja minäpoika pamautin huolella hampaani – ja niiden väliin kieleni – hotellihuoneen lipastoon. Selvisimme kuitenkin kotihoidolla hotellioloissa, mutta kotiinpaluuta rupesimme jo kaikki odottamaan hyvissä ajoin ennen koulutuskoulutuskoulutuksen loppumista.

Kotiinlähtö ei sitten ollutkaan aivan yksinkertainen asia. Katsos isäni kertoi päivää ennen lähtöpäivää ruokaostoksilla kuulleensa paikallisen lentokentän olevan suljettu. Apteekki varmisti asian todenperäisyyden. (Mistä ihmeestä isäni keksii näin luontevia lähteitä? Muistimerkintä itselle: kysele elinkeinonharjoittajilta analyysejä maailmanmenosta). Kävi ilmi, että poliittinen tilanne oli kiristynyt tässä demokratian laboratoriokokeessa jota Thaimaan kuningaskunnaksi kutsutaan ja silloinhan voi väkijoukko vaikka marssia hallituksen palatsiin ja sulkea pari kolme lentokenttää. Tästä kaikesta seurannutta hulinaa aina valpas ja turistien etujärjestönä firaabelihommia tekevä suomalaislehdistö ansiokkaasti otsikoiden seurasikin. Krhm, takaisin asiaan. Kuten olin sanomassa, paluulentomme peruttiin. Se ei tietenkään estänyt Thai Airwaysia ystävällisesti varaamasta meille paikkoja seuraavalle lennolle, jonka varmana tietona tiedettiin lentävän. Ja sitä seuraavalle. Älkää huoliko, soitamme mikäli lento ei lähde, ystävällinen virkailija ilmoitti ennen kuin jäimme odottamaan soittoa, jota ei ole vieläkään tullut.

Suureelliseen maailmanmenoon sopivat evakuoinnit kuin tyhjä vesitonkka pyykkikoriin. Eikä evakuointi olisi oikein mitään, ellei sitä tehtäisi von Trappin perheen asettaman kansainvälisen standardin mukaisesti aamuyöllä. Siispä isin työkavereista suurin osa lähti varta vasten yön pimeydessä vuokratulla bussilla kohti Bangkokia meidän jäädessä toiveikkaana odottamaan vakaassa tahdossa luvattuja lentoja tilanteen mahdollisesti rauhoituttua.


Oli jännittävää seurata miten vanhempani toimivat tiedon ollessa säännelty hyödyke. Molempia tuntui kovasti kaivertavan epätietoisuus ja he keskustelivat kaikenlaisista mahdollisista tapahtumakuluista ja mitä sitten tehtäisiin. Ilmeisesti minä olin jotenkin keskustelujen keskiössä. Nautiskelin saamastani mukavasta huomiosta ja nojailin rattaissani vettä siemaillen rennosti taaksepäin.

Suunnilleen niihin aikoihin kun Thai Airways ei soittanut meille, alkoi tilanne valjeta Phukettiin jääneille erittäin selvästi: tilanne oli valtavan epäselvä. Tästä syystä isin jäljellejääneiden kollegoiden kesken päädyttiin vuokraamaan paikan päältä pikkubussi ja lähtemään kahdeksalta seuraavana aamuna. Ilmeisesti kaikki eivät todella tunne Sound of Music -elokuvaa ja sen asettamia esimerkkejä kansallisiin kahnauksiin liittyvien pakoyritysten kellonajoista riittävän hyvin. Toisaalta, eikös tuo pakoyritys vaatinut pitkähkön lauluesityksen onnistuakseen? Alankin hiljalleen ymmärtää isän aamuista jodeleidiita tulvinutta suihkulauluesitystä entistä paremmin. Joitakin asioita voi ymmärtää. Mutta ei niitä tarvitse hyväksyä!

Ja takaisin asiaan. Äiti ja isä rupesivat jännäämään miten jaksaisin yli kaksitoistatuntisen automatkan, joka edessä odotti. Miten niin minä? Päätin todistaa epäuskoisille vanhemmilleni, että jos joku osaa matkustaa, niin se olen minä! Onneksi isin työtoverit tekivät haasteeni saada mallikelpoisimman matkustajan titteli hyvin helpoksi. Antakaas kun kerron. Lähtömme viivästyy, kun porukan vanhin setä pyörii huolestuneena hotellin aulassa ja kertoo unohtaneensa jotain elintärkeää huoneeseensa. Kun ystävälliset virkailijat ovat pelastaneet sedän Pringles-purnukan, pakkaudumme kaikki autoon. Toinen setä aloittaa ankaran valituksen loistohotellimme mielestäni varsin maukkaasta ja ravitsevasta aamiaistarjoilusta ja ohjeistaa kuskiamme täysin väärään suuntaan. Kultaisilla kaarilla tehdyn pitkähkön aamiaispysähdyksen jälkeen voimme vihdoin lähteä matkaan. Ai, mutta pitäähän auto tietenkin tankata ennen valtaisan pitkää ajomatkaa. Kas noin, olemme lähtöpisteessä vain tuntia suunniteltua lähtöaikaa myöhemmin. Mutta sitten matka vihdoin alkaa toden teolla ja pysähdymme lounaalle vasta kahden ja puolen tunnin kuluttua. Perheemme suunnistaa ripeästi ensimmäiseen ravintolaan ja odottelemme jo ruokaa, kun meille tullaan kertomaan, ettei paikasta löydy muille mitään syötävää. Niinpä he päättävät odottaa, että olemme syöneet ja ajaa sitten viidensadan metrin matkan maineikkaaseen Kentucky Fried Chicken -laaturavintolaan. Äiti komentaa matkaseuraamme hoitamaan visiitin ilman meitä. Kun kaikki ovat saaneet kupunsa pullolleen, lähdemme jälleen matkaan. Mutta kymmenen minuutin kuluttua on ilman muuta pysähdyttävä ostamaan tuliaisiksi etelän herkkua, tuhannen vuoden kananmunia. Ja sitten taas vartin päästä jonkun on toki päästävä vessaan. Ja niin edelleen. Minä se vaan katselen tyytyväisenä ohikiitäviä autoja välillä aitiopaikalta isin pomon sylistä, enkä vaadi pysähdyksiä kuin kerran. Silloinkin annoin matkatovereilleni valinnanmahdollisuuden: vienosti tuoksuva vaippani olisi voitu vaihtaa myös liikkuvassa autossa. Jostain syystä ei tätä vaihtoehtoa tunnuttu harkittavan kovin vakavasti.

Vaikka matkailu avartaa ja vaihtelu virkistää, on ihanaa päästä kotiin. Bangkokin kotiin.


Täällä Aleksis. Bangkokin Aleksis, Phuket – Bangkok.

Tuokiokuvia nousevan auringon maasta (3.-9.8.2008)

Lähdimme myöhään eräänä iltana pitkälle matkalle kohti Japanin Pohjolaa, Hokkaidon saaren vähemmän tunnettuun Obihiron kaupunkiin. Isäni oli kutsuttu paikallisen maatalous- ja eläinlääketieteellisen yliopiston vuosittaiseen seminaarin puhumaan maatalouden yhteyksistä maailmanlaajuisiin haasteisiin. En aiemmin arvannutkaan isäni olevan myös tämän alan kansainvälinen asiantuntija. Bangkokin Suvarnabhumin lentokenttä alkaa hiljalleen tulla minulle melko tutuksi. Touhukkaat virkailijat yrittävät auttaa meitä pääsemään Obihiroon hieman turhankin innokkaasti alkuperäisen lentomme ollessa reippaasti myöhässä, mikä vaarantaa jatkolentomme – yhtäkkiä olemmekin heidän mukaansa matkalla Tokion emmekä Osakan kautta. Kieltäydymme jyrkästi ja virkailija veikkaa meidän pelkäävän Tokion suurkaupunkimaista tunnelmaa ja tiedustelee hieman tätimäisesti että ”miiikäs siinä Tokiossa nyt sitten…?” Isä pitää ryhdikkään värikkäästi maalaillen kiinni nimenomaisesta suunnitelmastamme välttää Tokiossa odottava kolmen tunnin lentokenttävaihdos parkuvan, rättiväsyneen poikalapsen kanssa. Hetkinen! Sehän lienen minä. Taisi isi puhua teoreettisella tasolla, sillä enhän minä koskaan a) paru, b) ole väsynyt. Räteistä nyt puhumattakaan.

Pitkä tarina pätkäksi. Pidämme päämme ja tiedämme että voimme myöhästyä jatkolennolta, kuten tapahtuukin. Vaihtoehtomme on kuitenkin varsin mukava, kun pääsemme asettumaan vuorokaudeksi Osakan lentokenttähotelliin lepäilemään. Matka olisi yhteen pötköön ollutkin hieman vaativa jopa minunkaltaiselleni väsymättömälle matkaajalle. Ilman pysähdystä olisi sitä paitsi jäänyt tähänastisen kokemukseni perusteella maailman paras leikkipaikka testaamatta ja huhupuheiden mukaan maailman pisin ristikkosilta näkemättä!

