Wuaaah! Mitä tehdä silloin, kun tietokone tilttaa silkkaa kovalevyn täysinäisyyttä? Ei kai mahtavan raporttikokoelmani varmuuskopioissa ainakaan lie tiedostoakaan, josta voisi luopua? No ei tietenkään. Syytän tietokoneen alennustilasta ja siitä johtuvasta pitkästä tauosta raporttien välillä vanhempiani, joiden käsittämätön valokuva-, koulutyö-, musiikki- ja tietokonepeliarsenaali on täysin jumiuttanut keskeisimmän työvälineeni. Hus deletoimaan, mutsi ja fatsi!
Vanhempien puuhastellessa tietokoneen parissa en minäkään ole jäänyt toimettomaksi. Eräs lempiharrastuksistani on jo jonkin aikaa ollut armaan suomen kielemme kehittäminen mm. lanseeraamalla uusia sanoja arkielämän tarpeisiin. Esimerkkinä mainittakoon sana polkeilija, joka niin paljon pyöräilijää paremmin kuvaa toiminnan ydintä, vahvojen jalkalihasten työtä pyörän ja ihmisen siirtämiseksi paikasta toiseen. Kesäisellä Suomen lomalla kotieläinpuistokäynnin yhteydessä taas tutustuin vetämyskärryyn, joka osoittautui mitä mainioimmaksi välineeksi kuljettaa nuorempaa serkkuani Jaakkoa (ja välillä myös kummisetääni Esaa) virtaviivaisesti eläimen luota toisen luo. Sen sijaan en ollenkaan pidä höönöttimestä, jolla mm. mummi tykkää osoitella tukkaansa suihkun jälkeen – hui mikä korvia huumaava ääni! Sitä kuunnellessa minua suorastaan alkoi tuhmattaa, vaikka erityisesti näin joulun alla kiltteyden perikuva olenkin. Päätin myös tässä taannoin uudistaa minua suuresti kiehtovan vihreävalkoisen, usein jonkin julkisen rakennuksen oven yläpuolelta löytyvän merkin nimen vastaamaan paremmin tarkoitustaan. Onhan aivan päivänselvää, että ovi, joka avattaessa aloittaa hurjan hälytyshuudon, on varasuloskäynti eikä mikään muu (huomasittehan tärkeän s-kirjaimen ennen sanan keskivaihetta?).
Tarkkaavainen lukija on ehkä jo päätellytkin, että kävin kesäiseen aikaan vierailulla muinaisessa kotomaassani Suomessa. Edellisestä visiitistä oli vierähtänyt jo vuosi aikaa ja siksi sisäpolitiikka oli minulta hieman hakusessa. Käytinkin tilaisuuden hyväkseni ja seurasin uutisia erinomaisen ahkerasti vaarin rollaattorin päällä kotoisasti istuen, vaikka isi yritti säännöllisin väliajoin viedä minua väkisin nukkumaan kesken yleisradion päälähetyksen. Silloin totesin kylmän rauhallisesti: minä katson nyt uutisia, tuo budjettiriihi kiinnostaa minua kovasti. Mummin mukaan tulen äitiini, joka kuuleman mukaan oli suunnilleen minun ikäisenäni keskittynyt maatalouspolitiikkaa koskevaan uutisointiin.
Kuten olen saattanut todeta joskus aiemminkin, Suomi on muuten mukava maa, mutta siellä on kovin vähän autoja. Mainitulla kesäreissulla en tahtonut päästä irti mummin ja vaarin kerrostaloasunnon ikkunasta, kun pelkäsin autojen poissa ollessani pääsevän loppumaan. Niin harvakseltaan niitä siellä ajeli. Väen vähyyden havaittuani pohdin myös, mahtavatko koirat ja kissatkin olla jalankulkijoita. Kuka tietää vastauksen tähän dilemmaan? Tassunkulkijoita? Hmm. Kissojen ja koirien lisäksi suomalaisilla teillä tuntui liikkuvan huomattavasti enemmän traktoreita kuin täällä Bangkokissa. Eräänkin kerran ilmoitin äidille vastaan tulevan traktorin, jolla oli kyydissään peltoa. Äiti tosin näki lastina tylsästi vain heinäpaaleja, mutta minä tiedän sisimmässäni totuuden.
Traktoreiden lisäksi Suomessa on muitakin mainioita ajopelejä, kuten vaarin moderni sähkökäyttöinen kosvortti, jolla otimme vaarin kanssa huimat vauhdit matkalla sorsalammelle lintuja syöttämään. Vauhti olikin paikallaan, sillä leipien loputtua nälkäiset linnut olisivat muuten syöneet meidät. Huh.
Mummia puolestani ilahdutin ulkoilun lomassa muutamilla valituilla eksistentiaalisilla kysymyksillä, tähän tapaan: Miksi pitää olla Aleksis? Miksi pitää olla noita muita lapsia? Miksi minä olen olemassa? Vanhempani jättivät helpotuksesta huokaisten vastaamistehtävän mummille, joten päätin antaa heille pohdittavaa muilla tavoin. Esimerkiksi tällaiset dialogit ovat heistä valtavan hauskoja:
Minä: Isi on puhuva tarra.
Äiti: Miten niin?
Minä: No kun minä olen ajatellut niin.
Äiti: Onko äitikin?
Minä: Äiti on aurinkotarra
Äiti: Ahaa, entä Aleksis?
Minä: Nyt illalla minä olen tiikeri. Aamulla minä olen sitten tarra.
Voiko sitä enää selvemmin sanoa?
Isini aloitti kirjailijanuransa kirjoittamalla ensimmäisellä luokalla kauhukertomuksen hurjista raatelevista olennoista, joille nuori kynäniekka antoi mielikuvituksensa syövereistä luullakseni tunnetuista hirvityksistä hirveimmän nimen: veret seisauttavat otukset olivat …tiskaajia. Asiaan! Itse kerroin vanhemmilleni eräänä kauniina Suomen aamuna nähneeni pahaa unta ja eritoten pelänneeni ”leikki-isiä”. Isä oli juuri palannut töihin Bangkokiin, joten vanhempani selasivat Skypessä kuumeisesti hiirenkorvalla olevaa lempiteostaan Keittiöpsykologiaa alkajille kohdista E, ”eroahdistus”, T ”traumaattiset osatekijät” sekä V ”vain muutos on lapsen kehityksessä pysyvää” (kts. epilogi ”Et pysy kärryillä”). Skypetyksen loputtua isi luki vielä kohdista O ”oraalivaihe” ja A ”anaalivaihe” ja hihitti yksin isossa asunnossa. K, ”kasva aikuiseksi” ja A ”asiaan”! Leikki-isi paljastui lopulta varsin viattomaksi afrikkalaiseksi puuhahmoksi joka tuimana katseli olohuoneessa olijoita mummin ja vaarin verhojen taustasta, eikä siirron jälkeen vaivannut enää. Ainakaan kovin monta yötä.
Kesäisestä lomailusta alkaa jo olla niin paljon aikaa, etteivät muistikuvat enää ole ihan tuoreita. Muistelen ohjelmassa kuitenkin olleen sukulaisten ynnä ystävien ihkaihanien tapaamisten lisäksi mm. hurmaava eväsretki suomalaiseen metsämaastoon Siuntiossa, kivimiehiin tutustuminen eräällä pääkaupunkilaismäellä, jolla oli myös lukuisia hauskoja kieputtimia, muutamat synttärit sekä yhdet hääjuhlat Turussa. Viimeksi mainitun kaupungin pääkirjastossa vieraillessani kiittelin sivumennen sanoen paikallisia veronmaksajia mahtavasta leikkipaikasta, josta löytyi myös maailman hienoin roska-auto! Ihan samanlainen kuin hyvällä ystävälläni Tuukalla. Joulupukki, vink vink!
Kotiinpaluuhan on taas yhtä juhlaa tietenkin. Rupesin lomani ehtoopuolella jo kyselemään milloin oikein mennään takaisin kotiin ja koittihan se päivä vihdoin viimein. Isi oli lähdössä hyvissä ajoin lentokentälle meitä vastaan ja starttasi upean valkoisen Toyota Camrymme kotipihalla. Koska autoa ei ollut ajatettu pitkään aikaan, päätti isäni laittaa siisut (siis tietenkin tuulilasinpyyhkimet) päälle ja antaa pissapoikien hoitaa hommansa. Neste tuntui kuitenkin sen verran loivalta, että isi sammutti vielä moottorin ja meni hakemaan takaa lisää nestettä. Konepellin nosto oli kerran aiemmin paljastanut irtipoikki sahautuneen jyrsijän pään, joten moottoritilasta vienosti kantautuva mi-aaaau oli varsin pieni järkytys. Pienen pienet oranssin kissanpennun kasvot kurkistivat ylöspäin pelokkaina ja isi kauhoi pennun pikavauhtia ylös. Olipa tuuria etten lähtenyt ajamaan, ajatteli isi kunnes tunsi toisenkin katseen kohdistuvan itseensä alhaalta päin. Hööö-ö? sanoi hölmistynyt Camry-mies. Miii-au, sanoi pelokas toinen kissanpentu. Isi kutsumaan apuun talon henkilökuntaa, jota kovin nauratti. Toisen kissanpojan päästyä auton pauloista hihitys selvisi. Kissanpentuja kun piti olla kolme ja oli itsestään selvää, että viimeinenkin olisi Toyotan syövereissä. Paikallisella tehokkuudella neljä ihmistä tarvittiin poistamaan viimeinenkin Matikainen. Onneksi niin. Loppu hyvin, kaikki hyvin: pääsin isin lämpimään syleilyyn ja takaisin Bangkokin vilskeeseen.
Täällä Aleksis. Bangkokin Aleksis, Orimattila-Riihimäki-Siuntio-Helsinki-Turku-Bangkok.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti