Loppu lähestyy ja työt sen kun jatkuvat. No, ainakin Bangkokin aikamme tuntuu kovaa vauhtia lähenevän loppuaan, mistä syystä toimittajan on syytä kiristää tahtia, jotta kaikki olennainen tulee varmasti kerättyä kirjoihin ja kansiin. Tai ainakin virtuaalisiin sellaisiin. En kuitenkaan aio elää menneisyydessä, vaan suuntaan ajatuksissani jo vahvasti tulevaan Bangkokin kirjeenvaihtajan jälkeiseen elämään ja erilaisiin uravaihtoehtoihin. Muunnan myös nykyisyyttä reippaalla otteella ja vaihdoin tässä taannoin niin sanotusti lennossa nimeni Ritvaksi.
Takaisin tulevaisuuteen. Totesin tässä päivänä muutamana vanhemmilleni, että aion jatkossa ehkäpä osittain ystäväni Rosvo Rudolfin innoittamana tehdä suutarintöitä eli kenkiä, työskennellä vesimittareiden parissa sekä rakentaa taloja, siis sen lisäksi, että aion käyttää nuuskaa ja tietenkin myös polttaa tupakkaa. Jätän äidin ja isin kinastelemaan keskenään siitä, mistä olen saanut edellä mainittuihin päihteisiin liittyviä vaikutteita ja kerron teille vesimittareihin liittyvistä kokemuksistani. Kotikaupunkini tarjoaa mittarinlukemisesta kiinnostuneille nimittäin mitä mainioimmat apajat, sillä sateenkaaren värein koristeltuja mittareita on joki-ikisen (jälleen yksi uudistamani sana) talon edessä. Ja kun sellaisen näkee, on toki välttämätöntä tarkistaa, pyöriikö mittari, eli tuhlataanko kyseisessä kodissa juuri sillä hetkellä vettä vai eletäänkö säästäväisesti. Asia ei varsinaisesti kuulu edellä mainittuun, mutta isääni olen lisäksi viime aikoina patistanut juomaan ”rommilla terästettyä teetä”.
Äitini keskittymiskyky ei millään tahdo riittää uuteen harrastukseeni paneutumiseen, mutta täytyy myöntää, että hän osaa suhtautua siihen rennommin kuin toiseen koulumatkoihin liittyvään virkistävään ajanvietteeseen. Aina kun valvova silmä välttää ja käteni suinkin ylettää, hypähdän nimittäin pimpottamaan lähintä ovikelloa, tai paremmin sanottuna porttikelloa, sillä sellaisista useimmiten on kyse. Kyllä minua hihityttää, kun äiti selittää kehnolla thain taidollaan avaamaan tulleelle sedälle, että ”anteeksi, tuota, poikani… öhöm… teki dingdong”. Ovenavaajat ovat toistaiseksi yhtyneet ilonpitoon. Äiti on toden totta päivän paras ystävä, kuten totesin tässä taannoin isille. Toisinaan koulumatkalla ja etenkin iltaisin kotimme oven ulkopuolella mekastavista kaskaista sen sijaan en pidä, vaan aion antaa niille pahanmakuista proteiinilääkettä. Siitäpä saavat.
Koulu, tuo ihana kamala paikka. Kamala hetkellä jolla äiti poistuu minut sinne saateltuaan ja ihana enimmäkseen kaikkina muina hetkinä. Ja nyt se on kuulemma ohi, ihan kokonaan. Kesäkurssini nimittäin loppui juuri ja ahkerimmatkin opiskelijat pitävät nyt ansaittua lomaa toukokuun lopulla alkavaan akateemisen vuoden ensimmäiseen lukukauteen valmistautuen. Lienee sanomattakin selvää, ettei maksa vaivaa aloittaa lukukautta, jonka joutuisi hetimiten jättämään kesken Suomeen muuton myötä. Ja juuri kun olin saanut uusien luokkatovereitteni joukosta parhaan kaverin, tytön nimeltä Nam Khaaw. En minä kyllä hänen kanssaan koskaan leikkinyt, enkä oikeastaan jutellutkaan. Mutta kyllä on kaunis! Asiaan. Viimeistä koulupäivää juhliakseni kannoin selkä vääränä pieniä kiitoslahjoja suosikkiopettajilleni. Itse sain heiltä vain kaksi hienoa avaimenperää, joista toisessa oli hassun pienen ukkelin kuva ja luki Aleksis (hmm, viestintä Ritvasta on edelleen osin puutteellista), kaksi pikkuautoa, sekä yhden hinajapurkkia pitelevän pehmoisen Nalle Puhin. Ja valokuvia minusta ja opettajista sähköpostiosoitteineen. Thain kirjoitustaitoni päässevät siis käyttöön myös jatkossa.
Kirjoittamisesta tulikin mieleeni, että taisin jossain aiemmassa yhteydessä mainita lempikysymyssanani olevan miksi. Viime aikoina olen ilahduttanut vanhempiani erilaisiin tekstiin liittyvillä miksikysymyksillä. Tällä lailla: Miksi tuossa laatikossa lukee ”box”? Miksi tuossa taksin katossa lukee ”door”? Miksi tuossa tietokoneen ruudulla lukee ”menu”? Joskus olen lakonisella tuulella ja luen maitokartongista ”milk” kysymättä mitään.
