Pitkä paluu juurille

Reportterikoulun alkuinfossa se jo sanottiin. Plagiointi ja yleisen mielipiteen nuoleskelu ovat tunnetusti erittäin faux pas journalismin jalolla alalla, mutta mikäli et edes näiden avulla saa julkaistua jotakin säännöllisesti, ala ei ole sinulle.

Johtopäätöksen tehneenä julkaisen nyt siis Bangkokin Aleksiksen raporttien raportin. Kirjeenvaihtajan iltahuudon. Kynäniekan viime viivanvedon. Kuin autereisen usvan vaaran päällä, tunnemme muuttolinnun siipien häiveen viipyvän kadotessaan taivaanrannan loputtomaan viivaan.


Asiaan!!! Lukija arvaa runollisen ilmaisun yllä sisältäneen sosiaalisesti vaikeita tunnetiloja kuten muuttoahdistus, eroikävä, kesämasennus, syysmasennus, bussimasennus, juoppomasennus, politiikkamasennus, joulumasennus, masennusmasennus, presidenttipelimasennus ja mitä niitä nyt on, mutta käykäämme toki peremmälle, vielä keväiseen (toim. huom. 2011) taipaleeseemme Kaakkois-Aasian kotiseuduillamme.

Toukokuussa katsastin säännönmukaisella tarkastusmatkallani maailman suurimman oluttuopin, maailman korkeimman lipputangon, maailman suurimman lintupuiston (jossa vapaat siivet), Kaakkois-Aasian nopeimman junan sekä maailman korkeimmat kaksoistornit. Lukija kysyy itseltään missä näitä hienouksia voi kualata ja minkähänlaisissa lumpuissa siellä liikuttiin? Lukija onnittelee itseään ikään kuin arvoitus ei olisi ollut itsestään selvä ja keittää itselleen kahvit. Lukija palaa lukemaan tekstiä ja toivoo kerronnan tästä jo hiljalleen joutuvan.

Malesian arvokkaan pääkaupungin Kuala Lumpurin muihin merkittäviin kokemusperäisiin nähtävyyksiin kuului raitioliikenne. Heti lentokentällä pääsimme terminaalista toiseen kiskoja pitkin, sitten kaupunkiin pikajunalla (huom. Kaakkois-Aasian nopein kröhm), kaupungissa monoraililla ja vieläpä metrolla.

Maallisen, maanalaisen ja maanpäällisen vaelluksen ohella tutustuimme uskontoihin ja jumaliin. Moskeijassa äiti sai kansallismielisen huivin päähineeksi, kiinalaisessa temppelissä aistimme suitsukkeita ja ambienssia ja hindutemppeliin mennessämme kapusimme noin keskimäärin 272, sitten 47 ja vielä 66 askelmaa. Hindutemppelin monilla askelmilla erityisesti limutölkkejä varastelevat pikkuapinat loivat vähemmän harrasta tunnelmaa, mutta kivaa oli.

Tunnelma kaupungissa oli muuten varsin leppoisan kolonialistinen. Hallintorakennusten ja leveiden katujen palmut ja viihtyisät kahvilat ja ravintolat soivat oivia lepohetkiä työn lomassa. Kuten aina työmatkoillani, pyrin tälläkin kertaa sulautumaan kohdeväestöön, mitä antropologiystäväni kunnioittavasti kutsuvat 21. vuosisadan lingua romanalla termillä ”going native”. Assimiloitumisemme kulminoitui perheen uudissanojen käyttöön ja mm. vessakäynteihin viitattiin yksinkertaisesti ”tandakseen menona”.


Palattuamme KL:stä - siis kukaan omanarvontuntoinen ihminen kahden ja puolen tuhannen merimailin säteellä ASEAN-valtioista ei kutsu Kuala Lumpuria Kuala Lumpuriksi vaan Khei Elliksi - alkoi maaninen ystävien, kavereiden ja tuttujen hyvästely. Todella monet läksiäisjuhlat eri kokoonpanoissa saivat huomaamaan miten hyvin ”uuteen” paikkaan oli ankkuroitunut ja miten monia mukavia ihmisiä oli matkan varrella tullut tavattua. Isilleni järjestettiin työpaikan toimesta karaokebileet (nostin laulukynnyksen itse korkealle tapailtuani Beatlesin Get Backiä), kutsuimme kotiimme ystäviä syömään pizzaa ja browniesseja. Yksi isin läheisimmistä työtovereista kutsui vielä brunssille uima-altaalle (muistikuva siitä kirpaisi kaamoksen aikana jonkin verran). Myös äidin kuoro kestitti ja Ari Moms -yhteisö vietti iltaa hyvää jatkoa muualla maailmassa parillekin jäsenelle toivotellen. Samaan aikaan Bangkokin jätti sattumoisin ystäviä Keniaan, Georgiaan, Ruotsiin ja Suomeen.


Materia ei ole kaikki kaikessa, mutta sitäkin tarvitaan. Sitä ei myöskään sovi sekoittaa antimateriaan, joka sekoittuessaan tavan materiaan (esmes suhteessa gramma ja gramma) vapauttaa öbaut 180 terajoulea energiaa. Se puolestaan vastaa noin neljän sadan miljoonan virkistävän Vita Nova -klassikkopullon sisältämää energiamäärää. Yhym. Päätimme siis toisin sanoen perheeni kanssa hyödyntää viime hetket Kaakkois-Aasiassa ja Thaimaassa siis hankkimalla raivoisasti hyödykkeitä, joita Suomi tarjoaa taakse jäänyttä kontuamme vähemmän. Näitä olivat mm. thainkieliset kirjat ja dvd:t, vaatteet, astiat ja muu tarveperäinen, joita oli lopulta hauska haalia. (Oikoluk. huom. osan vaatteista ja astioista thainkielen taito oli vähintäänkin vajavaista.)


Itse muuton organisointi oli tietysti kuin lasten leikkiä. Lyhyt versio sen kulusta on, että siinä oli rajallinen määrä sääntöjä ja niitäkin rikottiin useaan otteeseen, eikä itkulta ja potkuraivareiltakaan vältytty kuin täpärästi. Muuttofirmoja kilpailutettiin lopulta kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Valittu firma toki pyrki maksimoimaan vielä etunsa esittämällä huikeahkon laskun ”ylimääräisistä” tavaroista, mutta kun väsytystaistelumme ensi näytöksessä julistimme epäisänmaallisesti luopuvamme aidosta aasialaisesta muovikuusestamme, yhtiö luopuikin yllättäin vaateistaan ja kontti sinetöitiin kuusine hyvineen sovitulla hinnalla.


Meille tarpeetonta tavaraa oli ehtinyt kertyä hiukset nostattava määrä. Yleishyödyllisinä ja hyvinä ihmisinä päätimme jakaa tätä hyvää edelleen, jos se jollekulle vain kelpaisi. Lähes välittömästi ensi lastin rikkinäistä romua siirryttyä uudelle onnelliselle omistajalleen alkoi kotitalomme henkilökunnan suunnalta kuulua mutinaa. Elintasoero oli toki koko ajan tiedossamme, mutta tuli erittäin selkeästi esille juuri tässä tarpeettoman ja aarteen välisessä katsannollisessa välimaastossa. Hämmennys ja omatunnon kolkutus epätasa-arvon kylvämisemme osalta sai eräänlaisen huipentuman äitini ehdottaessa pientä ostosreissua, jotta saisimme kaikille jotain kun tavaraa toivovien arvioivat katseet ja aina arvoitukselliset hymyt kävivät kuumottaviksi.

