tiistai 24. toukokuuta 2011

Matkakuumetta


Käkkärää! Enää vajaat kaksi kuukautta Aasian aikaa, huomasin tässä noin kuukausi sitten ja päätin panna erityisesti isille suunnatun Bangkok tutuksi -projektin jäihin. Ai miksikö? Tietenkin siksi, että täälläpäin maailmaa on niiiin paljon muutakin nähtävää ja koettavaa. Ennen jäiden hankkimista päätin kuitenkin täyttää yhden ammottavan aukon meidän poikien sivistyksessä ja vein koko perheen kanavaristeilylle. Aasian Venetsia kun näyttää pitkähäntäveneestä käsin aivan uusia puolia itsestään perinteisen jokseenkin vetisen bangkokilaisen elintavan muodossa. En myöskään pannut pahakseni tilaisuutta tehdä itselleni meriittiä noin niin kuin buddhalaisessa mielessä ruokkimalla kaloja temppelistä ostetulla siunatulla leivällä. En myöskään ole koskaan nähnyt yhtä isoa monitoriliskoa kuin vesireitin äärellä. Huh, en kyllä välttämättä haluaisi tehdä lähempää tuttavuutta moisen elikon kanssa. Onneksi niitä ei yleensä näy kerrostaloissa.


En ole varma, pärjäävätkö Kalajoen hiekkasärkät Thaimaan ihanille hiekkarannoille, joten päätin, että rannalle on vielä kerran päästävä tässä maassa. Siksipä pakkauduimme tuossa huhtikuun loppusella jälleen kerran uskolliseen Camryymme ja suuntasimme perheen kesken muutamaksi päiväksi lomailemaan Phetchaburin kauniille Puktien-biitsille. Hämmästyksemme oli suuri havaitessamme olevamme paikan käytännössä ainoat farangit (länsimaiset valkonaamat, suom. huom.) ylipäätään varsin rauhaisassa rantakohteessa. Ulkomaalaisia vieraita käynee paikassa kaiken kaikkiaan melkoisen vähän, sillä suuri osa henkilökunnasta ei puhunut sanaakaan englantia. Mutta hätäkös meillä, kyllähän meiltä (noh, ainakin perheen toistaiseksi nuorimmalta jäseneltä, kröhöm) paikallinen kieli luonnistuu.


Lomalla päätimme keskittyä olennaiseen eli uimiseen ja hiekkaleikkeihin Puktienin kilometrien mittaisella valkoisella hiekkarannalla. Leikkien lomassa ihastelimme edessämme meressä esiintyvää thai-mytologiaa. Jollekin viisaalle oli nimittäin pälkähtänyt päähän esittää thaimaalaisen Phra Apaimani -eepoksen päähenkilöt valtavina merestä esiin pilkistävinä patsaina juuri tällä rannalla. Henkilökohtainen suosikkini oli kuusimetrinen naispuolinen vesidemoni Pee Seua Samut, jonka nimesin uudelleen Yoo Yak -tädiksi (yoo = jokseenkin j-kirjainta vastaava thai-kirjain ย, yak = jättiläinen, demoni, suom. huom.). Häntä kuvatessamme onnistuin muuten ikuistamaan jalanjälkeni lomakohteemme ravintolan terassin tuoreeseen lakkaan. Mutta rantavedestä kohosi myös mm. Rishi-erakko ja kilpikonna. Ja eräs kalanpyrstöinen patsas sai jostain minulle tuntemattomasta syystä vanhempani muistelemaan Tanskan pääkaupunkia.




Kenties Tanskasta inspiroituneena vein perheeni seuraavaksi Thaimaan Pohjolaan, maan toiseksi suurimpaan kaupunkiin Chiang Maihin. Vanhempani saivat lopulta asettaa silmänsä takaisin paikoilleen hävettyään syvimmin tätä matkailullista sivistysaukkoa kolmisen vuotta. Ja kivaltahan siellä näytti kun oli ensin nauttinut aidosta yöjunahengestä. Aamujunahengestä. Aamupäiväjunahengestä. Päiväjunahengestä. Lukija oivaltaa, että muuten hieno ja toimiva juna oli varustettu veturilla, joka oli rikki menevää mallia. Niinpä aamulla niin sanoakseni keskellä ei mitään juna lopetti hitaahkon mutta nykivän etenemisensä tykkänään. Vaan kun hätä on suurin on ilmastoimaton paikallisjuna lähellä, sano. Siitä voi tarvittaessa ketterästi napata veturin itselleen ja jättää hölmistyneet mutta oletettavasti hyvin kuumuutta kestävät matkustajat miettimään mikäs ihme meidät tulee täältä lunastamaan.