Perillä Hokkaidolla musta luksusauto lipuu hakemaan arvovieraat Obihiron pikkukentältä . Kuski korjaa valkoisia käsineitään ja jenihymy suhisee tasaisesti kohti Obihiron keskustaa. Sieltä isä kiidätetäänkin suoraan seminaaripaikalle, jossa simultaanitulkki jo odottaa kärsimättömänä puhujan kanssa käytävää keskustelua. Taidat jättää lounaan väliin tänään, japanilainen seminaarinjärjestäjä toteaa matkalla isälleni, joka vastaa ilmoitukseen alistuneella vatsankurinalla ja vienolla pyynnöllä saada kahvia. Kahvia ei tipu, mutta muuten ollaan kovin pokkailevia, jos kohta varautuneita.

Minä sen sijaan pääsen taas uuteen hotelliin asetuttuamme äidin kanssa virvokkeelle paikalliseen kahvilaan. Äiti tuskailee, ettei tiedä mitään japanilaisesta tippikulttuurista, mutta onneksi asia selviää pian, kun tarjoilija juoksee huutaen ja kumarrellen peräämme pöytään ”unohtamiamme” rahoja palauttamaan. Kaupungilla kierrellessämme teen vertailevaa tutkimusta Bangkokin ja Obihiron olemuksesta. Täällä on aavistuksen verran vähemmän kuumaa ja kosteaa kuin Bangkokissa, joten ulkona on mukava olla (piste Obihirolle). Niinpä pääsen joka päivä useampaan otteeseen puistoon leikkimään ja kaupungin kaduille katselemaan autoja ja moottoripyöriä, joten ei haittaa, että ajopelejä on huomattavasti vähemmän kuin kotikaupungissani (pisteet molemmille). Kommunikointi obihirolaisten kanssa on haastavaa, sillä toisin kuin Bangkokissa, missä kaikki osaavat sanoa englanniksi ”same same”, kukaan ei tunnu puhuvan sanaakaan englantia (piste Bangkokille). Toisaalta japanin opintoni pääsevät hyvään alkuun, kun joka toinen vastaantuleva täti lyö minut nähdessään käsiään yhteen ja kumartuu puoleeni hokemaan ”kawai, kawai”. Näkevät siis jotain söpöä (suom. huom.). Johtopäätös: Molemmissa paikoissa on puolensa.

Isäni on pitkä mies. Jollet usko, kysy miksi häntä kutsutaan eteläisessä Päijät-Hämeessä ja saat vastaukseksi jotakin siihen suuntaan, että Pitkä-Mikoksipa tietenkin. Kun hän seisoo korkeintaan samanpituisten japanilaisten illallisella kiittämässä vuolaasti vieraanvaraisuudesta, on näky runoilijan sanoin komea. Minä en seissyt juhlavan tilaisuuden aikana juuri lainkaan, mutta sain arvolleni sopivan määrän lahjoja Obihiron Unesco-vapaaehtoisilta (mitä lie tekevät, isä ei kuuleman mukaan vielä kysyttyänsäkään tiedä…): hienon perinteisen japanilaisen yukata -puvun, mainion puhallettavan supersankari Anpanman-hahmon kepin päässä, origameja ja paljon muuta. Isä osui sakepäissään aivan oikeaan, sopivan vieraanvaraisia ovat. Reilusta kymmenestä isännästä ja emännästä vain yksi puhuu auttavasti englantia ja tulkki on jatkuvasti innokkaiden puheenpitäjien ylityöllistämä. Äitiä rajallinen kielitaito ei haittaa. Pian hän ja paikallisessa harrastelijakuorossa laulava bassosetä löytävät yhteisen sävelen ja kajauttavat yksissä tuumin ilmoille Sibeliuksen Finlandian. Suomalaisista rallikuskeistakin tentataan ohimennen. Laulun sanoin, olen suomalainen.

Täällä Aleksis. Bangkokin Aleksis, Bangkok-Osaka-Obihiro.

Muang Boranin krokotiilipuistossa

Mukavan Suomen- ja sitä seuranneen Japanin-loman (jälkimmäisestä lisää ensi kerralla) takia työni pääsivät kasautumaan pahemman kerran, joten nyt riittää urakoitavaa. Siispä asiaan.

Kotiuduttuamme myös fyysiseen kotiini ihmettelin aikani miten tutulta kaikki tuntuikaan. Jossain vaiheessa kuvioihin palasi jälleen ihana hoitajani Suda, mutta huomasin myös äidin viihtyvän seurassani entistä tiiviimmin. Olen päätellyt tämän liittyvän äidin puheisiin siitä, ettei jotain gradua enää tarvitse ”vääntää”. Famu ja äiti kyllä ottivat tavaksi tehdä pieniä päiväretkiä isin jatkaessa töitä päivisin. Viikonloppuina keksimme sitten joukolla joitain eri hienoja kokemusperäisiä seikkailuja, kuten nyt eräs tietty krokotiilipuisto, Muang Boran. Tai no, teknisesti ottaen Muang Boran on kerrotun mukaan hieno matkakohde, jolla ei ole mitään tekemistä minkään epäeettisen krokotiilipuiston kanssa. Siellä sen sijaan esitellään Thaimaan rikasta kulttuuriperintöä valtavassa puistossa, johon on rakennettu suuria muistomerkkien ja muiden jäljennöksiä. Nasevasti voisi sanoa sen olevan Seurasaari, mutta kiintoisa ja suuri.

Kuulen jo lukijan kirittävän minua tarinani kanssa edelleen. Ja toden totta, jatkan kysymällä kuinka sitten on mahdollista, että viittasin meidän kokemukseemme krokopuistosta. Asia on yksinkertainen. Uneni läpi kuulostelin eräänä iltana äidin ja isän keskustelua seuraavan päivän ohjelmasta. Isä miehekkäästi maalaili kuvaa Muang Boranin pistämättömyydestä ja äiti varoitti sen olevan kuuleman ja luetun mukaan kyllä kiva mutta hankala löytää. – Olemmeko nyt varmoja, että haluamme mennä Pomppiksen kanssa eksymään autolla? äiti kysyi mielestäni kohtuullisesti. – Netti! Siellä on tätä nykyä kaikki, tiesi isä panna vastaan ja jatkoi, enkös etsi sieltä vähän ohjetta ja avot! olemmekin jo perillä. – Krrn, tunnusti äitini täten tilanteen vaativuuden isäni tuntien ja jatkoi omia puuhiaan. Isä oli kuin olikin jo käytännössä päättänyt, että Muang Boraniin mennään. Tai no, se ei ole reilusti sanottu, toki vaihtoehtona oli murjottaa ja tehdä jotain muuta mikä joka tapauksessa osoittautuisi vähintäänkin ikävähköksi tahi laimeaksi tämän fantastisen idean rinnalla. Isä pakkaamaan autoa yön hämärässä, missä hän tapasi naapurimme Khun Tadamin, joka neuvoi menemään Expresswaytä ja kääntymään melkein vasemmalle ja sitten yhtäkkiä käännytäänkin vasemmalle ja äkkiä vasemmalle taas kun kellotorni näkyy, mutta kolmipäisen elefantin ohi on ajettu. Selvät ohjeet, kiitti isä ja hyrisi hyvää mieltään. Hississä hän vihelteli omaa erinomaisuuttaan ja osin muiden taipumusta olla totaalisen väärässä. - Kyllä on mukava olla mies, sanoi isä heittäessään autonavaimia ilmaan, ennen kuin käsi kouraisi tyhjää ja avainnippu putosi maahan.

Aamun valjetessa ja tointen tultua tehdyiksi lähdimme matkaan. Puoli tuntia Muang Boraniin! isä huikkasi varmistaessaan, että famu, äiti ja minä olemme kaikki teljettyinä turvavöiden syleilyyn. Karautimme Motorwaylle ja ajoimme hyvän tovin kaikenlaisia viittoja ihmetellen. Ei se tämä vielä ole, äiti sanoi. Ei se nyt tämäkään voi olla, mutta miten…, isä touhotti. Famu viihdytti itseään katselemalla maisemia, osallistumalla sopivasti reittejä lukuun ottamatta keskusteluun ja asennoitumalla pitkään sightseeing-henkiseen ajomatkaan. Minä poika päätin ottaa univelkoja takaisin, olihan muutenkin päikkäriaikani. Automme nieltyä asfalttia noin tunnin verran vanhempani uumoilivat jonkin olevan pielessä ja ottivat seuraavan sopivan liittymän ulos Motorwayltä. Kotitaloutemme parjatuin esine, isän kännykän navigaattorisovellus (Nokia Maps, erittäin huono ja surkea) otettiin käyttöön. Näkisimmepä ainakin missä päin olemme viihtymässä. Nopea katsaus vahvistikin aikaisen analyysin: harhaan on menty. Vaan eipä mitään, lähdimme korjaamaan kurssia ja olisimme varmasti tuota pikaa Muang Boranin porteilla. Isiä jo jännitti kuinka kiva päivästä vielä tuleekaan. Navigaattori pyysi menemään seitsemisen kilometriä takaisin. Sehän on taitettu tuota pikaa. Sitten kahdeksan kilometriä vasempaan ja taas käännös. Onpa pieni tie. – Jatka. Neljäkymmentä. Viisi. Kilometriä. navigaattori ilmoitti lahjomattoman katkovalla tyylillään. Tässä vaiheessa päätin ruveta heräilemään ja katselemaan olemmeko jo kauankin olleet Muang Boranin puistossa.


Kyllä on onni että päästiin näkemään oikeata Thaimaata, famu rikkoi hiljaisuuden ajaessamme kolmatta varttia yksikaistaista tietä keskellä ei mitään. Isi ei sanonut mitään, mutta kuulin hänen ajattelevan, että äiti laskee meidän olleen tällä tiellä jo kauemmin kuin mitä koko matkan piti kestää. Myönnymme famun näkemykseen toki kaikki kolme ja alamme hiljalleen nähdä asian valoisaakin puolta. Keskinopeus on sellainen, että nuori mopoilija ajaa joko hieman edellä, rinnalla, tai hieman takanamme, joten maisemia voi ihastella kaikessa rauhassa. – Ollaan nyt oltu tällä tiellä kauemmin kuin mitä Muang Boraniin piti kestää, äiti laskostaa lopulta autossa istuvien kollektiivisen ajatuksen.

Saavumme Samut Prakanin kaupunkiin ja tiedämme kaikki, että nyt ollaan lähellä. Nokia Maps -sovellus (älä edes harkitse) näyttää, että parin helpon käännöksen jälkeen olemme Muang Boranin valloittavassa puistossa. Kyllä helpottaa. Tuossa Shellin huoltoasema, käännös. Istumme jo voitonvarmoina liikennevaloissa ja ohi lipuu riksakuskisetä fillariajokillaan. Kivan oloinen kaupunki, tuumii isä ääneen. Varttituntia myöhemmin toteamme, että tuolla Shellillähän sitä voisi vaikka käydä vessassa, olisikohan siisti paikka ja käännymme liikennevaloihin. Kuin taikaiskusta riksakuskisetä lipuu ohitsemme jälleen. Onpa omituista, tuumaa aikuinen väki. Kaarramme jälleen vasempaan ja navigaattori ilmoittaa meidän saapuneen kohteeseen, mutta löydämme ainoastaan krokotiilipuiston sisäänkäynnin. Äiti ja isä paheksuvat koko konseptia. Epäeettistä puuhaa pitää eläimiä tuolla lailla.


Kun matkaa on tehty kolmisen tuntia puolen tunnin sijaan, voi tuttu Shellin simpukkalogo symboloida aikuisille myös vessataukoa, mistä erityisesti isä on alkanut unelmoida. Jumituttuamme pariksi hetkeksi yllättävään liikenneruuhkaan hiekkatiellä krokopuiston lähellä on isän olemus muuttunut ja hän arvaa kaikkia kiinnostavan kuinka täytyisi päästä vessaan. Tämän banaalin jeremiadin jatkuessa pissaan muina miehinä kestovaippaani. Vaikerrus vessatauon tarpeellisuudesta huipentuu yllättäen siihen, että isä kaartaa auton huoltoaseman jo näkyessä tien sivuun ja rupeaa harppomaan jalkakäytävää kuin viimeistä päivää, päiväätä thaiksi ohikulkevalle rouvalle toivottaen. Konstit on monet, toteavat famu ja äiti isän palatessa autoon ja vakuuttaessa että nyt istuin pysyy kuivana huoltoasemalle saakka. Tutkivana reportterina voin todeta, ettei Shellin vahvuuksia ole saniteettitilojen hygieeninen ylläpito, mutta torakoiden kasvatus tulvivissa lattiarei’issä saattaa hyvinkin olla.



Saapuessamme riksakuskisedän risteykseen vanhempani ja famu katsovat kaula pitkänä näkyykö setää. Ei tämä nyt niin erityinen kaupunki olekaan, isä tuhahtaa kun kaarramme ilman näköhavaintoa riksasta vasempaan ja lähestymme vääjäämättä jo moneen kertaan ohitettua krokopuistoa, johon luonnollisesti kohtalo meidät vie minua syöttämään ja muutenkin huoltamaan. Päivä on kaunis ja puisto myös, joten mikäpä olisikaan mukavampaa kuin pieni ratasajelu eläimiä ihastellen. Niin isoiksi eläimiksi krokotiilit tuntuvat kyllä viihtyvän kummallisen pienissä asunnoissa eikä norsukaan ilmeisesti tarvitse juuri liikkumatilaa. Onneksi joku viisas kuitenkin ohjeistaa vieraita asianmukaisesti: Please be kindness to animal! Niinpä.



Täällä Aleksis. Bangkokin Aleksis, Bangkok, Samut Prakan.

Jälkikirjoitus: Hoitajani Suda kertoi äidille luottamuksella tarinan, jonka mukaan hän oli kavereidensa kanssa varta vasten päättänyt hakeutua krokopuistoon. Olivat taksilla suunnistaneet kohti elämyskohdettaan, mutta päätyneet vääjäämättä ja tahtomattaan Muang Boranin viehättävään ulkoilmamuseoon, kun krokopuistoa ei vaan löytynyt. Paikoissa lienee jotain hieman erikoista. Tarina ei kerro ketä kuuluisi kiittää reippaudesta, jolla Suda ystävineen kapusi bussiin puiston laitamilla ajatellen sen kuuluvan pääsymaksuun. Joitain hetkiä myöhemmin luokkaretkellä olevat opiskelijat rupesivat tiedustelemaan iloisesti ja ilmeisen kovaäänisesti keskustelevalta joukolta keitä he ovat. Pikaisen selvityksen jälkeen ystävättäret poistettiin keskelle laajaa puistoa ja huristettiin pois. Sellaista on toisinaan Siamin valtakunnassa.

Lomasta sekä kodista ja sen sijainnista

Asiakaspalautetta Finnairille: Lentoaika Bangkokista Helsinkiin on aivan liian pitkä – asia on korjattava välittömästi! Aiempaan lentokokemukseeni luottaen lähdin puolisentoista kuukautta sitten innolla matkaan ja odotin näkeväni Kari-vaarin, Laura-tädin ja famun tuossa tuokiossa matkan toisessa päässä. Mitä vielä! Sain istua kököttää äidin syliin epämukavasti kahlittuna yli kymmenen tuntia ja kun muutaman kerran onnistuin livahtamaan hetkeksi koneen käytävälle konttaamaan, minut napattiin heti kiinni ja takaisin köysiin. Paitsi niinä kertoina, kun minua yritettiin laittaa sellaiseen pieneen laatikkoon nukkumaan. Olisin kuulemma jäänyt muiden matkustajien jalkoihin tai lentoemäntien ja -isäntien kärryjen alle käytävällä. Ei auttanut, vaikka kuinka selitin äidille ja kummeilleni Jannalle ja Esalle, että olisin mennyt pyytämään kärryjä lainaksi ja kävelyavuksi – se superkiva juuri tädiksi tullut lentoemäntä olisi varmasti antanut. Onneksi sain sittemmin kummiserkultani Joelilta perheineen synttärilahjaksi omat kärryt, joiden kanssa on ollut mainiota viilettää ensin kummilassa ja mummilassa Suomessa ja nyttemmin Sripat Courtin käytävillä. Sivumennen sanoen, otin famun ja hänen pohjattoman matkalaukkunsa mukaan Bangkokiin. En tiedä, mitä olisin tehnyt tuolla lennolla ilman jukeboksitätiäni, jonka ehtymättömästä ohjelmistosta suosikkeihini, Kauko Röyhkän helmien lisäksi, kuuluu västäräkinpojat Pin, Pan ja pikkupoika Pon. Viisas lentoyhtiö otti palautteeni vakavasti ja paluumatkalla ongelma oli jo poistunut. Ei tarvinnut kuin mennä koneeseen nukkumaan, herätä, imaista aamupalamaidot ja pian jo osoittelinkin sormella kaukana Suvarnabhumin horisontissa näkyvää isiä ja nauroin. En ole varma, mihin isin valitus kolmen ja puolen viikon liiasta pituudesta pitäisi osoittaa.

Isinpuutetta helpottamaan oli äiti järjestänyt meille täyden ohjelman isovanhempien, kummien, tätien, setien, serkkujen, pikkuserkkujen, isotätien ynnä muiden sukulaisten ja ystävien tapaamisia ja reissasimme ahkerasti mummin ja vaarin luona sijainneesta tukikohdastamme käsin. Huomasin, että Suomessa on jostain syystä huomattavasti enemmän lyhyitä, tarkemmin sanottuna jotakuinkin minun kokoisiani, ihmisiä. Oli erityisen rattoisaa päästä seurustelemaan tarkalleen samanikäisten vanhojen ystävieni, kuten Tuukan, joka myös ystävällisesti lainasi meille kotiaan eräällä Helsingin reissulla, Hertan ja Pinjan kanssa – kyllä 1-vuotiaat vaan ovat fiksuja ja kommunikaatio sujuu! Siitä tulikin mieleeni, että päätin vanhempieni yllätykseksi lakata hetkeksi puhumasta suomea (välillä on tosin ihan pakko sanoa ”kakka”)ja koulutan heitä tätä nykyä viestinnän jaloon taitoon metodilla etusormi. Menetelmä on otettu hyvin vastaan ja niin isi kuin äitikin toistelevat enimmäkseen kiltisti taloa, lamppua, autoa, prätkää, palovaroitinta jne. sitä mukaa, kun osoitan niitä etusormellani. Hyvä hyvä, vanhukset! Mutta Suomessa oli siis hyvä meno ja siellä vasta osataan juhlia! Sain nimittäin työntää käteni vielä kahteenkin synttärikakkuun ja viimeiset noin kolmenkymmenen hengen pippalot olivat niin rankat, että minun oli otettava pienet päiväunet kesken juhlien. Juhlinnan ja sukulaisten ynnä ystävien lisäksi Suomen hyviin puoliin kuuluvat mm. kotieläinpuisto, jossa oli myös hyvät keinut ja paljon pientä väkeä, oma kahluuallas, jossa sain polskia ilman että vanhukset tuuppasivat itseään liian lähelle, kirpeän raikas ilmasto sekä ruisleipä, peruna ja kaikki mummin makoisat keitokset. Ai niin, ja sauna, mummin ja vaarin loistavat kiipeilyportaat, jotka selvitin tuossa tuokiossa sekä mummin aarteita täynnä oleva astiakaappi.

Kotia ei silti mikään voita. Palasin mukavan Suomen loman jälkeen tuttuun ja turvalliseen asemamaahani hyvillä mielin. Vähänpä silti aavistin mitä tuleman piti kulkiessani kaikessa rauhassa taas pitkän lentomatkan jälkeen rattaissa Suvarnabhumin lentokentällä famu vieressä ja äiti takana. Yhtäkkiä näet bongasin ylätasanteelta hyvän matkan päästä tutun hahmon. Isi! Tulipa kerralla kiire, kun aloin samanaikaisesti minulle ominaisen täpistyksen (karkeasti ottaen innostuksensekaista ylös-alas-hetkuntaa suu apposen ammollaan) ja osoitin kauan kadoksissa ollutta isääni sormella. Isi osoitti takaisin ja taisinpa etäältä jopa erottaa silmäkulman hieman kostuneen. Voi veljet, tuskin maltoin odottaa liukuportaiden loppumista! Vaan lopussa isä ja kiitos seisoivat ja tulin napatuksi isän riittävän lujaan syleilyyn. Siinä molemmat täpistimme tavallamme ja höpötimme ja suukotimme suureksi kasvanutta ikäväämme palasen pois. Se oli ihana hetki.

Vieressämme famu kakisteli kurkkuaan selväksi ja teki tiettäväksi, ettei hänkään ollut nähnyt poikaansa hetkeen aikaan. Mitä lie tarkoittanut. Joka tapauksessa isä vaikutti iloiselta myös tästä jälleennäkemisestä. Kun kävelimme lentokentältä ulos, näin isän ja äidin hellästi toisiaan suukottavan ja huokaavan tyytyväisyyttään. Päätin painaa mieleeni, että koti on siellä missä pieni perheeni on ja rutistin isää vielä lujemmin.

Täällä Aleksis. Bangkokin Aleksis, Helsinki, Orimattila, Myrskylä, Turku, Raisio, Bangkok.

Reportterin paluu

”Jipii! Jihuu! Nyt se on ohi! Huraa! En voi uskoa tätä todeksi! Mahtavaa!” Ilmeisen hupsahtanut äitini se sellaisia huuteli tanssahdellessaan tässä eräänä aamuna hurjasti tuulettaen olohuoneeseen, jossa minä soittelin kaikessa rauhassa kummieni Jannan ja Esan kanssa muovista vesitonkkaa. Huolestuneena pitkästä raportointivälistä arvon kummit olivat nimittäin tutkivien journalistien tapoja mukaillen hypänneet lentokoneeseen ja saapuneet tänne Bangkokiin tarkistamaan tilanteeni - ja ovatkin täällä ilokseni nyt jo kolmatta viikkoa. Mutta äiti siis oli vihdoin ja viimein päättänyt päästää minut takaisin toimittajan töihin vapauttamalla tietokoneeni gradun ikeestä. Olikin jo korkea aika ottaen huomioon hienovaraiset mutta peräänantamattomat vihjeeni, kuten ripustautuminen äidin jalkaan aina hänen yrittäessään vetäytyä suljetun oven taakse konetta naputtamaan. Joudun toisinaan turvautumaan koviin otteisiin, sillä vanhempani eivät vieläkään ole oppineet kieltäni. Onneksi he ovat kuitenkin jo alkaneet ymmärtää muutamia yksinkertaisia sanoja, kuten äiti, täti ja kissa. Kyllä se vielä tästä lähtee, vanhukset.

Pakkaamisesta pitävät vanhempani pääsivät reilu viikko sitten mielipuuhaansa ja lastasivat automme takakontin täpötäyteen tavaraa, minkä jälkeen ahtauduimme kummien kera sisään ja käänsimme nokan kohti etelää. Siitä tulikin mieleen, että isistä on tullut oikea bangkokilaiskuski – vasenta kaistaa ajellaan niin kuin siinä ei mitään outoa olisi, u-käännökset sujuvat kuin vettä vaan ja vilisevään liikenteeseen tungetaan väkisin mukaan joskus jopa siinä määrin, että toiset autoilijat soittavat torvea kuninkaan kiellosta huolimatta. Hyvä isi! Keskellä moottoritietä u-käännöksiin ja läpi kivitalon ajamiseen kehottava sekä oikean ja vasemman tyystin sekoittava navigaattori joutaakin romukoppaan. Mutta asiaan. Muutaman tunnin makoisien unien jälkeen saavuimme pranburilaiseen merenrantakohteeseen neljän päivän minilomalle. Otin ansaitusta lomasta kaiken irti: uida pulikoin käytännössä omissa uima- ja porealtaissamme minkä ehdin, testasin leikkipaikan keinuja, tutkin muurahaisia ja hiekkarannan vilkkaasti liikkuvia pikkuruisia rapuja ja maistelin paikallisia herkkuja lähiravintolassa.


Täytyy sanoa, että aamuisin oli huomattavasti mukavampi herätä naapurin lehmien ammuntaan kuin tavanomaiseen ilmajunan kolkkeeseen. Lehmät näyttävät sivumennen sanoen olevankin kyseisen paikkakunnan nähtävyys ja ainakin kummitäti tuntui olevan vaikuttunut nähdessään lehmän pissalla auton lavalla keskellä kaupunkia. Maaseudun rauha oli siis Bangkokin hulinan jälkeen tervetullutta vaihtelua etenkin kun edellisestä lomasta Pak Chongin kansallispuistossa oli jo aikaa. Sillä kertaa isi oli muuten jostain syystä ottanut kaikki työkaverinsa mukaan ja leikki heidän kanssaan suurimman osan ajasta. Onneksi myös äiti ja minä saimme olla mukana piilottamalla uima-altaisiin leluja, joita muut sitten illan pimetessä sieltä kilvan etsivät. Joku suunnistus kuulemma.

Niin se vaan ikä alkaa painaa! Päätin ottaa pienen varaslähdön ja järjestin lauantaina pippalot lähestyvien yksivuotissynttäreitteni kunniaksi. Vaikka pieniä ihmisiä edusti ikävien sairastumisten ja sattumien vuoksi vain 2,5-kuukautta vanha Amilia, juhlat olivat kerrassaan erinomaiset. Kummit kunnioittivat korkeaa ikääni minulle omistetulla itse sanoittamallaan sambarytmisellä laululla ja muidenkin vieraiden lahjat olivat mahdottoman mukavia, vaikka erään vieraan suunnittelema vaaleanpunainen mekko vaihtui viime hetkellä keiloihin ja jalkapalloon. Kaunis nimeni kun on täkäläisille hieman hankala: jotkut se saa pitämään minua tyttönä, kun taas lopuille sen kirjoitusasu tuottaa hankaluuksia. Uimakoulun diplominkin sai joku Alexsis, vaikka minä suoritin ensimmäisen vaiheen läiskytykset, polskinnat ja sukellukset erinomaisesti. Mutta synttäreiden tunnelmaa ei pilannut edes se, että minua sylissään pitelevä ja innoissaan kynttilää sammuksiin puhkuva äitini unohti antaa minulle kakkulapion ja jouduin siksi aloittamaan syntymäpäiväkakun kahmaisemalla siitä aimo annoksen mustikkaa ja kermavaahtoa paljain käsin. Nam – tiedänkin mitä syön tästä lähtien joka päivä, yhdessä suklaakakun kera.




Täällä eletään mielenkiintoisia aikoja, kun hallitusta pyritään sysäämään vallan kahvasta sivummalle ja mielenosoitukset ovat reipasta kansalaisaktivismia, johon kuuluu poliisijoukkojen harhauttaminen ja jo mainittu kissa sekä toistaiseksi mainitsematon hiiiri -leikki. Jään tarkkailemaan tilannetta hieman etäämmältä, eikä kotipuolessa olekaan yhtään rauhatonta.

Nyt on aika vetäytyä kauneusunille, jotta olen oikein edustavassa kunnossa suunnatessani huomenna kohti synnyinmaatani. Siellä nähdään!

Tällä Aleksis. Bangkokin Aleksis, Bangkok.

Arki, tylppä ja hiomaton

Runoilijan sanoin, arki meidät yllätti, tylpällä terällään hitsasi päivät yhteen röpeliäiseksi saumaksi kohti tuntematonta.

Öhm, asiaan! Mitä varttuneemmaksi käyn, sitä enemmän minua on alkanut kiinnostaa lakonisen raportoinnin sijaan lyyrinen ilmaisu. Koen kuitenkin velvollisuudekseni välittää tietoa myös helpommin lähestyttävässä muodossaan.

Työn tekemistä on viime aikoina vaikeuttanut myös se, että olen ollut melkoisen ihastunut sydänystävääni Lilliin, jota yritin tässä jokin aika sitten parhaani mukaan hurmata ihastuttavalla kuusihampaisella hymylläni. Äidille huusin naama tummanpunaisena äänijänteiden äärirajoilla vaipanvaihdon aiheuttamaa ärtymystäni, mutta vaihdoin tietysti taktiikan hempeästi lempeilyyn Lillin nähdessäni. Lilli on ihana. Lilli lainasi vanhemmilleni kotimaista viihdettä dvd:llä, mikä on verenperintönä nyt vaikuttanut minuunkin. Antakaahan kun selitän. Sarja, jonka Lilli lainasi oli Tummien vesien tulkit, jossa autokauppias Raimo kuuntelee kasetilta suomalaisen tulkinnan kivijalkoja Lauri Viitaa ja Eino Leinoa parhaita mainitakseni. Silloin kun ei kuuntele suomalaisen viihdemusiikin samettisen pehmeää kulmasohvaa Paula Koivuniemeä. Vanhemmat pitivät ilmeisesti viihdettä ...hmmm, viihdyttävänä ja olen monesti kuullut seinän ja uneni läpi vaimeaa naurua ja kommentteja, joiden perusteella sarja kuvastaa jotakin hyvin suomalaista ja mitä on mukava katsoa joidenkin tuhansien kilometrien puskurivyöhykkeen takaa.

Äitini on tehnyt töitä kotona tiiviisti. Uudemman ajan suomalaislyyrikon sanoja mukaillen hänen turvallisuudentunnettaan on viime aikoina uhannut kolme asiaa: gradu, gradu, ja gradu (muistilappu itselle: jotenkin on päästävä siitä, että lähes aina päädyn viittaamaan joko suorasti tahi epäsuorasti puolustusministeriöön.
Pitää hajauttaa, hajauttaa, ei kaikkia munia yhteen koriin!). Urakka näyttää vieneen innokkaalta reportterilta tietokoneen alta, mutta on loppusuoralla. Hyvä äiti!

Isä on käynyt töissä tekemässä milloin mitäkin. Eräänkin viikon tässä hän kävi ihmettelemässä kansainvälistä kokoustohinaa Manilassa, eikä suostunut ottamaan kansainvälistä reportteria mukaan reissuun. Olimme molemmat varsin onnettomia tästä erosta ja erittäin liikuttuneita jälleennäkemisestä.

Mistä tuleekin mieleeni ilmoittaa että olemme äidin kanssa Suomessa 25.6. alkaen pari kolme viikkoa. Olisi mukava nähdä tuttuja ennen Bangkokiin paluuta!

Edellisissä numeroissa esiintynyt hoitajani Hom on valitettavasti sittemmin siirtynyt muihin tehtäviin, tarkemmin pakolaisleirille tulkiksi Shanin osavaltiosta Myanmarista tulleille pakolaisille. Olemme kaikki iloisia Homin uudesta työpaikasta, mutta pettymys tästä tiedosta oli aluksi kauhea. Onneksemme saimme Homin kautta rekrytoitua uuden hoitajan lähes välittömästi. Suda, joka on myös kotoisin Myanmarista mutta etnisesti nepalilainen, on aivan ihana. Välillä vain Suda kelpaa, eivät vanhemmat, mikä näyttää olevan vanhemmilleni niin sanoakseni kasvun paikka. Sellaista se on, vanhukset.

Olen ruvennut sitten viime raporttini liikkumaan uusilla tavoilla sekä tietysti jatkanut vanhoilla, vain ketterämmin. Ensin rupesin ponkaisemaan pystyyn. Kuten aina uusiin asioihin, tähän liittyi aimo annos yritystä ja erehdystä, ja vanhempia kauhistuttanutta pääkallon ja muun kolinaa. Olivat kuulemma jo näpyttelemässä netissä osoitetta www.kopkryphjalm.nu kun samaan aikaan katsoin heitä tukevasta seisoma-asennosta kuin sanoakseni "Ei hätää, isi ja äiti, kaikki hyvin. Ei hätää."
Opettelen tässä kävelyä tuen kanssa erittäin ahkerasti. Tähän tarkoitukseen käyvät muun muassa tuolit, pöytä, sohvankulmat ja vanhempien lahkeet. Vauhdikkaimmin liikun kuitenkin konttaamalla ja usein minut tapaakin viilettämästä olohuoneessa tyhjän muovisen vesitonkan tai ison vihreän palloni perässä. Se on niin hauskaa puuhaa.

Siinä missä äiti ja isä ovat olleet omien kiireittensä vuoksi vain vähän tekemisissä naapureiden ja talon työväen kanssa, olen minä pitänyt perheen lippua korkealla ja kunnon toimittajan tavoin tutustunut kaikkiin. Vanhempani olivatkin aamulla patiolla käydessämme kummissaan, kun heille tuntematon kukkienkastelijatäti minut nähdessään puhkesi iloiseen thainkieliseen pulinaan, josta he tunnistivat vain sanat "sawadee khaa, Aleksis". Eivät raukat vielä osaa ollenkaan thaita, toisin kuin minä, joka ymmärrän sen lisäksi sujuvasti myös shania ja nepalia. Ja äiti hämmästyi sanattomaksi, kun hänen tuore uusiseelantilainen hissituttavansa yläkerrasta lyhyen jutustelun jälkeen totesi "ahaa, sinä siis olet Aleksiksen äiti".

Rakkaat lukijani. Vetäydyn tarkkailemaan tilannetta sängynpohjalta. Kunnes ponkaisen sieltä tunnin parin päästä punasilmäisenä pystyyn ihmettelemään, että mikäs meininki, ihan hiljaista, onko kaikki kotona, huhuu? Vanhempien epätoivoisen pikanukutuksen jälkeen toistan harjoituksen. Ja toistan. Ja toistan. Ja toistan. Kunnes koittaa aamunkoi, saan maitoa ja taputan tyypillisesti vanhempia rintakehään ja poskipäihin heidän sängystä nousemiseensa saakka. Aamupurolla haukottelenkin sitten makeasti, että mikä meininki, huhuu, EIKÖ TÄÄLLÄ SAA PIENI IHMINEN EDES NUKKUA?!

Täällä Aleksis. Bangkokin Aleksis, Bangkok.

P.S. Olin jo lähes vetäytynyt, kun mieleeni tuli vielä että innostuin kovasti kun vanhempani joitain viikkoja sitten alkoivat puhua jostain "unikoulusta". Sen sijaan, että olisin saanut naapurin poikien tapaan hienon koulupuvun äiti lakkasikin antamasta yöllä maitoa. Korvauksen irvikuvana tämän sijasta isä katkokäveli minä sylissä makuuhuonetta pitkin poikin kunnes kyllästyin ja menin takaisin pehkuihin. Onneksi sentään uimakoulussa on mukavaa, vaikka univormu onkin vain niukka uimarinvaippa.

Kuninkaan talossa

Journalistin elämä tietoyhteiskunnassa voi joskus olla hieman haastavaa. Vai mitä pitäisi ajatella siitä, että toimivaa nettiyhteyttä joutuu odottamaan enemmän kuin viikon ja CNN- ja BBC-kanaviakin pari päivää? Viestintävälineiden puutteiden sekä liikenteen melun lisäksi en muuta valittamista keksikään tästä Sripat Courtista (kuulemma ollut ennen kuninkaan omistuksessa), jonka tilavassa 15:nnen kerroksen asunnossa olen nyt majaillut toissa viikon lauantaista lähtien. Silloin vanhempani aivan varoittamatta taas pakkasivat jäljellä olevan omaisuutemme, ja raahasivat ensin pihalle ja sitten Napa Placen pakettiautoon kaksi suurta matkalaukkua ja yhden pienemmän sellaisen, kohtalaisen kokoiset puolalaisvaununi sekä valtaisan määrän kasseja, joihin olemme uutterasti hankkineet täytettä ensimmäisen Bangkokin kuukautemme aikana. Olin huomaavinani pientä pilkettä hotellin omistajan silmäkulmassa hänen kysyessään kuormauksen jälkeen viattomasti ”anything else?”. Sen jälkeen hän ryhtyikin läpsimään kädestäni tiukasti kiinni pitäviä ja kyyneleitä pyyhkiviä työntekijöitään sormille. Vaikka olisi voinut luulla omistajan arvostavan yritystä estää asiakkaita lähtemästä, ylenpalttinen tunteellisuus ja ennakoivat kaipauksen osoitukset eivät ilmeisesti sittenkään olleet aivan sopivaa käytöstä. Onneksi kolmelle superihailijalleni jäi seuraavan tapaamisen odotusta helpottamaan monta kännykkäkameralla otettua kuvaa minusta. Minä puolestani muistan heitä aina nähdessäni herttaisen kortin ja kirjaillun vaaleanpunaisen pussukan, jossa sain heiltä ystävänpäivälahjaksi paikallisia herkkukeksejä. Katosivat tosin äidin ja isin suuhun ennen kuin ehdin kissaa sanoa. Napa Placesta muistuttaa myös pieni lelukoira, jonka asuntoamme ahkerasti siivonnut täti jätti ystävänpäivän kunniaksi minulle. Täällä Bangkokissa ystävänpäivä siis otetaan harvinaisen vakavasti.

Jostain syystä vanhempani eivät millään tajua, että minun on ehdottomasti voitava käyttää kaikkia mahdollisia viestintävälineitä, aivan erityisesti kännykkää ja erilaisia kaukosäätimiä. Niinpä päätin tässä jokin aika sitten ottaa ne oma-aloitteisesti käyttöön aina kun mahdollista hilaamalla itseäni lattialla eteenpäin käsillä vetäen ja jaloilla työntäen. Yllätyksekseni vanhempani innostuivat keksinnöstä valtavasti ja vertasivat minua riemuissaan lemmikkiliskoihimme. Sivumennen sanoen, liskot tuntuvat ilokseni olevan vakiovaruste täkäläisissä asunnoissa. Tuo lattialla hilautuminen osoittautuikin varsin miellyttäväksi tavaksi liikkua, joten täällä Sripat Courtin tilavassa asunnossa olen kehittänyt taitoni huippuunsa, jotta ehtisin ennen vanhempieni kieltoja tutkia mm. pistorasiat, kengät ja kaikki äidin ja isin hajamielisyyksissään lattialle unohtamat asiat. Sen lisäksi, että tutkivan journalismin harjoittaminen on näin helpottunut, lihakseni ovat tämän oivan urheilumuodon avulla vahvistuneet. Vaikka olen ehkä viime aikoina istunut aiempaa enemmän, olen myös todennut mukavaksi nousta äidin polvelta seisomaan. Uudestaan ja uudestaan.

Ennen muuttolauantaita olin käynyt täällä Sripat Courtissa vanhempieni ja sen monnipartaisen Khun Direk -sedän kanssa kolmekin kertaa, silloin meillä vaan oli vähemmän tavaraa mukana. Ja mukavahan täällä oli käydä. Ystävällinen Khun Tim -täti oli aina ala-aulassa vastassa (on siellä nytkin melkein joka päivä) ja ilahtui minut nähdessään niin, että sain heti suukon poskelle. Siitä tulikin mieleen, että täällä kaikki, niin sedät kuin täditkin tuntuvat olevan nimeltään Khun jotakin. Khun Timin kanssa ajelimme heti ensimmäisellä käynnillä hissillä ylös kaikki 17 kerrosta ja katolta löytyi pieni ja vähän isompi uima-allas sekä patio, jossa on kaksi puutarhakeinua. Meidän ja katon välissä on lisäksi huone, jossa vähäpukeiset sedät ja tädit nostelevat ähisten rautaa. Kuntosali kuulemma. Puutarhaa täällä ei ole, paitsi pienessä vesialtaassa, jossa uiskentelee karppi poikineen. Aika jännän näköisiä otuksia.


Pihasta lähtevällä tiellä numero 4 ei ole läheskään niin paljon, autoja, tuk tukeja tai moottoripyöriä kuin Napa Placen luona, ja äitini suureksi riemuksi sen jälkeen vastaan tulevalla pääkadulla, Thanon Phaholyothinilla (tunnetaan myös nimellä Phahon Yothin) on jalkakäytävät. Siitä ikihyviksi ihastuneena äiti ja isi ostivat päivänä muutamana minulle uudet hienot ja hieman aiempia vankkureitani keveämmät rattaat, joilla äiti sitten kärräilee minua läheiseen pieneen ostoskeskukseen lounaalle tai ruokaostoksille. Minua alkaa heti rattaisiin päästyäni ramaista, mutta kuka täällä huonosti lämmitetyssä saunassa nyt nukkua jaksaa! Ilmajunaan menen yleensä edelleen rintarepussa istuen, sillä vanhempani eivät ole kovin innostuneita kantamaan rattaitani lukuisia portaita ylös ja alas. Se Ari ei muuten ollutkaan mikään isin kaveri, vaan uutta kotiamme lähellä oleva ilmajuna-asema.

Sekä ihmisiä että tavaraa meille mahtuisi enemmänkin ja kun nukumme äidin ja isin kanssa samassa huoneessa, kaksi makuuhuonetta on tyhjillään. Yhtenä päivänä äiti tosin keksi yhtäkkiä siirtää koppani (kylläpä minulla onkin ikävä rakasta pinnasänkyäni!) toiseen huoneeseen ja käski minun nukkua päiväunet siellä ryhtyen itse naputtamaan tietokonetta oikeassa makuuhuoneessamme. Suostuin hetken asiaa äänekkäästi pohdiskeltuani. En nimittäin olisi millään malttanut nukkua, sillä leikkikaverikseni juuri silloin ilmaantunut Hom-täti oli niin mukavaa seuraa. Äiti ja isi kertoivat, että Burmasta kotoisin oleva Hom tulee tästä lähtien kanssani leikkimään lähes joka päivä – mikäs sen mukavampaa! Olen myös katsellut joitakin kerroksia alempana asuvaa, minua tosin kymmenisen kuukautta vanhempaa nättiä Alexandraa sillä silmällä. Josko hänestäkin saisi leikkikaverin. Silti olisi mukava tavata myös suomea puhuvia niin pieniä kuin isojakin ihmisiä, joten kertokaa toki rakkaat lukijani, jos olette liikkeellä kaakkois-Aasiassa.

Tänään en menekään julkaisun kunniaksi nukkumaan. Katsotaan, josko yöllä sitten. Sekin on vielä hieman kyseenalaista. Yksi asia on varma: EI VÄSYTÄ!

Täällä Aleksis. Bangkokin Aleksis, Bangkok.

Operaatio Räiskis, haava, siivous ja pärinä

Klirrr! Rrrrräisk! Täytyy journalistinkin joskus levätä. Yöllistä rauhaani häiritsi kuitenkin eräänä yönä vallaton kännykkää pimeässä hamuileva isäni, joka osui vanhan ja väsyneen puhelimensa sijaan lasiin, joka osui lattiaan. Aniharvoin on nähty yhtä tehokkaan pieneksi sirpaloituvaa lasitavaraa (Muistimerkintä itselle: lähetä kotimaan puolustusministeriöön vihje rypälepommin uudesta sisällöstä). Kuten jo kerran sanoin, täytyy yöllä kuitenkin usein kerätä voimia uutta päivää varten, joten käänsin tällä kertaa vain kylkeäni ja tuhistin menemään kohti aamun koita vanhempieni ilakoidessa sirpaleiden kera.

Aamut ovat Bangkokissa toisinaan lähes samanlaisia kuin Malmilla. Isän kanssa telmitään ainakin viikonloppuisin ja aamupuurotkin syödään yhdessä. Sitten palaan aikanaan äidin luo ja, jos siltä tuntuu, saatan nukahtaa päivän ensimmäisille unille yhdeksän kymmenen maissa. Vaikka kaipaan kyllä Malmille, ei siinä mitään. Harvoin on täkäläisiä siunattu yhtä hyvillä parin asteen pakkasilla tai suojasäillä kuin Malmilla, missä nukuin tukevia monen tunnin päikkäreitä pihalla. Ja vaikka kaikki täällä haluavat kovasti leikkiseuraani, olisi mukava nähdä myös muita lyhyitä ihmisiä, joita Malmilla tuntui olevan mukavaksi tungokseksi saakka.

Kuten hajamielisimmät lukijakunnastani tässä vaiheessa raporttiani, olin jo ehtinyt unohtaa tuon taannoisen sirpale-episodin äitini keskeyttäessä pitkän vaatimuslistani esityksen (täytyy sanoa, että vähilläpä resursseilla näitä raportteja tehdään, edes pressikorttia ei ole liiennyt erityiskohtelun takaamiseksi ulkomaailmassa) ulvahtamalla lasinsirpaleen uppoutuessa syvälle päkiän nahkaan. Jätin kieltämättä näin jälkikäteen ajatellen hieman ehdottoman sävyisen monologini hienotunteisesti odottamaan parempaa aikaa ja osoitin äidille sopivassa määrin empatiaa. Lopputulos: sirpale poistui ja jalka parani. Välillisenä vaikutuksena voidaan pitää myös sitä, että perun kaikki yritykset parantaa rypälepommeja ja muita aseita. Lapsikin ymmärtää, etteivät ihmisten satuttamiseen tarkoitetut välineet ole kannatettavia edes käänteisellä keittiöpsykologialla höystettyinä (muistimerkintä itselle: selvitä, kuinka voisit edistää kaukaisen kotimaasi liittymistä Ottawan sopimukseen).

Isä kuvittelee, että kaikki on kaikkialla samanlaista. Minä ja äiti arvasimme, ettei täällä mitään imureita siivouksessa käytetä, mutta hellyttävän hyväuskoinen isäni kehotti kysymään, josko hotellilla olisi imuria näkymättömien lasinsirujen poistamiseen erityisesti minun leikkireviiriltäni. Epäilyksistään huolimatta äiti teki työtä käskettyä, jolloin imurin sijaan yksi siivoja ja kaksi muuta hotellityöntekijää tungeksivat paljain jaloin huoneistoomme. Totesivat tarkastuksen jälkeen lattialla olevan lasinsiruja. Kuinka sattuikin! Tämän jälkeen ryhtyivät toimeen ottamalla esiin siihen tarkoitukseen sopivaksi katsomansa välineet: pesuainepullon, luudan ja mopin. Tämä on yhtä hyvä kuin imuri, sanoi eräs joukosta hämmentyneelle äidilleni pesuainepulloa ylpeänä näyttäen. Erityisesti lattian tahrat saivatkin kyytiä tässä vahvasti sitruksen tuoksuisessa tehoiskussa, jonka nimesin Operaatio Räiskikseksi alun ja lopun räiskyvistä tapahtumista johtuen.

Kommunikaatio on täällä päivän jos toisenkin sana. Välillä tuntuu, että puhuisin kaikkien muiden kanssa aivan eri kieltä, kun viesti ei mene perille ei millään. Olenkin alkanut yhä useammin turvautua kielistä selkeimpään, voimakkaaseen päristykseen runsaan syljen kera. Ilmoitan tällä erinäisistä asioista ja vanhemmat ovatkin jo parantaneet ymmärrystään yli kymmenkertaiseksi entiseen nähden, yltäen nyt noin yhteen kahdeskymmenesosaan kuullunymmärtämisessä. Tämä Kommunikaatio 2.0:ksi nimeämäni korkeamman tason viestintätapa on läheisesti sukua Kari-vaarin Skypessä harjoittamalle puheelle.

Viestintä yleisesti ottaen on valitettavasti ottamassa takapakkia. Tuoreen hallituksen ministeri tutkii asemamaassani median puolueettomuutta ja kertoi, ettei tarkoituksena suinkaan ole kontrolloida paikallista mediaa. Olen nuoresta iästäni huolimatta sen verran kokenut kehäsopuli, että osaan tulkita tämän tarkoittavan melko suoraan vastakkaista. Jään tarkkailemaan tilannetta huolestuneen huokauksen kera. Riippumattoman journalistin vastuu on välillä kovin raskas kantaa.



Täällä Aleksis. Bangkokin Aleksis, Bangkok.

PS. Huomasin tätä kirjoittaessani, etten jo julkaistusta raportista huolimatta sittenkään ollut vielä aivan selvillä täkäläisistä sairaanhoitopalveluista; olinhan tutkinut tähän mennessä ainoastaan ensiavun toimivuuden. Niinpä uudistin yllättäen taannoisen "vatsaflunssani" ja pääsin kuin pääsinkin tutustumaan myös paikallisen sairaalan lastenklinikkaan. Voin kertoa, että hoito oli erinomaista. Vanhempi lääkärisetä nimittäin löysi nyt syyllisen myös aiempaan huonovointisuuteeni. Syynä oli vanhempieni minulle ystävällisesti tarjoama kananmuna, jonka proteiini ei kuulemma useinkaan sovi ikäiselleni nuorelle herrasmiesreportterille. Suomessa tilanne jostain syystä on toinen. Saamieni ohjeiden mukaan lihaasyömätön pikkutoimittaja on siellä jo varhaisessa vaiheessa tuupattava täyteen munaa ja kaikkea muuta "sallittua" proteiinia. Lieneekö selitys ilmastossa?

Reportteri reporankana

Sairaslomaa olisi vielä jäljellä, mutta kutsumustaan ei voi kieltää. Sitä paitsi pikkulinnut lauloivat lukijoiden jo kaipaavan päivitystä. Vaikka tekstejäni ovat julkisesti kommentoineet vain kaksi rohkeaa, äiti on välittänyt tietoa runsaasta lukijapalautteesta - kiitos ja lisää kiitos!

Mutta sairaslomasta siis. Olin tässä eräänä iltana ravintola-arvostelua mielessä jäsennellessäni hieman huonovointinen ja vatsani päätti luovuttaa päivälliseni vanhempieni sänkypeitolle. Ja Peppi-lelulle. Ja taksiin. Ja mukavan lääkärisedän huoneeseen. Ja äidin ja isän päälle. Isä ei muuten ollut tästä jälkikäteen kovin iloinen, kun päätti jostain kumman syystä lähteä noissa samoissa vaatteissa seuraavana päivänä töihin. Vaikka yritin hymyllä viestiä kärsiväni vain pienestä vatsaflunssasta, vanhempani kauhistuivat ja kiidättivät minut pikavauhtia Bangkokin hienoimpaan sairaalaan tutkittavaksi. Siellä vanhemmilleni rauhoittavasti hymyilevä nuori lääkäri katsoi kurkkuuni ja korviini ja kuunteli keuhkoni ja sydämeni ja totesi minun olevan kaikin puolin normaali, kuinkas muuten. Kyseessä oli joko virus tai jokin sopimaton ruoka. Vanhempani syyttävät porkkanasosetta, jota tosin kieltäydyin syömästä omituisen jälkimaun takia. Olisin taas kunnossa parissa kolmessa päivässä. Sain myös hyvänmakuista lääkettä ja erinomaiselta maistuvaa vettä - nam - muuta en enää tästä lähtien juokaan! Siitä lähtien ruoka on pääosin pysynyt hyvin siellä missä pitääkin. En kuitenkaan rankan yön jälkeen jaksanut tavalliseen tapaan viihdyttää väliaikaista kotiamme puhdistaneita siivoojatätejä (jäin muuten miettimään, miksi heitä nauratti niin kovasti, kun äiti yritti elekielellä selittää heille, miksi sänkypeitossa on isoja iloisenkeltaisia bataattitahroja), vaan huusin suureen ääneen heitä antamaan minulle nukkumarauhan. No, kuka sitä nyt ihan aina jaksaa olla ihailijoillensa kohtelias.

Ihailijoista puheenollen, niitä täällä Bangkokissa riittää! Kokemukseni mukaan thaimaalaisten hillitty käytös on myytti, sillä ihmisethän suorastaan riehaantuvat minut tavatessaan. Isän työpaikaksi paljastuneen Unescon tiukkailmeinen vartijakin intoutui ilveilemään ja huiskuttamaan hulluna, kun ajelin ystävämme Khun Direkin auton takapenkillä istuen ohitse. Niin, sillä aiemmin mainitsemallani monnipartaisella sedällä on siis nimikin. Mies on muuten erittäin ystävällinen ja on esitellyt meille kaupunkia jo monena päivänä. Lähinnä tosin olemme nähneet sisätiloja, kirjanpitoni mukaan 15 asuntoa. Reissuilla isi, äiti ja Khun Direk ovat jatkuvasti puhuneet Sukhumvitista ja yhä enemmän myös jostain Arista. Aivan erinomaisen hienoja asuntoja kyllä.

Mutta takaisin asiaan. Täällä mukavassa Napa Place -hotellissa innostus on aivan karannut käsistä ja vastaanoton tädit, ja on siellä yksi setäkin, kaappaavat minut aina tilaisuuden tullen syliinsä tai peittävät silmänsä ilmestyäkseen taas käsiensä takaa huutaen "cha-ee" tai "kukkuu". Olen jo opettanut heille hieman suomea - tosin yksi tädeistä osasi jotakin suomen tapaista jo ennestään vietettyään vuoden Raumalla vaihto-opiskelijana. He myös rohkaisevat vanhempiani tilaamaan ruokaa huoneeseen ja muistavat aina jäädä hetkeksi minun viihdytettäväkseni mennen tullen. Vaihtorahaa heillä ei koskaan ole mukana, vaan sitä tuodaan sitten erikseen - ja taas leikitään!

Palvelu täällä Napa Placessa on erinomaista myös siinä mielessä, että meille on järjestetty pari söpöä lemmikkiliskoa. Ne majailevat useimmiten keittiön seinällä tai ikkunalla ja näyttäytyvät pimeän tullen. Perhekokouksemme asialistan kohta nimeltä liskojen väri - keltainen vai vihreä, on vielä nuijimatta. Ehkäpä te lukijat osaatte auttaa?

Isi on käynyt töissä. Olen jäänyt tarkkailemaan tilannetta siltä osin, että ilmiöstä vaikuttaa tulevan jotenkin pysyvä. Päivätkin ovat pidentyneet kun asuntojen katselmus on jäänyt yhtäkkiä päiväkuvioistamme. Isin lempiaiheita työpäivän jälkeen on kertoa kuinka paljon hän pitää erityisesti yhdestä työtehtävästään: se on massiivisen kokousmuistion tekeminen kokouksesta, jossa hän itse ei ollut paikalla ja josta on huono äänite ja jossa ihmiset puhuvat hitaasti ja jäsentelemättömästi ja jossa puhutaan asioista joita isi ei oikein vielä hallitse. Hmm. Näin lueteltuna tehtävä ei kuulosta äkkiseltään kovin kiehtovalta, mutta jokaiselle makunsa mukaan. Pääasia, että isi viihtyy.

Minua on kehuttu täällä siis harva se hetki ja osaan ottaa kohteliaisuudet varsin arvokkaasti vastaan. Toisin on eräillä. Isi olisi arvatenkin kohkannut yhdestä vaivaisesta saamastaan kehusta koko illan, ellen olisi ns. varastanut show'ta tutkivan ja osallistuvan journalismin taidonnäytteeksi muodostuneella sairaalareissullani. Isin kehu ansaitsee omaperäisyydellään ehkä silti maininnan. Kaupan naispuolinen kassa nimittäin pyysi isiä maksun jälkeen vielä odottamaan hetken. Isin kuuliaisesti toljottaessa tyhjyys katseessaan neitiä takaisin kassa jäsenteli sanoja oikeaan järjestykseen, minkä jälkeen tuotti ytimekkäästi lauseen: "Your nose is beautiful ". Isä nauramaan lähes hallitsemattomasti ja pokkaillen kiittelemään. Perussuomalaiseen tapaan isi tietysti jäi tapahtuneen jälkeen filosofiseen pohdintaan kohteliaisuuden luonteesta ja päätyi siihen, että kyseessä oli omalla tavallaan ymmärrettynä jonkin sortin loukkaus.

Rakkaat lukijani! Lähden tästä tekemään talletusta pankkiin, niin sanoakseni. Pian pieneksi jäävä vaununkoppa kun kutsuvasti vetää puoleensa.

Täällä Aleksis. Bangkokin Aleksis, Bangkok

Helsinki - Bangkok

Tempauduin yhtäkkiä vaatteisiin ja minut vietiin taksiin. Lentokentälle kuulemma. Hirveä kohellus kotona oli aiemmin saanut eräänlaisen päätepisteen - toisinaan oudosti käyttäytyvät vanhempani ovat viimeisten viikkojen aikana onnistuneet pääsemään eroon suurimmasta osasta kiinteää omaisuuttamme. Huolestuin toden teolla vasta kun isä katosi melkein viikoksi jokellettuaan sitä ennen silmäkulma vuotaen "pawiisi-pawiisi-isi-wakastaa". Noh, onneksi oli äiti ja mummi sekä famu turvana ja isäkin tuli takaisin ilmeisesti puhekykynsä palauduttua. Olen jäänyt tarkkailemaan tilannetta tältä osin.

Mutta nyt takaisin tähän tempaukseen. Taksissa oli kumma tunnelma. Ihan kuin vanhempani olisivat olleet jotenkin, noh, alakuloisia. Minä puolestani istuin kaikessa rauhassa ison pojan turvaistuimessa ja kuuntelin taksikuskisedän juttuja. Ihan viihdyttäviä, ei siinä mitään.

Lentokentällä aiempi epäilykseni sai vahvistuksen: vanhempani ovat seonneet lopullisesti. He raahasivat painavia matkalaukkuja ensin vaa'alle ja sitten - epäilemättä vaarin ja famun näkemisestä riemastuneina - rupesivat jälleen aukomaan vaivalla täytettyjä laukkuja. En jaksanut edes liiemmin hämmästyä, kun vanhempani rupesivat auliisti jakamaan tavaraa isovanhemmilleni. Vielä 400 grammaa tästä ja tuosta toisesta kapsäkistä, he todistivat avokätisyyttään. Löin kättä hiljaa otsaani vasten toisten täpistessä laukkujen sisällön kanssa.

Lentokentällä oli hyvä meno. Isi vaihtoi vaippani ja painelimme melkein suoraan portille 32, missä suuri joukko ihmisiä oli odottamassa pääsyä isohkoon alumiini- tms. putkeen. Myöhemmin kävi ilmi, että putki kohoaisi ilmaan ja veisi meidät kauas pois. Jaa niin, ja passintarkastaja ihmetteli isän ja minun erilaisia sukunimiä. Hiljaa harmittelin, että isä oli luopunut toisesta feminismipaidastaan hetkeä aiemmin isovanhempieni hyödyksi.

Sinnittelin koneessa vähän ehkä kiusallanikin hereillä mahdollisimman pitkään ja nukahdin vasta kun tiesin vanhempieni sitä vähiten odottavan. Jymy-yllärin varmistin nukkumalla lähes laskeutumiseen saakka, mitä pidin aika hauskana käytännön pilana.

Olen nyt perillä Bangkokissa ja asustan tätä nykyä kaakkoisosassa kaupunkia, isän työpaikan lähellä. Lukijoilleni, jotka eivät sitä satu tietämään kerron, että Bangkok on paikka joka vastaa keskimäärin alalauteita. Näillä alalauteilla on myös runsaasti tuntemattomia ihmisiä, jotka tulevat rutistamaan kättä tai poskea ihastellen. Olen aiemmin ihmetellytkin näiden ihmisten vähyyttä kauppa- yms. reissuilla. Prismassa oli usein kyllä oivia tilaisuuksia tähän, vaan ei. Ja liikennettä täällä piisaa, oh boy! Joskus on ilma ollut aika sakeana mopojen, autojen ja erityisesti vanhojen bussien savua.

Isän työpaikka vaikuttaa hyvältä. Pari päivää isi on siellä käynyt ja aika nopeasti palannutkin. Sitten on tosin kiirehditty monnipartaisen sedän auton kyytiin, kierretty rakennuksesta toiseen ja kuunneltu setien ja tätien kehuvan asuntoja.

Olen toistaiseksi tyytyväinen täällä oloon (etenkin kun mummi oli tänään meidän tietokoneessa ja tätini Janna eilen), mutta on kai reportterinkin levättävä. Taidan vetäytyä vaununi koppaan vetämään sikeitä, huomenna on jälleen uusi päivä tämän Bangkokin eli uusien ystävieni mukaan Krung Thepin auringon alla.

Täällä Aleksis. Bangkokin Aleksis, Bangkok.