Arvon lukijani. Arvaat varmaankin Kaakkois-Aasian viime päiviemme olleen erityistä rentoutusta rannalla ikäkauteen sopivin juomin, palmujen huojuessa harmonisesti turkoosinsävyisen vilvoittavan veden äärellä, kunnes vuokra-auto kuljettajineen ilmoittaa olevan aika siirtyä eleganssin siivittämänä kohti rakasta kotimaata. Juuri silloin huomaat arvanneesi täysin pieleen. Viimeiset päivät vietimme erittäin mukavassa hotellissa, mistä käsin järjestelimme käytännön asioita kuten pankkitilien sulkemisia, auton myyntiä ja jos jonkinlaisia muuttoomme liittyviä paperitöitä isukin ystävällisen työnantajan suuntaan. Stressittä paras, sano. Isi oli tietysti viimeisenä työpäivänään myöhään yöhön töissä laittamassa omalta osaltaan töitä hyväksyttävään pakettiin. Paketoinnin ollessa hänen vähemmän hiottuja hyveitään hän harjoitteli sitä vielä pari päivää viimeisen päivän jälkeenkin, mutta lopulta isi astui toimistosta viimeistä kertaa ulos, painoi oven kiinni perässään ja katseli hetken toimistoa, joka sillä hetkellä sai symboloida järjestöä, jolla on maailmassa paras mandaatti ja suurin potentiaali tehdä maailmasta oikeudenmukainen. Iltahämärän laskeuduttua puutarhan tummaan vehreyteen sulautunut onnellinen isäukkoni antoi vielä kerran perustamiskirjan sanojen soljua huulien välistä: ”koska sodat syntyvät ihmismielissä, on myös rauhan puolustus rakennettava ihmismieliin…”.


Vielä viimeiset kaveritapaamiset ja olimme valmiit lennähtämään Pohjolaan. Kentällä vastassa oli jo tavaksi muodostuneen konvention mukaisesti Kari-vaari, joka juuri sairaalasta kotiuduttuaan ei keksinyt parempaakaan tekemistä. Mainio yllätys.


Skarpissa kunnossa isini matkasi puolitoista vuorokautta matkustamisen jälkeen työhaastatteluun ja sai perheen hurratessa tulevia leivänsaantimahdollisuuksiaan lopulta minimoitua työttömyysjaksonsa. Asuntokin löytyi hyvin pian, joten kotiinpaluu ei ollut aivan yhtä karu kuin mitä vanhempani pelkäsivät - Suomeenhan palasi asunnoton ja raskaana oleva lapsiperhe, jonka isä oli työtön.

Levättyään ns. lagereilla jokusen päivän isini paukkasi vielä takaisin Aasiaan ja piipahti Bangladeshissa tekemässä yhden ”keikan” vanhalle työnantajalleen, jottei kesästä vain tulisi liian lomakeskeistä. Kesällä käytin itse runsaita tilaisuuksia tutustua uudelleen ja paremmin sukulaisiini ja ystävystyen kaikin puolin. Synttärijuhlani toimivat tässä mielessä hyvänä lähtölaukauksena, mutta prosessi jatkuu ja kehitys kehittyy, kuten sanonta kuuluu.


Raporttini eivät ulotu Suomen todellisuuteen liiaksi (siihen tarvittaisiin tietenkin helsinskinaleksis -blogi tms.), mutta totean vain että pian oli syyskaudeksi setvitty päiväkotipaikka (lyhyt ja epäonninen episodi), neuvolakuviot ja pikkuveljen syntymä. Eelis syntyi 9. syyskuuta ja olen ennakkotietojen ja -aavistusten mukaisesti osoittautunut poikkeuksellisen välittäväksi ja rakastavaksi isoveljeksi. Elämä alkaa nyt olla taas raiteillaan. Ja kun se on tasapaksuinta, silloinhan kuuluu iskeä kuin miljoona volttia. Ja jättää lukijakunta odottamaan tulevia käänteitä ilman epäsäännöllistä raportointia. Kenties perhepiirissä kasvaa tulevia sanaseppoja?


Tässä vaiheessa lämmin kiitos lukijoilleni. Olette olleet erittäin uskollisia, mihin on saattanut vaikuttaa se, ettei yhdeltäkään teistä ole koskaan kysytty kiinnostusta asiaan vaan vanhempani ovat suoramarkkinoineet ronskisti. Palautetta on tullut tipoittain, mutta se on ollut sitäkin arvostetumpaa.

Huokaus. Täällä Aleksis. Bangkokin Aleksis, Bangkok, Khei El, Helsinki, Orimattila jne.


P.S. Arvon lukija. Älä kuitenkaan lähetä sitä jo mielessäsi luonnostelemaasi närkästynyttä palautetta lipputangoista. Olet aivan oikeassa - Kuala Lumpurin (Khei Ellin) kohtisuora kansallissymboli on vain säälittävät 95 metriä korkea. Kuten tiedämme, korkeimmat kolme ovat demokratian kehdoiksi tunnetuissa Dushanbessa Tadzikistanissa (165 m), Azerbaidzanissa (162 m) ja Kijŏng-dongissa Pohjois-Koreassa (160 m).

Matkakuumetta

Käkkärää! Enää vajaat kaksi kuukautta Aasian aikaa, huomasin tässä noin kuukausi sitten ja päätin panna erityisesti isille suunnatun Bangkok tutuksi -projektin jäihin. Ai miksikö? Tietenkin siksi, että täälläpäin maailmaa on niiiin paljon muutakin nähtävää ja koettavaa. Ennen jäiden hankkimista päätin kuitenkin täyttää yhden ammottavan aukon meidän poikien sivistyksessä ja vein koko perheen kanavaristeilylle. Aasian Venetsia kun näyttää pitkähäntäveneestä käsin aivan uusia puolia itsestään perinteisen jokseenkin vetisen bangkokilaisen elintavan muodossa. En myöskään pannut pahakseni tilaisuutta tehdä itselleni meriittiä noin niin kuin buddhalaisessa mielessä ruokkimalla kaloja temppelistä ostetulla siunatulla leivällä. En myöskään ole koskaan nähnyt yhtä isoa monitoriliskoa kuin vesireitin äärellä. Huh, en kyllä välttämättä haluaisi tehdä lähempää tuttavuutta moisen elikon kanssa. Onneksi niitä ei yleensä näy kerrostaloissa.


En ole varma, pärjäävätkö Kalajoen hiekkasärkät Thaimaan ihanille hiekkarannoille, joten päätin, että rannalle on vielä kerran päästävä tässä maassa. Siksipä pakkauduimme tuossa huhtikuun loppusella jälleen kerran uskolliseen Camryymme ja suuntasimme perheen kesken muutamaksi päiväksi lomailemaan Phetchaburin kauniille Puktien-biitsille. Hämmästyksemme oli suuri havaitessamme olevamme paikan käytännössä ainoat farangit (länsimaiset valkonaamat, suom. huom.) ylipäätään varsin rauhaisassa rantakohteessa. Ulkomaalaisia vieraita käynee paikassa kaiken kaikkiaan melkoisen vähän, sillä suuri osa henkilökunnasta ei puhunut sanaakaan englantia. Mutta hätäkös meillä, kyllähän meiltä (noh, ainakin perheen toistaiseksi nuorimmalta jäseneltä, kröhöm) paikallinen kieli luonnistuu.


Lomalla päätimme keskittyä olennaiseen eli uimiseen ja hiekkaleikkeihin Puktienin kilometrien mittaisella valkoisella hiekkarannalla. Leikkien lomassa ihastelimme edessämme meressä esiintyvää thai-mytologiaa. Jollekin viisaalle oli nimittäin pälkähtänyt päähän esittää thaimaalaisen Phra Apaimani -eepoksen päähenkilöt valtavina merestä esiin pilkistävinä patsaina juuri tällä rannalla. Henkilökohtainen suosikkini oli kuusimetrinen naispuolinen vesidemoni Pee Seua Samut, jonka nimesin uudelleen Yoo Yak -tädiksi (yoo = jokseenkin j-kirjainta vastaava thai-kirjain ย, yak = jättiläinen, demoni, suom. huom.). Häntä kuvatessamme onnistuin muuten ikuistamaan jalanjälkeni lomakohteemme ravintolan terassin tuoreeseen lakkaan. Mutta rantavedestä kohosi myös mm. Rishi-erakko ja kilpikonna. Ja eräs kalanpyrstöinen patsas sai jostain minulle tuntemattomasta syystä vanhempani muistelemaan Tanskan pääkaupunkia.




Kenties Tanskasta inspiroituneena vein perheeni seuraavaksi Thaimaan Pohjolaan, maan toiseksi suurimpaan kaupunkiin Chiang Maihin. Vanhempani saivat lopulta asettaa silmänsä takaisin paikoilleen hävettyään syvimmin tätä matkailullista sivistysaukkoa kolmisen vuotta. Ja kivaltahan siellä näytti kun oli ensin nauttinut aidosta yöjunahengestä. Aamujunahengestä. Aamupäiväjunahengestä. Päiväjunahengestä. Lukija oivaltaa, että muuten hieno ja toimiva juna oli varustettu veturilla, joka oli rikki menevää mallia. Niinpä aamulla niin sanoakseni keskellä ei mitään juna lopetti hitaahkon mutta nykivän etenemisensä tykkänään. Vaan kun hätä on suurin on ilmastoimaton paikallisjuna lähellä, sano. Siitä voi tarvittaessa ketterästi napata veturin itselleen ja jättää hölmistyneet mutta oletettavasti hyvin kuumuutta kestävät matkustajat miettimään mikäs ihme meidät tulee täältä lunastamaan.



Perillä Chiang Maissa tapasimme Piksu-vaarin, joka oli edellisenä päivänä tullut luoksemme Bangkokiin ja nyt lentänyt edellämme perille. Epäonni junailussa korvattiin harvinaisen hyvällä tuurilla sateen suhteen. Sitä riitti, mutta siten että se taukosi aivan oikeilla hetkillä kuten vieraillessamme Doi Suthepin komealla temppelikukkulalla, missä isän kanssa kiersimme kolme kertaa kehää saadaksemme hyvää onnea osaksemme. Jo vakiintuneen tapani mukaan toivoin Buddhalta autoa.

Vietimme myös hirvittävän mukavan päivän paikallisessa elefanttipuistossa, missä nämä uudet ystäväni saavat temmeltää rauhassa. Useimmilla puiston asukkaista on surullinen tausta, sillä näitä sinänsä Thaimaassa kovin paljon arvostettuja eläimiä on kohdeltu sääntönä kaltoin lähinnä ihmisten äärettömän typeryyden vuoksi. Kovanahkaiset voivat katsoa periaatteita esim. täältä: www.youtube.com/watch?v=S0x3p7DjPMM (herkkäsieluiset ja lapset eivät).




Chiang Main vanha kaupunki oli minunlaiselleni temppelinmetsästäjälle oikea aarreaitta. Tuskin saattoi korttelia vaihtaa kun jo oli uuden temppelin alueella. Vähät välitin helteestä kunhan pääsin rauhassa kokemaan temppeleiden arvokasta tunnelmaa. Syömässä sentään käytiin ja Piksu-vaari sai kohteliasta opastusta eriasteisen thai-tervehdyksen tekemiseen. Minulla on helppoa, kun olen juniori-ikää – kaikille sopii tehdä varsin korkea ”wai” ja vastauksena saan iloisia hymyjä, useimmiten höystettynä huudahduksella ”keng jang loey!”, kuinka taitavaa! Varmaankin saan Suomessakin vaaleana söpönä poikana joka paikassa yhtä lailla positiivista huomiota ja iloisia ilmeitä osakseni. Taidankin vetäytyä ja jäädä odottamaan innolla maailmankuulun suomalaisen elämänilon ja pirskahtelevan pirteyden kohtaamista ja jätän Kuala Lumpurin reissusta raportoimisen ensi kertaan.


Täällä Aleksis. Bangkokin Aleksis, Bangkok – Petchaburi – Chiang Mai.

Viimeisiä viedään!

Loppu lähestyy ja työt sen kun jatkuvat. No, ainakin Bangkokin aikamme tuntuu kovaa vauhtia lähenevän loppuaan, mistä syystä toimittajan on syytä kiristää tahtia, jotta kaikki olennainen tulee varmasti kerättyä kirjoihin ja kansiin. Tai ainakin virtuaalisiin sellaisiin. En kuitenkaan aio elää menneisyydessä, vaan suuntaan ajatuksissani jo vahvasti tulevaan Bangkokin kirjeenvaihtajan jälkeiseen elämään ja erilaisiin uravaihtoehtoihin. Muunnan myös nykyisyyttä reippaalla otteella ja vaihdoin tässä taannoin niin sanotusti lennossa nimeni Ritvaksi.

Takaisin tulevaisuuteen. Totesin tässä päivänä muutamana vanhemmilleni, että aion jatkossa ehkäpä osittain ystäväni Rosvo Rudolfin innoittamana tehdä suutarintöitä eli kenkiä, työskennellä vesimittareiden parissa sekä rakentaa taloja, siis sen lisäksi, että aion käyttää nuuskaa ja tietenkin myös polttaa tupakkaa. Jätän äidin ja isin kinastelemaan keskenään siitä, mistä olen saanut edellä mainittuihin päihteisiin liittyviä vaikutteita ja kerron teille vesimittareihin liittyvistä kokemuksistani. Kotikaupunkini tarjoaa mittarinlukemisesta kiinnostuneille nimittäin mitä mainioimmat apajat, sillä sateenkaaren värein koristeltuja mittareita on joki-ikisen (jälleen yksi uudistamani sana) talon edessä. Ja kun sellaisen näkee, on toki välttämätöntä tarkistaa, pyöriikö mittari, eli tuhlataanko kyseisessä kodissa juuri sillä hetkellä vettä vai eletäänkö säästäväisesti. Asia ei varsinaisesti kuulu edellä mainittuun, mutta isääni olen lisäksi viime aikoina patistanut juomaan ”rommilla terästettyä teetä”.


Äitini keskittymiskyky ei millään tahdo riittää uuteen harrastukseeni paneutumiseen, mutta täytyy myöntää, että hän osaa suhtautua siihen rennommin kuin toiseen koulumatkoihin liittyvään virkistävään ajanvietteeseen. Aina kun valvova silmä välttää ja käteni suinkin ylettää, hypähdän nimittäin pimpottamaan lähintä ovikelloa, tai paremmin sanottuna porttikelloa, sillä sellaisista useimmiten on kyse. Kyllä minua hihityttää, kun äiti selittää kehnolla thain taidollaan avaamaan tulleelle sedälle, että ”anteeksi, tuota, poikani… öhöm… teki dingdong”. Ovenavaajat ovat toistaiseksi yhtyneet ilonpitoon. Äiti on toden totta päivän paras ystävä, kuten totesin tässä taannoin isille. Toisinaan koulumatkalla ja etenkin iltaisin kotimme oven ulkopuolella mekastavista kaskaista sen sijaan en pidä, vaan aion antaa niille pahanmakuista proteiinilääkettä. Siitäpä saavat.


Koulu, tuo ihana kamala paikka. Kamala hetkellä jolla äiti poistuu minut sinne saateltuaan ja ihana enimmäkseen kaikkina muina hetkinä. Ja nyt se on kuulemma ohi, ihan kokonaan. Kesäkurssini nimittäin loppui juuri ja ahkerimmatkin opiskelijat pitävät nyt ansaittua lomaa toukokuun lopulla alkavaan akateemisen vuoden ensimmäiseen lukukauteen valmistautuen. Lienee sanomattakin selvää, ettei maksa vaivaa aloittaa lukukautta, jonka joutuisi hetimiten jättämään kesken Suomeen muuton myötä. Ja juuri kun olin saanut uusien luokkatovereitteni joukosta parhaan kaverin, tytön nimeltä Nam Khaaw. En minä kyllä hänen kanssaan koskaan leikkinyt, enkä oikeastaan jutellutkaan. Mutta kyllä on kaunis! Asiaan. Viimeistä koulupäivää juhliakseni kannoin selkä vääränä pieniä kiitoslahjoja suosikkiopettajilleni. Itse sain heiltä vain kaksi hienoa avaimenperää, joista toisessa oli hassun pienen ukkelin kuva ja luki Aleksis (hmm, viestintä Ritvasta on edelleen osin puutteellista), kaksi pikkuautoa, sekä yhden hinajapurkkia pitelevän pehmoisen Nalle Puhin. Ja valokuvia minusta ja opettajista sähköpostiosoitteineen. Thain kirjoitustaitoni päässevät siis käyttöön myös jatkossa.


Kirjoittamisesta tulikin mieleeni, että taisin jossain aiemmassa yhteydessä mainita lempikysymyssanani olevan miksi. Viime aikoina olen ilahduttanut vanhempiani erilaisiin tekstiin liittyvillä miksikysymyksillä. Tällä lailla: Miksi tuossa laatikossa lukee ”box”? Miksi tuossa taksin katossa lukee ”door”? Miksi tuossa tietokoneen ruudulla lukee ”menu”? Joskus olen lakonisella tuulella ja luen maitokartongista ”milk” kysymättä mitään.

Sanovat, että lapsuus on nykyään niin lyhyt. Ditto!, sano. Minulla puhkesi nenään karmeat näppylät mikä viittasi varhaiseen teiniyteen. Vanhempani ovat sittemmin altistaneet minut karmaisevalle allergiadieetille, mikä tarkoittaa mm. kaakaopavuista johdettujen ruoka-ainesten totaalista kieltoa. Ei ole herkkua.


Vielä syödessäni mitä sielu sietää ja käsi kärsii kävimme erityisesti isin kanssa projektiin, jonka kunnianhimoisena tavoitteena on ollut tutustuttaa isäni kotikaupunkiimme. On kuulemma tullut lähinnä työpaikka tutuksi, kun äiti on hurvitellut turistina tukka tötteröllä. Olemme kulkeneet joella, maassa ja ilmassa (well…, sanoisi teksasilainen, eye-knockin’ yows eelmayoo-nah luskettawn mouckawn) katsomassa asioita, joita suuri osa yli seitsemästä miljoonasta turpeanilkkaisesta ja hartioiltaan punottavasta matkailevasta kansalaisesta vuosittain käy tarkastamassa. No, joukkoon mahtui myös vasta trendiksi muodostuvia lentokenttäjunamatkoja kansainvälisen lentokentän donitsikahvilaan ja takaisin, mutta paljon on nähty myös tallatulta polulta.



Pidin Chinatownin kuhinasta, väreistä ja hajuista itse tosi paljon. Ja mikäs on tykätessä isäni vantterilta hartioilta käsin. Korkeuksista tuntui kuin olisin kulkenut joutuisaa taksimatkaa paljon pidemmän matkan, kun kaupunki muutti tyystin luonnettaan ja rytmiään. Hua Lamphongin juna-asemalle matkasimme jälleen isin kanssa ilmajunalla ja metrolla mikä on harvinaista herkkua. Panen erityisesti merkille kuinka eri välineiden jarrut kirskuvat ja imitoin niitä hampaita vihlovalla tarkkuudella. Asiaan! Juna-asemalla tutustuimme Pohjois-Thaimaahan suuntaavaan junaan, jolla menemme pian itsekin yötä myöten. Jännittävää. Kuten oli myös karmean kova sireeninsoitto junan lähtiessä asemalta. Trööt!




Kun vuosi vaihtui tässä pari viikkoa sitten kaivoin esiin asiaan kuuluvat vesivehkeet ja suunnistin tuhansien muiden juhlijoiden tapaan Khao San roadille harrastamaan vesisotaa. Murskasimme isän kanssa äitini haaveet eläinmallisesta ei-aseesta ostamalla aseen näköisen ja varsin voimallisen vesipyssyn. Vesisodassa olin suosittu kohde kuten isänikin, joka reippaana sivari-evp:nä usutti minua ammuskelemaan takaisin. Useimmiten en tohtinut, sillä oman arvioni mukaan se olisi lisännyt kastumista. Jäimme isäni kanssa läpimärkinä pohtimaan olisiko vielä enemmän voinut kastua sekä onko se sitä sanukkia (kaikenlaista hauskaa, mitä elämässä olla pitää, suom. huom.), kun kaadetaan ämpäristä jääkylmää vettä selkään.




Temppeleitä on koluttu ja. Viihdyn niissä erinomaisesti. Paitsi jos minut nappaa vieras täti-ihminen hyvää hyvyyttään ja vähän näyttää miten buddhien päälle valellaan vettä. Silloin suorastaan itken kuten kuka tahansa järkevä ihminen. Wat Phon kuululla temppelialueella näin kenties upeimman ja varmasti suurimman Buddha-patsaan toistaiseksi. Isäni muistelee kaiholla oman lapsuutensa runsaita museo- ja kirkkokäyntejä ja oli jo lapsensuojeluvainuaan seuraten poistumassa temppelistä kun vaadin saada jäädä vielä pitkäksi toviksi ihastelemaan näkemääni.


Temppeleistä erityismaininnan ansaitsee vielä Wat Saket ja etenkin sen osa, joka tunnetaan nimellä Golden Mount. Ei uskoisi, että koko homma on tulosta erään 1800-luvun alun kuninkaan yrityksistä rakentaa suoperäiselle alueelle suuri temppeli, joka kuitenkin romahti ennen kuin ehti edes valmistua. Tänä päivänä vuori muodostaa käsittämättömän rauhaisan keitaan keskellä suurkaupungin vilskettä, eikä laisinkaan haittaa, että siellä hurjan helteisen kiipeämisen jälkeen pääsee mm. soittamaan runsain määrin kaikkea hyvää tuovia kelloja ja suorittamaan monia erilaisia seremonioita terveyden, onnen ja menestyksen takaamiseksi elämässään. Eihän vara venettä kaada.


Turistinaolo rasittaa, joten taidankin tästä vetäytyä lepäämään. Pysykää kanavalla!

Täällä Aleksis. Bangkokin Aleksis – Bangkok.

Vailla vakinaista kotimaata

Huhhuijaa kuinka aika rientää ja työt kasautuvat! Onneksi sain juuri koulusta kaksi ja puoli viikkoa lomaa, joten pääsin pitkästä aikaa kiinni oikeisiin töihin. Ai miten niin lomalla töihin? No, ei tässä oikein ollut muutakaan tekemistä, kun äiti, jonka kanssa oli tarkoitus puuhata lomalla kaikkea mukavaa, leikki reporankaa sängyn pohjalla ties minkä flunssavirusten nuuduttamana. Niitä onkin tänä keväänä riittänyt ihan koko perheelle saakka.


Muistelen viime raporttini päättyneen lentokentälle lähtöön, suuntana kotimaamme Suomi. Tai kotimaa ja kotimaa. Kyllä Thaimaa tuntuu enemmän kodilta, olen sentään asunut kolmen vuoden ja yhdeksän kuukauden iästäni lähes 84 ja puoli prosenttia Bangkokissa. Mutta sittenkin, Suomessa on myös omat puolensa, joista vähäisimpiä eivät toki ole rakkaat sukulaiset. Tässä päivänä muutamana totesinkin painokkaasti vanhemmilleni minusta olevan sietämätöntä, että Thaimaa ja Suomi ovat niin kaukana toisistaan. Asiaan. Lento Suomeen sujui mainiosti, joskin vähäunisesti ja ilahduin ikihyviksi nähdessäni Helsinki-Vantaalle meitä vastaan tulleen vaarin. Hymyni tosin hyytyi siinä silmänräpäyksessä, kun astelimme lämpimästä terminaalirakennuksesta joulukuiseen viimaan. Lähdetään heti takaisin, tämä ilma puree poskia, selvitin henkeäni haukkoen vanhemmilleni. Nämä eivät osoittautuneet lainkaan tottelevaisiksi.

Ikävistä sääilmiöistä huolimatta odotin innolla pääsyä lumeen leikkimään. Kyseinen hahtuvainen ainehan näyttää kerrassaan ihanan pehmeältä ja olin varma, että lumen syleily olisi suloinen. Niinpä heittäydyin heti tilaisuuden tullen vatsalleni hankeen – ja mikä järkytys! Tuo kaunis valkoinen aine oli myös hyytävän kylmää! Niinhän me sanoimme, totesivat vanhempani siihen naureskellen. Mutta Thaimaassa kylmä on kyllä ihan eri asia. Esimerkiksi se, kun uimakouluni altaan lämmityslaite on rikki ja vesi on vain 29-asteista. Hrr! Huomasin kuitenkin ennen pitkää jopa viihtyväni ulkosalla, etenkin silloin kun pääsin tekemään lumitöitä. Lisäksi sain kaikeksi onneksi helpotusta koti-ikävääni, kun pääsin kokeilemaan pitkän tauon jälkeen saunaa. Tuntuu Bangkokilta, totesin ytimekkäästi alalauteilta.

Loman kohokohta oli jouluaatto, jolloin isovanhempieni luokse saapui, paitsi serkkuni Jaakon perhe, myös joulupukki. Siinä vasta mukava ja karvainen mies! Olin tosin tehnyt tuttavuutta pukin kanssa ennenkin suomalais-thaimaalaisen kauppakamarin pikkujouluissa, mutta nyt pääsin tutustumaan kaikessa rauhassa. Ensin lauloimme unisonossa pari säkeistöä joulupukki, joulupukki -laulua, minkä jälkeen päästiin itse asiaan. Olin tietenkin itseoikeutettu päätonttu, jonka kunniatehtäväksi annettiin joulupukin avustaminen lahjojen jakamisessa. Ja kyllä niitä riittikin! Oli autoa, traktoria, junarataa, barbia, kirjaa, värikynää ja niin edelleen. Sen verran joulupukin tiedustelutoiminnassa on epävarmuutta, että pukki oli ennen Orimattilan Purotielle saapumistaan ripotellut lahjoja myös toisten isovanhempieni luo Helsinkiin ja kaiken kukkuraksi vielä kotiimme Bangkokiin. Ei silti, en valita, sillä lahjoja oli toki miellyttävä avata kolmena eri päivänä.


Ennen kotiinpaluuta koin jotain hämmentävää: jouduin yhtäkkiä niin sanotusti mikrofonin väärälle puolelle, eli haastateltavaksi. Suomen suurimman päivälehden toimittaja kun oli päättänyt tehdä jutun monikielisyydestä, ja oli sitä mieltä, että olin teeman suhteen valaiseva esimerkki. Kieliyhdistelmässä suomi-nepali-thai-englanti kun oli kuulemma jotain harvinaisehkoa. Mene ja tiedä. Mukava tilaisuus kuitenkin kaiken kaikkiaan ja juttukin oli aivan asiallinen. Me dzurnalistit pidämme lopulta yhtä ja annamme vaikka tiukan paikan tullen haastatteluja toinen toisillemme.

Ehdimme hädin tuskin kotiin, kun kevään ensimmäiset vieraat, Terhi ja Otto saapuivat Bangkokiin iloksemme. Vaikka kaksikko matkaili lomansa aikana ahkerasti, ehdimme lähes kolmen viikon aikana leikkiä kiitettävästi. Erityisesti Terhi-täti osoittautui mitä loistavimmaksi leikkiseuraksi ja hyväksi tiedonlähteeksi niin lääketieteen kuin monen muunkin tähdellisen alan tiimoilta. Eikä hän koskaan tuntunut väsyvän reportterin tärkeimpään kysymykseen: miksi? Hmmm. Muistilappu itselle: miksiköhän ei?

Kera isin, Terhin ja Oton pääsin tammikuun lopulla seuraamaan suurenmoista spektaakkelia, nimittäin äidin valmistujaisjuhlia. Tai oikeastaan itse seremoniaa ei päässyt katsomaan kuin ulkoa suurilta tv-ruuduilta, mutta hulina messukeskuksen pihalla sen jälkeen oli kokemus sinänsä. Kun tuhatkunta valmistujaa perheineen ynnä muine onnittelujoukkoineen parveilee suurten kukkapuskien, pehmolelujen, rekisterikylttejä muistuttavien onnittelu”korttien” ja kaiken kuviteltavissa olevan rekvisiitan kera yhdessä paikassa, on meno melkoinen. Ja se valokuvauksen määrä! Onhan toki jokaisesta valmistujasta saatava vähintään viisisataa kuvaa kaikkien läheisten kanssa sormet voitonmerkkinä sojottaen. Äidin kertoman mukaan lähes sama kuvio kuvauksineen kaikkineen oli toteutettu jo viikkoa aiemmin pakollisissa koko päivän kestäneissä valmistujaisharjoituksissa. No, äidin hattu ja kaapu olivat kyllä sen verran hienot, että sorruimme itsekin ottamaan muutaman kuvan tuoreesta MBA:sta.

Vähäiselle huomiolle kaikkien kotimaiden medioissa jäi sen sijaan suurenmoinen urheilusuoritukseni urheilupäivänä. Isän kanssa hengasimme puoli päivää kouluni urheilukisoissa ja seurasimme kuinka vanhemmat ottivat kilpamittelyn tosissaan. Kaikilla luokkatasoilla oli erilainen kilpailu ja enemmän kuin yksi isä onnistui ylikunnossaan rynnimään 30 m. matkalla itsensä ja lapsensa nurin niskoin. Hyväksi onnekseni meidän juoksumme oli lähes perinteinen, siis sellainen jossa juostaan kahden vanhemman oppilaan käsien muodostaman neliön sisällä. Isä hurrasi minun kiitäessäni pronssisijaani kohti.

Eräänä helmikuisena viikonloppuna päätimme perheeni kera karistaa Bangkokin saastepilven keuhkoistamme ja suuntasimme parin tunnin ajomatkan päähän Hua Hinin mukavaan rantakohteeseen. Kolmen päivän ajan vain ja ainoastaan viihdyimme meren rannalla ja hotellin uima-altaalla, söimme hyvin (tai no, minä kyllä tapani mukaan vähän vaihtelevalla ruokahalulla) ja kuljeskelimme paikallisilla markkinoilla. Erityisen mukavaa oli, kun ystäväni Yuki pakkasi Bangkokissa itsensä ja äitinsä taksiin ja hurautti luoksemme vuorokaudeksi. Meitä poikia yhdistää hienolla tavalla rakkaus autoihin sekä samantyyppinen luonne, mistä syystä viihdymme hyvin yhdessä. Yukista tosin löytyi yllättäen pieni hurjapää, joka rynnisti sumeilematta meren aaltoihin, kun taas minä pidin parempana pysyä rannalla hiekkaleikeissä.

Hua Hinin reissun aikaan jatkoin taas lupaavasti alkanutta uraani suomenkielen kehittäjänä. Muun muassa rämän, jostakin epämääräisestä putkesta vettä tai polttoainetta valuvan traktorin nähdessäni totesin ykskantaan, että traktorilla on tippeli. Mikä? Kysyivät vanhempani kuorossa. No tippeli tietenkin. Sieltähän tippuu nestettä.

Sitten Suomen ja Hua Hinin matkustelumahdollisuuksia on ollut hyvin rajallisesti, eikä vähiten koulun takia. Olen käynyt koulua hyvin ahkerasti ja viihtynyt siellä mainiosti. Minä olen niin iloinen kun minulla on ystäviä, ilmoitinkin eräänä päivänä koulun jälkeen vanhemmilleni. Thaimaalainen kindergarten ei kuitenkaan ole mikään läpihuutojuttu, vaan meidät isot kolmevuotiaat laitettiin lukukauden päätteeksi tekemään kolmen päivän sarja kokeita. Oli englantia, thaita, matematiikkaa, luovaa ajattelua ynnä muuta. Minun täytyy kuitenkin myöntää, että sain selville tehneeni kokeita vasta jälkikäteen. Kelmi äitini kun ei kertonut minulle asiasta mitään, joten luulin tekeväni vain tavanomaisia harjoituksia. Asianmukaisella tavalla tein osaan vastauskentistä myös ”suttua”, mikä riemastutti rennosti akateemiseen uraani suhtautuvia vanhempiani. Muut vanhemmat ovatkin vastapainoksi pienten einsteiniensa tenttituloksista aivan täpinöissä. Etteivät vain jäisi luokalle ja ilman hohdokasta tulevaisuutta, mikä portaittaista menestystä vääjäämättä seurannee.

Tenttien jälkeen seurasi kouluvuoden huipennus, hulppeat päättäjäiset armeijan omistamissa juhlatiloissa. Juhlia varten olimme harjoitelleet niin pop-musiikin kuin perinteisen thai-musiikinkin tahdissa erilaisia tansseja, joita sitten esitimme. Tai… jotkut esittivät. Olin ollut juhlaa edeltävän viikon kuumeessa kotona, enkä ollut saanut minkäänlaista ennakkovaroitusta siitä, että joutuisin esiintymään noin kuudensadan silmäparin edessä. En suostu, päätin oitis ihmismassan nähtyäni. Siinä eivät auttaneet sen paremmin vanhempieni, opettajieni kuin juuri parahiksi vierailulla olleen famunkaan maanittelut. Pysyin tiukasti päätöksessäni, kunnes sitten näin oman luokkani marssivan lavalle. Valitettavasti yleisön joukosta ei enää ollut pääsyä mukaan. Hieman aiemmin vierailulla olleelta Piksu-vaarilta jäivät päättäjäiset ikävä kyllä näkemättä. Onneksi hän sai kuitenkin kunnian saatella minua kouluun ja koulusta kotiin muutamana päivänä.

Tätä raporttia viimeistellessä tulikin jo aika palata kouluun. Jotkut thaimaalaiset tosin viettävät nyt kahden kuukauden kesälomaa, mutta minä poika päätin käyttää vähiin käyvän Thaimaan ajan tehokkaasti hyödyksi ja rekrytoiduin kesäkouluun. Näin kolmantena päivänä voin sanoa paluun olleen hieman hankala ja erittäin jännittävä, mutta eiköhän lopussa seiso kiitos. Ainakin uusi opettajani samoin kuin uudet luokkakaverini ovat mukavia ja tällä erää päiviin tuntuu mahtuvan huomattavasti enemmän leikkiä ja vähemmän kirjallisia tehtäviä kuin varsinaisen lukukauden aikana. Se ei haittaa.

Rakkaat lukijani, vanhempani ovat (taas kerran) vakaasti päättäneet perheemme muuttavan pikapuoliin Suomeen, joten nyt kiireesti visiitille Bangkokiin, jos kerran aiotte. En ole ihan varma, mutta luulen muuttopäätöksellä olevan jotain tekemistä äidin kasvavan vatsan kanssa. Olen päättänyt kutsua tulokasta Pompulaksi.

Täällä Aleksis. Bangkokin Aleksis, Bangkok – Helsinki – Orimattila – Riihimäki – Hua Hin – Bangkok ja mitä niitä nyt onkaan.

Vieraita ja matkoja, niistä on expatin elämä tehty

Joku viisas ihminen on joskus todennut, että työpöytä on hyvä saattaa mahdollisimman siistiin tilaan ennen lomalle jäämistä. Kyseisen opin mukaisesti minäkin otin luudan ja pölyhuiskan kauniiseen käteen ja… Kröhöm, leikki sikseen. Kuten huomaatte, ryhdyin siis huhkimaan vanhoja rästitöitä pois, jotta voisin rentoutua ja nauttia täysin siemauksin ansaitusta lyhyehköstä joululomasta Suomen kamaralla, joka raporttien mukaan on tällä erää täysin lumen peitossa. Odotankin innolla lähempää kosketusta tuohon valkeaan aineeseen, jota vanhempani väittävät kylmäksi. Aion tarkkailla tilannetta.

Edellisen Suomen loman jälkeinen aika kotona Bangkokissa alkoi mukavasti vieraiden viihdyttämisellä. Jo matkalla saimme äidin kanssa nauttia famun seurasta ja viikkoa myöhemmin joukkoon liittyi isin kummitäti Tiina. Rouvien kanssa meillä oli varsin rattoisaa ja sainpa vierailun aikana itsekin tutustua yhteen uuteen vähemmän tunnettuun turistikohteeseen lähiseudulla. Victory Monumentin lähellä sijaitseva Phayathai Palace oli varsin rauhaisa saareke kaupungin vilskeen keskellä. Palatsin kahvilassa oli mukava käydä vähän herkuttelemassa, minkä jälkeen jaksoi mainiosti kirmata vihreällä nurmella. Pieni työtapaturma reissulla tosin sattui, kun kani, jota yritin jututtaa, ilmeisesti luuli minua vihannekseksi ja puri minua sormeen. Auts!


Linjakkaana nuorena miehenä olen aloittanut akateemisen urani varhaisessa vaiheessa ja keskityn nyt eritoten itämaisiin kieliin, kirjallisuuteen sekä kontemporääriseen kansankulttuuriin. Toisin sanoen nykyinen alma materini Anubaan Pinthip on lokakuusta asti opastanut minua laulamaan, lukemaan ja kirjoittamaan thai-aakkosia muiden aktiviteettien lomassa. Vanhempani ovat sellaista mieltä, että jos lapsi (kryhym… reportteri) olisi erilainen, en olisi tässä koulussa. Muistelevat famun kauhunsekaista suhtautumista pyyntöön saada vähän yli puolitoistavuotiaalle minulle aapinen tuliaisena. Aakkoset nyt kovin kiinnostivat noin ammatillisessakin mielessä. Samoin muu symboliikka. Erotinhan vajaana kaksivuotiaana robertlangdonina leikiten Toyotan Transitista. Ja kääntäen.



Vaan alku aina hankalaa. Vanhemmilleni nyt ainakin. Olivat viikkokaupalla stressanneet kuinka pärjään vieraalla kielellä vieraassa järjestelmässä ilman vanhempia ja Sunitaa. En peittele sitä tosiasiaa, että ero oli tuskaisa. Itkin valtaisasti ensi päivät, mutta kuten meillä lapsenmielisillä on tapana, sopeuduin uuteen tilanteeseen varsin nopeasti. Ensimmäinen kuukausi oli tavallaan vähän pilottivaihetta muutenkin. Se oli täkäläisen almanakan mukaan kesäloma, jolloin järjestettiin kuukauden mittainen kesäkoulu. Pienet koululaiset, joiden sekaan olin soluttautunut, elivät tämän ajan kuin pellossa, edes koulupukuja ei nähty käytettävän tuolloin.

Totuttelu uuteen tilanteeseen meni lopulta siis hyvin, vaikka olinkin välillä harmillisesti poissa sairastelun vuoksi. Kun kerran päätimme jatkaa hyvin alkanutta matkaa, saimme tehtävän hankkia ennen varsinaisen lukukauden alkua koulusta saatavan koulupuvun ja -laukun, urheiluvaatteiden ja pyjaman lisäksi mustat ja valkoiset kengät sekä erinäisiä muita tarvekaluja. Koulun paitoihin tuli lisäksi kirjailuttaa etu-, suku- ja lempinimet. Asianmukaisessa asustepuodissa asiaa hoidettaessa hoitajaltani Sunitalta kysyttiin, kumpiko on parempi lempinimi, Aleek vai Sis. Sunita sanomaan että tällä pojalla kun ei ole lempinimeä, ihan on oma nimi hyvä. Vaatteita noudettaessa paitojen rinnuksessa ja jumppahousuissa ilman muuta komeili thai-kirjaimin ensin koko nimeni sekä uusi lempinimeni ”Sis”. Äiti osoitti kiitettävää kansalaisrohkeutta panemalla asiassa niin sanotusti jalkansa alas. Lempinimeni ei ole – edes paidan rinnuksessa – Sis. Kirjailut uusiksi. Myöhemmin syksyllä meillä vieraillut Heli-täti päätti tosin rohkeasti alkaa kutsua minua nimellä Miksis. Kuka arvaisi miksi?


Opettajani ovat tulleet minulle rakkaiksi. Ainakin khruu (opettaja) Kay. Ihana ja turvallinen. Khruu Noysta en oikein ole varma ja jopa vanhempani puhuvat myöhään illalla tämän olevan hieman tosikkomainen luonteeltaan. Ei niin että vanhempani ymmärtäisivät kauheasti mitä opettajilla on sanottavaa. Joudun nykyisin aika usein tulkin hommiin thai-asioissa. Joskus niinkin, että kysyn isiltä tai äidiltä mitä jokin sana tarkoittaa ja kun eivät tiedä, kerron sen itse. Toisinaan neljällä kielellä. Kavereitakin minulla on. Aluksi oli kyllä pientä jäänrikkomista, kun muut oppilaat halusivat ehdoin tahdoin tulla koskemaan päätäni ja valkeaa kuontaloani. Asia, josta en pidä sen lisäksi, että liika huomio saa minut hermostumaan. Luokallani on mm. Pii Bään, joka on lievästi kehitysvammainen ja joka tykkää minusta tosi paljon. Ikävä kyllä se purkautuu joskus vetämisenä ja muuna fyysisenä toimintana, sillä poika ei oikein osaa vielä puhua. Vanhempani hakkasivat yötä myöten ja isin työaikana googleen hakusanoja ”lingvistinen regressio”, ”kieli taantuu kolmevuotiaalla hetkittäin” ja ”parhaat toimistokaskut” (…hetkinen! Mitäs se isi oikein työajalla hakee???!) löytääkseen vastauksia ajoittaiseen lällättelyyni, kunnes kerroin että apinoin tätä luokkakaveriani, joka puhuu ”rikkinäistä kieltä”. Muita erityisen hyviä kavereita ovat Naa Noo ja Pra At ja ilokseni voin todeta että myös äiti on vähän ystävystynyt joidenkin koulun pihalla norkoilevien vanhempien kanssa.


Kuten tiedättekin, thaimaalaiset juhlivat marraskuussa Loy Krathongia, joka huipentuu siihen että veteen lasketaan kukkaseppele, joka kuljettaa vanhat synnit pois. Koulussa päivä oli oikea festivaali, jonka ohjelmaan kuului kaikkien koululaisten esittämä tanssi, kauneuskilpailu (vain tytöille) sekä muita asiallisia esityksiä. Kotona isi sai kuulla kaksi versiota päivästä – äiti sanoi tyttöjen olleen karmean meikkikuoren alla ja muutenkin kritisoi lapsille päivän ohjelmasta välittyvää viestiä sukupuoliroolien näkökulmasta, kun taas minä kerroin huokaillen koulun tyttöjen olleen niiiiiiin kauniita. Missähän koulussa se äiti oikein vietti aikaa?


Koulun pippaloiden lisäksi Loy Krathongia juhlittiin myös perheen ja ystävien kera paikallisen viestintäviraston suurehkolla pihalla, jota ei markkinahumulta tahtonut tunnistaa entisekseen. Niin myyntikojujen, karaokelavojen, tivolimaisten huvituslaitteiden sekä tietenkin juhlaväen ja kukkaiskrathongien peittämä se oli. Lisäksi puiston äänimaailman valloitti mahtava loy loy krathong -laulu, joka muutenkin kaikui ympäri maata kolmen päivän ajan juhlallisuuksien kestäessä. Parasta illassa oli kuitenkin se, että pääsin samalla nauttimaan paitsi vanhempieni myös Heli- ja Sue-tätien hurmaavasta seurasta. He olivat saapuneet Genevestä ja Washington D.C:stä juhlimaan kanssani. Katu-uskottava entourage on ymmärrettävästi toisinaan haettava vaikka vähän kauempaakin.


Kansakunnan isästä sen verran että ikää tulee, vaikkei hevin uskoisi. Joulukuun alussa vietimme hartaasti isänpäivää kuninkaan varttumisen vuosipäivänä ja koululla juhlittiin taas. Patsastelimme pihalla puheita ja muita tärkeitä esityksiä kuunnellen, minkä jälkeen isät saivat mennä katsomaan tekemiämme kortteja, jotka oli järjestetty somaan asetelmaan pihakatoksen alle. Tanssia esittäneet tytöt olivat taas pukeutuneet iiiiihaniin mekkoihin.




Lähiseutumatkailu avartaa, sanotaan. Niinpä suuntasimme päivänä muutamana hajuaistimme visuaalisen ilmentymän kohti Ho Chi Minh Cityä, jonka tiedetään myös nimeä Saigon ennen muinoin totelleen. Tämä etelä-Vietnamin vilkas kaupunki oli oikein mukava tuttavuus, toisin kuin isäni joka matkan alkuvaiheessa murjotti kurjaa oloaan, kurkkukipua ja liian vähälle huomiolle jäänyttä marttyyrisankariuttaan. Tokenihan hän sentään hieman kun pääsimme Mekong-joen suistoalueelle veneilemään ja läheiselle saarelle tekemään tuttavuutta väkevän sitrus-hunajateen kanssa. Samalla istumalla pääsimme myös maistelemaan trooppisia hedelmiä paikallisen bändin esittäessä meille ja muutamalle muulle vieraalle vietnamilaisia kansanlauluja. Jostain syystä ohjelmaan kuului myös valtavan pythonin koskeminen, tehtävä josta selviydyin toki kunnialla. Täytyy kyllä tunnustaa, että pidin silti enemmän hevosajelusta ja vierailusta kookoskarkkitehtaalla, jonka tuotteita oli tietenkin ihan pakko maistaa ja hankkia kotiin vietäväksi.


Paitsi herkut, vietnamilainen ruoka kaikkinensa oli koko perheelle mieleen ja toi vanhemmilleni mieleen kesän 2004 ja hyvässä seurassa Washingtonissa nautitun illallisen vietnamilaisessa ravintolassa. Oi niitä aikoja kun vasta pilkehdin silmäkulmasta toiseen. Taisi olla sitä paitsi ravintola nimeltään Saigon. Ympyrä ja sen umpeutuminen.


Ruokailulla ei kuitenkaan ollut mitään tekemistä sen asian kanssa, että päätin tarkastaa myös paikallisen terveydenhuollon tason. Olin kuullut huhuja vietnamilaisten sairaaloiden surkeudesta, mutta kunnon toimittajan on toki tutkittava väitteiden todenperäisyys itse. Vanhempiani ei ekskursio suurkaupungin terveysasemalle kuitenkaan kiinnostanut pätkääkään, joten jouduin turvautumaan juoneen. Määrätietoisesti kitisten aloin hiljalleen kasvavalla volyymilla valittaa sinnikästä korvakipua, ja kehitinpä itselleni pienen lämmönkin (ymmärtänette, etten voi paljastaa keinoa tässä). Eipä aikaakaan kun vanhemmat kiikuttivat minut lääkäriin, joka kaikkien suureksi hämmästykseksi ei löytänyt minusta mitään vikaa. Epäili, että lentomatkan aiheuttama paineenvaihteluhan se sai korvani kipuilemaan, salaperäisesti tosin vuorokautta lennon jälkeen. Kokemus oli hyvä, mutta otos ei liene ollut kovin edustava, sanoi tutkiva journalisti.



Vietnamissa pidetään Ho-sedästä aivan vietävästi. No, tykkäät tai kommunistinen kansanpuolue vie sinua vietävästi. Joka tapauksessa rahassa on hänen kuvansa ja patsaitakin riittää. Hieno mies. Kävimme tietenkin myös katsomassa tankkia, joka päätti vietnaminpuolikkaiden sodan rysäyttämällä yhdistymisen kunniaksi nimetyn talon pihaan. Olipa osuvasti ja ennakoivasti nimetty rakennus, täytyy sanoa.



Diwali eli valon juhla on tärkeä suorastaan festivaalimainen viiden päivän jakso hinduismissa, jainismissa ja sikhismissä. Moneen uskontoon suotuisasti yhtä aikaa suhtautuva assistenttini Sunita pitää tätä loka-marraskuuhun sijoittuvaa juhlaa kulttuuris-etnologisista syistä ehkä vuoden tärkeimpänä ja hänen kotitalossaan nepalilaisperäistä väkeä kerääntyy hartaana ja iloisena yhteen riemuitsemaan hyvän voittoa pahasta. Päätin ylpeänä ottaa vastaan Sunitan kutsun osallistua juhliin ja otin vanhempanikin mukaan. Sunita oli hankkinut minulle tosi hienot diwali-vaatteet ja sain osallistua perinteiseen seremoniaan, jossa Sunitasta ja minusta ilmeisesti jollain tasolla tuli sukulaisia. Se ei oikeastaan hätkähdytä minua kovinkaan paljon, sillä suvun käsite on laaja ja leveä ja veljet ja siskot ovat useasti käytännössä tarkemmassa keskustelussa serkkuja tai muita hieman etäisempiä sukulaisia.


Serkutko etäisiä sukulaisia? Välimatkasta viis, koko perhe oli innosta ja odotuksesta turpeana kun äidin serkku Sari oli tulossa vierailulle luoksemme. Pikkuserkkuni Senni ja Maiju sekä isänsä Pasi saapuivat Sarin ohella pitkän lentomatkan päätteeksi meille ja antoivat meille hyvän syyn lomailla vähän itsekin. Suuntasimme hienon pikkubussin nokan kohti Rayongin rantakaupunkia vieraiden hengähdettyä yhden yön verran pääkaupungissa. Rayongissa polskimme uima-altaalla ja meressä sekä nautiskelimme helposta elämästä noin muutenkin. Laajalti hyväksytyn teorian mukaan lähiravintolan tarjoilijatätä (vähän tätiä, vähän setää) oli erityisen otettu Pasin pohjoismaisesta charmista.


Kuten ugrilaiseen lomanviettoon sopii, isät poistuivat eräänä iltana loma-asunnosta hakemaan olutta. Huoltoaseman jäähdytetyt oluthyllyt mielessään miehet tallustivat kaksi ja puoli kilometriä pilkkopimeässä tienpiennarta (matka oli thaimaalaisten ohjeiden mukaan ”noin 500 metriä” tai toisaalta ”suunnilleen kymmenen kilometriä”). Nooh, pieni vaiva Huoltoasemalla tehty lyhyt hyllytarkastus oli karu ja kertoi sinänsä järkevää tarinaa: huoltoasemalla ei myydä alkoholia. Tien toiselta puolelta kaikeksi onneksi löytyi paikallisen Kari Grandin huomaamaton kioski, mistä hyväntuuliset pitkähkölle paluumatkalle valmistautuvat herrat ostivat kassillisen olutta ja nauloja. Taivallettuaan 2,3 kilometriä lomailevat miehet päättivät poiketa baariin ottamaan yhdet perinteiset viskisoodat. Koska juoma, palvelu ja seura oli hyvää, tilattiin vielä toinen kierros. Eikä laatu siitä harventunut yhtään, joten päättivät he vähän vielä testata, josko kolmannella olisi huonompi tuuri. Lukija ymmärtää, että ravintolaan oli askeltanut kaksi hannuhanhta. Hanhea. Jokunen tunti myöhemmin loma-asunnon oven läpi tupsahti kaksi salskeaa nuortamiestä, joilla oli molemmilla sanottavaa kotiväelle. Ensimmäinen ilmoitti innostuksissaan ostaneensa nauloja. Kuin varmemmaksi vakuudeksi pieni naulapussi kaivettiin kassin pohjalta näytille. Pussin vielä heiluessa ilmassa Foucault:n heilurin lailla toinen äityi kertomaan tärkeänä tietona kuinka tapasivat koiran. Se oli musta koira se ja tosi kiva.



Seuravana aamuna isäni kertoi jonkun pistelleen ohimoita pienillä piikikkäillä nauloilla. Onneksi ei ole vaivaa mihin juoksentelu meriveden aalloissa ja auringon paahde ei tepsisi, niin tälläkin kertaa. Lasten kesken oli haastavia hetkiä, kun yritin ottaa paikkani nokkimisjonossa lähinnä komentamalla pienempää pikkuserkkuani. Vanhempien hermot olivat koetuksella, kun laitoin kaiken auktoriteettini peliin tässä yrityksessä, jonka Maiju kesti urheasti ja useimmiten tarjoten parasta vastalääkettä eli totaalista ignoreerausta. Tyttöjen nuket kiehtoivat minua kovin ja halusin sittemmin mieluusti oman. Katsotaanpa miten hyvin tämä niin sanottu joulupukkimeininki oikein toimii.


Ei Bangkok ole aina ollut Thaimaan pääkaupunki, ehei. Siamin valtakunnan aikaan vuosina 1351-1767 se oli vanhan kunnon Ayutthaya, joka onkin raunioineen ja kymmenine upeine temppeleineen mahtava paikka. Olin jo pitkään suunnitellut sinne menoa, mutta vasta joulukuinen, edellisiltana kyhätty äkkilähtösuunnitelma konkretisoi tämän aivoituksen. Vierailumme sattui samaan aikaan hänen kuninkaallisen korkeutensa kuningas Bhumibolin synttäreiden kanssa, mikä toi vanhastaankin hienoon tunnelmaan tiettyä ylevyyttä. Kavuttuamme yhden Ayutthayan hienoimmista temppeleistä harjalle pääsimme myös kunnon buddhalaisten kanssa kultaamaan patsaita, samaan aikaan toki mielessä toiveita esittäen. Saa nähdä miten itse kullakin perheenjäsenellä toiveet toteutuvat.




Mielessäni on uskonnollisten rituaalien ja historiantutkimuksen lisäksi ollut astronomia ja luonnonlait. Putoavatko tähdet, aurinko ja kuu? Miksi? Viime mainittua kysymystä olen viljellyt kuin Koskelan Jussi rukiita konsanaan. Täytyy todeta, ettei vanhempieni vastausten maa ole aina kovin paljon nälkävuosien Pentinkulmaa hedelmällisempää. Lapskos sen leivän sitten tuo tullessaan jollei muuten orasta? Phuuh, kova on osani.




Vielä viimeinen anekdootti, sitten lähden lentokentälle. Katselimme eräänä päivänä äidin kanssa koulusta tullessamme sähköjohdoilla jolkottelevaa oravaa. Kysyin minkä tähden eläin tuolla ylhäällä juoksee ja äiti tuumi, että olisiko siksi että on niin pieni, mukavampi siellä kuin täällä autojen seassa. Ilmoitin, ettei orava nyt niin pienikään ole. Jaa? kysyi äiti. Ei se ole kovinkaan pieni verrattuna muurahaiseen. Vastaanpanematon väite vaikka itse sanonkin.


Hyvää joulua ja rauhaisaa mieltä lukijoilleni! Uutena vuonna tavataan!

Täällä Aleksis. Bangkokin Aleksis, Bangkok – Ho Chi Minh City – Rayong – Ayutthaya.