Perillä Chiang Maissa tapasimme Piksu-vaarin, joka oli edellisenä päivänä tullut luoksemme Bangkokiin ja nyt lentänyt edellämme perille. Epäonni junailussa korvattiin harvinaisen hyvällä tuurilla sateen suhteen. Sitä riitti, mutta siten että se taukosi aivan oikeilla hetkillä kuten vieraillessamme Doi Suthepin komealla temppelikukkulalla, missä isän kanssa kiersimme kolme kertaa kehää saadaksemme hyvää onnea osaksemme. Jo vakiintuneen tapani mukaan toivoin Buddhalta autoa.

Vietimme myös hirvittävän mukavan päivän paikallisessa elefanttipuistossa, missä nämä uudet ystäväni saavat temmeltää rauhassa. Useimmilla puiston asukkaista on surullinen tausta, sillä näitä sinänsä Thaimaassa kovin paljon arvostettuja eläimiä on kohdeltu sääntönä kaltoin lähinnä ihmisten äärettömän typeryyden vuoksi. Kovanahkaiset voivat katsoa periaatteita esim. täältä: www.youtube.com/watch?v=S0x3p7DjPMM (herkkäsieluiset ja lapset eivät).




Chiang Main vanha kaupunki oli minunlaiselleni temppelinmetsästäjälle oikea aarreaitta. Tuskin saattoi korttelia vaihtaa kun jo oli uuden temppelin alueella. Vähät välitin helteestä kunhan pääsin rauhassa kokemaan temppeleiden arvokasta tunnelmaa. Syömässä sentään käytiin ja Piksu-vaari sai kohteliasta opastusta eriasteisen thai-tervehdyksen tekemiseen. Minulla on helppoa, kun olen juniori-ikää – kaikille sopii tehdä varsin korkea ”wai” ja vastauksena saan iloisia hymyjä, useimmiten höystettynä huudahduksella ”keng jang loey!”, kuinka taitavaa! Varmaankin saan Suomessakin vaaleana söpönä poikana joka paikassa yhtä lailla positiivista huomiota ja iloisia ilmeitä osakseni. Taidankin vetäytyä ja jäädä odottamaan innolla maailmankuulun suomalaisen elämänilon ja pirskahtelevan pirteyden kohtaamista ja jätän Kuala Lumpurin reissusta raportoimisen ensi kertaan.


Täällä Aleksis. Bangkokin Aleksis, Bangkok – Petchaburi – Chiang Mai.

lauantai 30. huhtikuuta 2011

Viimeisiä viedään!


Loppu lähestyy ja työt sen kun jatkuvat. No, ainakin Bangkokin aikamme tuntuu kovaa vauhtia lähenevän loppuaan, mistä syystä toimittajan on syytä kiristää tahtia, jotta kaikki olennainen tulee varmasti kerättyä kirjoihin ja kansiin. Tai ainakin virtuaalisiin sellaisiin. En kuitenkaan aio elää menneisyydessä, vaan suuntaan ajatuksissani jo vahvasti tulevaan Bangkokin kirjeenvaihtajan jälkeiseen elämään ja erilaisiin uravaihtoehtoihin. Muunnan myös nykyisyyttä reippaalla otteella ja vaihdoin tässä taannoin niin sanotusti lennossa nimeni Ritvaksi.

Takaisin tulevaisuuteen. Totesin tässä päivänä muutamana vanhemmilleni, että aion jatkossa ehkäpä osittain ystäväni Rosvo Rudolfin innoittamana tehdä suutarintöitä eli kenkiä, työskennellä vesimittareiden parissa sekä rakentaa taloja, siis sen lisäksi, että aion käyttää nuuskaa ja tietenkin myös polttaa tupakkaa. Jätän äidin ja isin kinastelemaan keskenään siitä, mistä olen saanut edellä mainittuihin päihteisiin liittyviä vaikutteita ja kerron teille vesimittareihin liittyvistä kokemuksistani. Kotikaupunkini tarjoaa mittarinlukemisesta kiinnostuneille nimittäin mitä mainioimmat apajat, sillä sateenkaaren värein koristeltuja mittareita on joki-ikisen (jälleen yksi uudistamani sana) talon edessä. Ja kun sellaisen näkee, on toki välttämätöntä tarkistaa, pyöriikö mittari, eli tuhlataanko kyseisessä kodissa juuri sillä hetkellä vettä vai eletäänkö säästäväisesti. Asia ei varsinaisesti kuulu edellä mainittuun, mutta isääni olen lisäksi viime aikoina patistanut juomaan ”rommilla terästettyä teetä”.


Äitini keskittymiskyky ei millään tahdo riittää uuteen harrastukseeni paneutumiseen, mutta täytyy myöntää, että hän osaa suhtautua siihen rennommin kuin toiseen koulumatkoihin liittyvään virkistävään ajanvietteeseen. Aina kun valvova silmä välttää ja käteni suinkin ylettää, hypähdän nimittäin pimpottamaan lähintä ovikelloa, tai paremmin sanottuna porttikelloa, sillä sellaisista useimmiten on kyse. Kyllä minua hihityttää, kun äiti selittää kehnolla thain taidollaan avaamaan tulleelle sedälle, että ”anteeksi, tuota, poikani… öhöm… teki dingdong”. Ovenavaajat ovat toistaiseksi yhtyneet ilonpitoon. Äiti on toden totta päivän paras ystävä, kuten totesin tässä taannoin isille. Toisinaan koulumatkalla ja etenkin iltaisin kotimme oven ulkopuolella mekastavista kaskaista sen sijaan en pidä, vaan aion antaa niille pahanmakuista proteiinilääkettä. Siitäpä saavat.


Koulu, tuo ihana kamala paikka. Kamala hetkellä jolla äiti poistuu minut sinne saateltuaan ja ihana enimmäkseen kaikkina muina hetkinä. Ja nyt se on kuulemma ohi, ihan kokonaan. Kesäkurssini nimittäin loppui juuri ja ahkerimmatkin opiskelijat pitävät nyt ansaittua lomaa toukokuun lopulla alkavaan akateemisen vuoden ensimmäiseen lukukauteen valmistautuen. Lienee sanomattakin selvää, ettei maksa vaivaa aloittaa lukukautta, jonka joutuisi hetimiten jättämään kesken Suomeen muuton myötä. Ja juuri kun olin saanut uusien luokkatovereitteni joukosta parhaan kaverin, tytön nimeltä Nam Khaaw. En minä kyllä hänen kanssaan koskaan leikkinyt, enkä oikeastaan jutellutkaan. Mutta kyllä on kaunis! Asiaan. Viimeistä koulupäivää juhliakseni kannoin selkä vääränä pieniä kiitoslahjoja suosikkiopettajilleni. Itse sain heiltä vain kaksi hienoa avaimenperää, joista toisessa oli hassun pienen ukkelin kuva ja luki Aleksis (hmm, viestintä Ritvasta on edelleen osin puutteellista), kaksi pikkuautoa, sekä yhden hinajapurkkia pitelevän pehmoisen Nalle Puhin. Ja valokuvia minusta ja opettajista sähköpostiosoitteineen. Thain kirjoitustaitoni päässevät siis käyttöön myös jatkossa.


Kirjoittamisesta tulikin mieleeni, että taisin jossain aiemmassa yhteydessä mainita lempikysymyssanani olevan miksi. Viime aikoina olen ilahduttanut vanhempiani erilaisiin tekstiin liittyvillä miksikysymyksillä. Tällä lailla: Miksi tuossa laatikossa lukee ”box”? Miksi tuossa taksin katossa lukee ”door”? Miksi tuossa tietokoneen ruudulla lukee ”menu”? Joskus olen lakonisella tuulella ja luen maitokartongista ”milk” kysymättä mitään.

Sanovat, että lapsuus on nykyään niin lyhyt. Ditto!, sano. Minulla puhkesi nenään karmeat näppylät mikä viittasi varhaiseen teiniyteen. Vanhempani ovat sittemmin altistaneet minut karmaisevalle allergiadieetille, mikä tarkoittaa mm. kaakaopavuista johdettujen ruoka-ainesten totaalista kieltoa. Ei ole herkkua.


Vielä syödessäni mitä sielu sietää ja käsi kärsii kävimme erityisesti isin kanssa projektiin, jonka kunnianhimoisena tavoitteena on ollut tutustuttaa isäni kotikaupunkiimme. On kuulemma tullut lähinnä työpaikka tutuksi, kun äiti on hurvitellut turistina tukka tötteröllä. Olemme kulkeneet joella, maassa ja ilmassa (well…, sanoisi teksasilainen, eye-knockin’ yows eelmayoo-nah luskettawn mouckawn) katsomassa asioita, joita suuri osa yli seitsemästä miljoonasta turpeanilkkaisesta ja hartioiltaan punottavasta matkailevasta kansalaisesta vuosittain käy tarkastamassa. No, joukkoon mahtui myös vasta trendiksi muodostuvia lentokenttäjunamatkoja kansainvälisen lentokentän donitsikahvilaan ja takaisin, mutta paljon on nähty myös tallatulta polulta.



Pidin Chinatownin kuhinasta, väreistä ja hajuista itse tosi paljon. Ja mikäs on tykätessä isäni vantterilta hartioilta käsin. Korkeuksista tuntui kuin olisin kulkenut joutuisaa taksimatkaa paljon pidemmän matkan, kun kaupunki muutti tyystin luonnettaan ja rytmiään. Hua Lamphongin juna-asemalle matkasimme jälleen isin kanssa ilmajunalla ja metrolla mikä on harvinaista herkkua. Panen erityisesti merkille kuinka eri välineiden jarrut kirskuvat ja imitoin niitä hampaita vihlovalla tarkkuudella. Asiaan! Juna-asemalla tutustuimme Pohjois-Thaimaahan suuntaavaan junaan, jolla menemme pian itsekin yötä myöten. Jännittävää. Kuten oli myös karmean kova sireeninsoitto junan lähtiessä asemalta. Trööt!




Kun vuosi vaihtui tässä pari viikkoa sitten kaivoin esiin asiaan kuuluvat vesivehkeet ja suunnistin tuhansien muiden juhlijoiden tapaan Khao San roadille harrastamaan vesisotaa. Murskasimme isän kanssa äitini haaveet eläinmallisesta ei-aseesta ostamalla aseen näköisen ja varsin voimallisen vesipyssyn. Vesisodassa olin suosittu kohde kuten isänikin, joka reippaana sivari-evp:nä usutti minua ammuskelemaan takaisin. Useimmiten en tohtinut, sillä oman arvioni mukaan se olisi lisännyt kastumista. Jäimme isäni kanssa läpimärkinä pohtimaan olisiko vielä enemmän voinut kastua sekä onko se sitä sanukkia (kaikenlaista hauskaa, mitä elämässä olla pitää, suom. huom.), kun kaadetaan ämpäristä jääkylmää vettä selkään.




Temppeleitä on koluttu ja. Viihdyn niissä erinomaisesti. Paitsi jos minut nappaa vieras täti-ihminen hyvää hyvyyttään ja vähän näyttää miten buddhien päälle valellaan vettä. Silloin suorastaan itken kuten kuka tahansa järkevä ihminen. Wat Phon kuululla temppelialueella näin kenties upeimman ja varmasti suurimman Buddha-patsaan toistaiseksi. Isäni muistelee kaiholla oman lapsuutensa runsaita museo- ja kirkkokäyntejä ja oli jo lapsensuojeluvainuaan seuraten poistumassa temppelistä kun vaadin saada jäädä vielä pitkäksi toviksi ihastelemaan näkemääni.


Temppeleistä erityismaininnan ansaitsee vielä Wat Saket ja etenkin sen osa, joka tunnetaan nimellä Golden Mount. Ei uskoisi, että koko homma on tulosta erään 1800-luvun alun kuninkaan yrityksistä rakentaa suoperäiselle alueelle suuri temppeli, joka kuitenkin romahti ennen kuin ehti edes valmistua. Tänä päivänä vuori muodostaa käsittämättömän rauhaisan keitaan keskellä suurkaupungin vilskettä, eikä laisinkaan haittaa, että siellä hurjan helteisen kiipeämisen jälkeen pääsee mm. soittamaan runsain määrin kaikkea hyvää tuovia kelloja ja suorittamaan monia erilaisia seremonioita terveyden, onnen ja menestyksen takaamiseksi elämässään. Eihän vara venettä kaada.


Turistinaolo rasittaa, joten taidankin tästä vetäytyä lepäämään. Pysykää kanavalla!

Täällä Aleksis. Bangkokin Aleksis – Bangkok.

sunnuntai 27. maaliskuuta 2011

Vailla vakinaista kotimaata

Huhhuijaa kuinka aika rientää ja työt kasautuvat! Onneksi sain juuri koulusta kaksi ja puoli viikkoa lomaa, joten pääsin pitkästä aikaa kiinni oikeisiin töihin. Ai miten niin lomalla töihin? No, ei tässä oikein ollut muutakaan tekemistä, kun äiti, jonka kanssa oli tarkoitus puuhata lomalla kaikkea mukavaa, leikki reporankaa sängyn pohjalla ties minkä flunssavirusten nuuduttamana. Niitä onkin tänä keväänä riittänyt ihan koko perheelle saakka.


Muistelen viime raporttini päättyneen lentokentälle lähtöön, suuntana kotimaamme Suomi. Tai kotimaa ja kotimaa. Kyllä Thaimaa tuntuu enemmän kodilta, olen sentään asunut kolmen vuoden ja yhdeksän kuukauden iästäni lähes 84 ja puoli prosenttia Bangkokissa. Mutta sittenkin, Suomessa on myös omat puolensa, joista vähäisimpiä eivät toki ole rakkaat sukulaiset. Tässä päivänä muutamana totesinkin painokkaasti vanhemmilleni minusta olevan sietämätöntä, että Thaimaa ja Suomi ovat niin kaukana toisistaan. Asiaan. Lento Suomeen sujui mainiosti, joskin vähäunisesti ja ilahduin ikihyviksi nähdessäni Helsinki-Vantaalle meitä vastaan tulleen vaarin. Hymyni tosin hyytyi siinä silmänräpäyksessä, kun astelimme lämpimästä terminaalirakennuksesta joulukuiseen viimaan. Lähdetään heti takaisin, tämä ilma puree poskia, selvitin henkeäni haukkoen vanhemmilleni. Nämä eivät osoittautuneet lainkaan tottelevaisiksi.

Ikävistä sääilmiöistä huolimatta odotin innolla pääsyä lumeen leikkimään. Kyseinen hahtuvainen ainehan näyttää kerrassaan ihanan pehmeältä ja olin varma, että lumen syleily olisi suloinen. Niinpä heittäydyin heti tilaisuuden tullen vatsalleni hankeen – ja mikä järkytys! Tuo kaunis valkoinen aine oli myös hyytävän kylmää! Niinhän me sanoimme, totesivat vanhempani siihen naureskellen. Mutta Thaimaassa kylmä on kyllä ihan eri asia. Esimerkiksi se, kun uimakouluni altaan lämmityslaite on rikki ja vesi on vain 29-asteista. Hrr! Huomasin kuitenkin ennen pitkää jopa viihtyväni ulkosalla, etenkin silloin kun pääsin tekemään lumitöitä. Lisäksi sain kaikeksi onneksi helpotusta koti-ikävääni, kun pääsin kokeilemaan pitkän tauon jälkeen saunaa. Tuntuu Bangkokilta, totesin ytimekkäästi alalauteilta.

Loman kohokohta oli jouluaatto, jolloin isovanhempieni luokse saapui, paitsi serkkuni Jaakon perhe, myös joulupukki. Siinä vasta mukava ja karvainen mies! Olin tosin tehnyt tuttavuutta pukin kanssa ennenkin suomalais-thaimaalaisen kauppakamarin pikkujouluissa, mutta nyt pääsin tutustumaan kaikessa rauhassa. Ensin lauloimme unisonossa pari säkeistöä joulupukki, joulupukki -laulua, minkä jälkeen päästiin itse asiaan. Olin tietenkin itseoikeutettu päätonttu, jonka kunniatehtäväksi annettiin joulupukin avustaminen lahjojen jakamisessa. Ja kyllä niitä riittikin! Oli autoa, traktoria, junarataa, barbia, kirjaa, värikynää ja niin edelleen. Sen verran joulupukin tiedustelutoiminnassa on epävarmuutta, että pukki oli ennen Orimattilan Purotielle saapumistaan ripotellut lahjoja myös toisten isovanhempieni luo Helsinkiin ja kaiken kukkuraksi vielä kotiimme Bangkokiin. Ei silti, en valita, sillä lahjoja oli toki miellyttävä avata kolmena eri päivänä.


Ennen kotiinpaluuta koin jotain hämmentävää: jouduin yhtäkkiä niin sanotusti mikrofonin väärälle puolelle, eli haastateltavaksi. Suomen suurimman päivälehden toimittaja kun oli päättänyt tehdä jutun monikielisyydestä, ja oli sitä mieltä, että olin teeman suhteen valaiseva esimerkki. Kieliyhdistelmässä suomi-nepali-thai-englanti kun oli kuulemma jotain harvinaisehkoa. Mene ja tiedä. Mukava tilaisuus kuitenkin kaiken kaikkiaan ja juttukin oli aivan asiallinen. Me dzurnalistit pidämme lopulta yhtä ja annamme vaikka tiukan paikan tullen haastatteluja toinen toisillemme.

Ehdimme hädin tuskin kotiin, kun kevään ensimmäiset vieraat, Terhi ja Otto saapuivat Bangkokiin iloksemme. Vaikka kaksikko matkaili lomansa aikana ahkerasti, ehdimme lähes kolmen viikon aikana leikkiä kiitettävästi. Erityisesti Terhi-täti osoittautui mitä loistavimmaksi leikkiseuraksi ja hyväksi tiedonlähteeksi niin lääketieteen kuin monen muunkin tähdellisen alan tiimoilta. Eikä hän koskaan tuntunut väsyvän reportterin tärkeimpään kysymykseen: miksi? Hmmm. Muistilappu itselle: miksiköhän ei?

Kera isin, Terhin ja Oton pääsin tammikuun lopulla seuraamaan suurenmoista spektaakkelia, nimittäin äidin valmistujaisjuhlia. Tai oikeastaan itse seremoniaa ei päässyt katsomaan kuin ulkoa suurilta tv-ruuduilta, mutta hulina messukeskuksen pihalla sen jälkeen oli kokemus sinänsä. Kun tuhatkunta valmistujaa perheineen ynnä muine onnittelujoukkoineen parveilee suurten kukkapuskien, pehmolelujen, rekisterikylttejä muistuttavien onnittelu”korttien” ja kaiken kuviteltavissa olevan rekvisiitan kera yhdessä paikassa, on meno melkoinen. Ja se valokuvauksen määrä! Onhan toki jokaisesta valmistujasta saatava vähintään viisisataa kuvaa kaikkien läheisten kanssa sormet voitonmerkkinä sojottaen. Äidin kertoman mukaan lähes sama kuvio kuvauksineen kaikkineen oli toteutettu jo viikkoa aiemmin pakollisissa koko päivän kestäneissä valmistujaisharjoituksissa. No, äidin hattu ja kaapu olivat kyllä sen verran hienot, että sorruimme itsekin ottamaan muutaman kuvan tuoreesta MBA:sta.

Vähäiselle huomiolle kaikkien kotimaiden medioissa jäi sen sijaan suurenmoinen urheilusuoritukseni urheilupäivänä. Isän kanssa hengasimme puoli päivää kouluni urheilukisoissa ja seurasimme kuinka vanhemmat ottivat kilpamittelyn tosissaan. Kaikilla luokkatasoilla oli erilainen kilpailu ja enemmän kuin yksi isä onnistui ylikunnossaan rynnimään 30 m. matkalla itsensä ja lapsensa nurin niskoin. Hyväksi onnekseni meidän juoksumme oli lähes perinteinen, siis sellainen jossa juostaan kahden vanhemman oppilaan käsien muodostaman neliön sisällä. Isä hurrasi minun kiitäessäni pronssisijaani kohti.

Eräänä helmikuisena viikonloppuna päätimme perheeni kera karistaa Bangkokin saastepilven keuhkoistamme ja suuntasimme parin tunnin ajomatkan päähän Hua Hinin mukavaan rantakohteeseen. Kolmen päivän ajan vain ja ainoastaan viihdyimme meren rannalla ja hotellin uima-altaalla, söimme hyvin (tai no, minä kyllä tapani mukaan vähän vaihtelevalla ruokahalulla) ja kuljeskelimme paikallisilla markkinoilla. Erityisen mukavaa oli, kun ystäväni Yuki pakkasi Bangkokissa itsensä ja äitinsä taksiin ja hurautti luoksemme vuorokaudeksi. Meitä poikia yhdistää hienolla tavalla rakkaus autoihin sekä samantyyppinen luonne, mistä syystä viihdymme hyvin yhdessä. Yukista tosin löytyi yllättäen pieni hurjapää, joka rynnisti sumeilematta meren aaltoihin, kun taas minä pidin parempana pysyä rannalla hiekkaleikeissä.

Hua Hinin reissun aikaan jatkoin taas lupaavasti alkanutta uraani suomenkielen kehittäjänä. Muun muassa rämän, jostakin epämääräisestä putkesta vettä tai polttoainetta valuvan traktorin nähdessäni totesin ykskantaan, että traktorilla on tippeli. Mikä? Kysyivät vanhempani kuorossa. No tippeli tietenkin. Sieltähän tippuu nestettä.

Sitten Suomen ja Hua Hinin matkustelumahdollisuuksia on ollut hyvin rajallisesti, eikä vähiten koulun takia. Olen käynyt koulua hyvin ahkerasti ja viihtynyt siellä mainiosti. Minä olen niin iloinen kun minulla on ystäviä, ilmoitinkin eräänä päivänä koulun jälkeen vanhemmilleni. Thaimaalainen kindergarten ei kuitenkaan ole mikään läpihuutojuttu, vaan meidät isot kolmevuotiaat laitettiin lukukauden päätteeksi tekemään kolmen päivän sarja kokeita. Oli englantia, thaita, matematiikkaa, luovaa ajattelua ynnä muuta. Minun täytyy kuitenkin myöntää, että sain selville tehneeni kokeita vasta jälkikäteen. Kelmi äitini kun ei kertonut minulle asiasta mitään, joten luulin tekeväni vain tavanomaisia harjoituksia. Asianmukaisella tavalla tein osaan vastauskentistä myös ”suttua”, mikä riemastutti rennosti akateemiseen uraani suhtautuvia vanhempiani. Muut vanhemmat ovatkin vastapainoksi pienten einsteiniensa tenttituloksista aivan täpinöissä. Etteivät vain jäisi luokalle ja ilman hohdokasta tulevaisuutta, mikä portaittaista menestystä vääjäämättä seurannee.

Tenttien jälkeen seurasi kouluvuoden huipennus, hulppeat päättäjäiset armeijan omistamissa juhlatiloissa. Juhlia varten olimme harjoitelleet niin pop-musiikin kuin perinteisen thai-musiikinkin tahdissa erilaisia tansseja, joita sitten esitimme. Tai… jotkut esittivät. Olin ollut juhlaa edeltävän viikon kuumeessa kotona, enkä ollut saanut minkäänlaista ennakkovaroitusta siitä, että joutuisin esiintymään noin kuudensadan silmäparin edessä. En suostu, päätin oitis ihmismassan nähtyäni. Siinä eivät auttaneet sen paremmin vanhempieni, opettajieni kuin juuri parahiksi vierailulla olleen famunkaan maanittelut. Pysyin tiukasti päätöksessäni, kunnes sitten näin oman luokkani marssivan lavalle. Valitettavasti yleisön joukosta ei enää ollut pääsyä mukaan. Hieman aiemmin vierailulla olleelta Piksu-vaarilta jäivät päättäjäiset ikävä kyllä näkemättä. Onneksi hän sai kuitenkin kunnian saatella minua kouluun ja koulusta kotiin muutamana päivänä.

Tätä raporttia viimeistellessä tulikin jo aika palata kouluun. Jotkut thaimaalaiset tosin viettävät nyt kahden kuukauden kesälomaa, mutta minä poika päätin käyttää vähiin käyvän Thaimaan ajan tehokkaasti hyödyksi ja rekrytoiduin kesäkouluun. Näin kolmantena päivänä voin sanoa paluun olleen hieman hankala ja erittäin jännittävä, mutta eiköhän lopussa seiso kiitos. Ainakin uusi opettajani samoin kuin uudet luokkakaverini ovat mukavia ja tällä erää päiviin tuntuu mahtuvan huomattavasti enemmän leikkiä ja vähemmän kirjallisia tehtäviä kuin varsinaisen lukukauden aikana. Se ei haittaa.

Rakkaat lukijani, vanhempani ovat (taas kerran) vakaasti päättäneet perheemme muuttavan pikapuoliin Suomeen, joten nyt kiireesti visiitille Bangkokiin, jos kerran aiotte. En ole ihan varma, mutta luulen muuttopäätöksellä olevan jotain tekemistä äidin kasvavan vatsan kanssa. Olen päättänyt kutsua tulokasta Pompulaksi.

Täällä Aleksis. Bangkokin Aleksis, Bangkok – Helsinki – Orimattila – Riihimäki – Hua Hin – Bangkok ja mitä niitä nyt onkaan.