Sanovat, että lapsuus on nykyään niin lyhyt. Ditto!, sano. Minulla puhkesi nenään karmeat näppylät mikä viittasi varhaiseen teiniyteen. Vanhempani ovat sittemmin altistaneet minut karmaisevalle allergiadieetille, mikä tarkoittaa mm. kaakaopavuista johdettujen ruoka-ainesten totaalista kieltoa. Ei ole herkkua.
Vielä syödessäni mitä sielu sietää ja käsi kärsii kävimme erityisesti isin kanssa projektiin, jonka kunnianhimoisena tavoitteena on ollut tutustuttaa isäni kotikaupunkiimme. On kuulemma tullut lähinnä työpaikka tutuksi, kun äiti on hurvitellut turistina tukka tötteröllä. Olemme kulkeneet joella, maassa ja ilmassa (well…, sanoisi teksasilainen, eye-knockin’ yows eelmayoo-nah luskettawn mouckawn) katsomassa asioita, joita suuri osa yli seitsemästä miljoonasta turpeanilkkaisesta ja hartioiltaan punottavasta matkailevasta kansalaisesta vuosittain käy tarkastamassa. No, joukkoon mahtui myös vasta trendiksi muodostuvia lentokenttäjunamatkoja kansainvälisen lentokentän donitsikahvilaan ja takaisin, mutta paljon on nähty myös tallatulta polulta.
Pidin Chinatownin kuhinasta, väreistä ja hajuista itse tosi paljon. Ja mikäs on tykätessä isäni vantterilta hartioilta käsin. Korkeuksista tuntui kuin olisin kulkenut joutuisaa taksimatkaa paljon pidemmän matkan, kun kaupunki muutti tyystin luonnettaan ja rytmiään. Hua Lamphongin juna-asemalle matkasimme jälleen isin kanssa ilmajunalla ja metrolla mikä on harvinaista herkkua. Panen erityisesti merkille kuinka eri välineiden jarrut kirskuvat ja imitoin niitä hampaita vihlovalla tarkkuudella. Asiaan! Juna-asemalla tutustuimme Pohjois-Thaimaahan suuntaavaan junaan, jolla menemme pian itsekin yötä myöten. Jännittävää. Kuten oli myös karmean kova sireeninsoitto junan lähtiessä asemalta. Trööt!
Kun vuosi vaihtui tässä pari viikkoa sitten kaivoin esiin asiaan kuuluvat vesivehkeet ja suunnistin tuhansien muiden juhlijoiden tapaan Khao San roadille harrastamaan vesisotaa. Murskasimme isän kanssa äitini haaveet eläinmallisesta ei-aseesta ostamalla aseen näköisen ja varsin voimallisen vesipyssyn. Vesisodassa olin suosittu kohde kuten isänikin, joka reippaana sivari-evp:nä usutti minua ammuskelemaan takaisin. Useimmiten en tohtinut, sillä oman arvioni mukaan se olisi lisännyt kastumista. Jäimme isäni kanssa läpimärkinä pohtimaan olisiko vielä enemmän voinut kastua sekä onko se sitä sanukkia (kaikenlaista hauskaa, mitä elämässä olla pitää, suom. huom.), kun kaadetaan ämpäristä jääkylmää vettä selkään.
Temppeleitä on koluttu ja. Viihdyn niissä erinomaisesti. Paitsi jos minut nappaa vieras täti-ihminen hyvää hyvyyttään ja vähän näyttää miten buddhien päälle valellaan vettä. Silloin suorastaan itken kuten kuka tahansa järkevä ihminen. Wat Phon kuululla temppelialueella näin kenties upeimman ja varmasti suurimman Buddha-patsaan toistaiseksi. Isäni muistelee kaiholla oman lapsuutensa runsaita museo- ja kirkkokäyntejä ja oli jo lapsensuojeluvainuaan seuraten poistumassa temppelistä kun vaadin saada jäädä vielä pitkäksi toviksi ihastelemaan näkemääni.
Temppeleistä erityismaininnan ansaitsee vielä Wat Saket ja etenkin sen osa, joka tunnetaan nimellä Golden Mount. Ei uskoisi, että koko homma on tulosta erään 1800-luvun alun kuninkaan yrityksistä rakentaa suoperäiselle alueelle suuri temppeli, joka kuitenkin romahti ennen kuin ehti edes valmistua. Tänä päivänä vuori muodostaa käsittämättömän rauhaisan keitaan keskellä suurkaupungin vilskettä, eikä laisinkaan haittaa, että siellä hurjan helteisen kiipeämisen jälkeen pääsee mm. soittamaan runsain määrin kaikkea hyvää tuovia kelloja ja suorittamaan monia erilaisia seremonioita terveyden, onnen ja menestyksen takaamiseksi elämässään. Eihän vara venettä kaada.
Turistinaolo rasittaa, joten taidankin tästä vetäytyä lepäämään. Pysykää kanavalla!
Täällä Aleksis. Bangkokin Aleksis – Bangkok.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti