Asiakaspalautetta Finnairille: Lentoaika Bangkokista Helsinkiin on aivan liian pitkä – asia on korjattava välittömästi! Aiempaan lentokokemukseeni luottaen lähdin puolisentoista kuukautta sitten innolla matkaan ja odotin näkeväni Kari-vaarin, Laura-tädin ja famun tuossa tuokiossa matkan toisessa päässä. Mitä vielä! Sain istua kököttää äidin syliin epämukavasti kahlittuna yli kymmenen tuntia ja kun muutaman kerran onnistuin livahtamaan hetkeksi koneen käytävälle konttaamaan, minut napattiin heti kiinni ja takaisin köysiin. Paitsi niinä kertoina, kun minua yritettiin laittaa sellaiseen pieneen laatikkoon nukkumaan. Olisin kuulemma jäänyt muiden matkustajien jalkoihin tai lentoemäntien ja -isäntien kärryjen alle käytävällä. Ei auttanut, vaikka kuinka selitin äidille ja kummeilleni Jannalle ja Esalle, että olisin mennyt pyytämään kärryjä lainaksi ja kävelyavuksi – se superkiva juuri tädiksi tullut lentoemäntä olisi varmasti antanut. Onneksi sain sittemmin kummiserkultani Joelilta perheineen synttärilahjaksi omat kärryt, joiden kanssa on ollut mainiota viilettää ensin kummilassa ja mummilassa Suomessa ja nyttemmin Sripat Courtin käytävillä. Sivumennen sanoen, otin famun ja hänen pohjattoman matkalaukkunsa mukaan Bangkokiin. En tiedä, mitä olisin tehnyt tuolla lennolla ilman jukeboksitätiäni, jonka ehtymättömästä ohjelmistosta suosikkeihini, Kauko Röyhkän helmien lisäksi, kuuluu västäräkinpojat Pin, Pan ja pikkupoika Pon. Viisas lentoyhtiö otti palautteeni vakavasti ja paluumatkalla ongelma oli jo poistunut. Ei tarvinnut kuin mennä koneeseen nukkumaan, herätä, imaista aamupalamaidot ja pian jo osoittelinkin sormella kaukana Suvarnabhumin horisontissa näkyvää isiä ja nauroin. En ole varma, mihin isin valitus kolmen ja puolen viikon liiasta pituudesta pitäisi osoittaa.
Isinpuutetta helpottamaan oli äiti järjestänyt meille täyden ohjelman isovanhempien, kummien, tätien, setien, serkkujen, pikkuserkkujen, isotätien ynnä muiden sukulaisten ja ystävien tapaamisia ja reissasimme ahkerasti mummin ja vaarin luona sijainneesta tukikohdastamme käsin. Huomasin, että Suomessa on jostain syystä huomattavasti enemmän lyhyitä, tarkemmin sanottuna jotakuinkin minun kokoisiani, ihmisiä. Oli erityisen rattoisaa päästä seurustelemaan tarkalleen samanikäisten vanhojen ystävieni, kuten Tuukan, joka myös ystävällisesti lainasi meille kotiaan eräällä Helsingin reissulla, Hertan ja Pinjan kanssa – kyllä 1-vuotiaat vaan ovat fiksuja ja kommunikaatio sujuu! Siitä tulikin mieleeni, että päätin vanhempieni yllätykseksi lakata hetkeksi puhumasta suomea (välillä on tosin ihan pakko sanoa ”kakka”)ja koulutan heitä tätä nykyä viestinnän jaloon taitoon metodilla etusormi. Menetelmä on otettu hyvin vastaan ja niin isi kuin äitikin toistelevat enimmäkseen kiltisti taloa, lamppua, autoa, prätkää, palovaroitinta jne. sitä mukaa, kun osoitan niitä etusormellani. Hyvä hyvä, vanhukset! Mutta Suomessa oli siis hyvä meno ja siellä vasta osataan juhlia! Sain nimittäin työntää käteni vielä kahteenkin synttärikakkuun ja viimeiset noin kolmenkymmenen hengen pippalot olivat niin rankat, että minun oli otettava pienet päiväunet kesken juhlien. Juhlinnan ja sukulaisten ynnä ystävien lisäksi Suomen hyviin puoliin kuuluvat mm. kotieläinpuisto, jossa oli myös hyvät keinut ja paljon pientä väkeä, oma kahluuallas, jossa sain polskia ilman että vanhukset tuuppasivat itseään liian lähelle, kirpeän raikas ilmasto sekä ruisleipä, peruna ja kaikki mummin makoisat keitokset. Ai niin, ja sauna, mummin ja vaarin loistavat kiipeilyportaat, jotka selvitin tuossa tuokiossa sekä mummin aarteita täynnä oleva astiakaappi.
Kotia ei silti mikään voita. Palasin mukavan Suomen loman jälkeen tuttuun ja turvalliseen asemamaahani hyvillä mielin. Vähänpä silti aavistin mitä tuleman piti kulkiessani kaikessa rauhassa taas pitkän lentomatkan jälkeen rattaissa Suvarnabhumin lentokentällä famu vieressä ja äiti takana. Yhtäkkiä näet bongasin ylätasanteelta hyvän matkan päästä tutun hahmon. Isi! Tulipa kerralla kiire, kun aloin samanaikaisesti minulle ominaisen täpistyksen (karkeasti ottaen innostuksensekaista ylös-alas-hetkuntaa suu apposen ammollaan) ja osoitin kauan kadoksissa ollutta isääni sormella. Isi osoitti takaisin ja taisinpa etäältä jopa erottaa silmäkulman hieman kostuneen. Voi veljet, tuskin maltoin odottaa liukuportaiden loppumista! Vaan lopussa isä ja kiitos seisoivat ja tulin napatuksi isän riittävän lujaan syleilyyn. Siinä molemmat täpistimme tavallamme ja höpötimme ja suukotimme suureksi kasvanutta ikäväämme palasen pois. Se oli ihana hetki.
Vieressämme famu kakisteli kurkkuaan selväksi ja teki tiettäväksi, ettei hänkään ollut nähnyt poikaansa hetkeen aikaan. Mitä lie tarkoittanut. Joka tapauksessa isä vaikutti iloiselta myös tästä jälleennäkemisestä. Kun kävelimme lentokentältä ulos, näin isän ja äidin hellästi toisiaan suukottavan ja huokaavan tyytyväisyyttään. Päätin painaa mieleeni, että koti on siellä missä pieni perheeni on ja rutistin isää vielä lujemmin.
Täällä Aleksis. Bangkokin Aleksis, Helsinki, Orimattila, Myrskylä, Turku, Raisio, Bangkok.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti