Joku viisas ihminen on joskus todennut, että työpöytä on hyvä saattaa mahdollisimman siistiin tilaan ennen lomalle jäämistä. Kyseisen opin mukaisesti minäkin otin luudan ja pölyhuiskan kauniiseen käteen ja… Kröhöm, leikki sikseen. Kuten huomaatte, ryhdyin siis huhkimaan vanhoja rästitöitä pois, jotta voisin rentoutua ja nauttia täysin siemauksin ansaitusta lyhyehköstä joululomasta Suomen kamaralla, joka raporttien mukaan on tällä erää täysin lumen peitossa. Odotankin innolla lähempää kosketusta tuohon valkeaan aineeseen, jota vanhempani väittävät kylmäksi. Aion tarkkailla tilannetta.
Edellisen Suomen loman jälkeinen aika kotona Bangkokissa alkoi mukavasti vieraiden viihdyttämisellä. Jo matkalla saimme äidin kanssa nauttia famun seurasta ja viikkoa myöhemmin joukkoon liittyi isin kummitäti Tiina. Rouvien kanssa meillä oli varsin rattoisaa ja sainpa vierailun aikana itsekin tutustua yhteen uuteen vähemmän tunnettuun turistikohteeseen lähiseudulla. Victory Monumentin lähellä sijaitseva Phayathai Palace oli varsin rauhaisa saareke kaupungin vilskeen keskellä. Palatsin kahvilassa oli mukava käydä vähän herkuttelemassa, minkä jälkeen jaksoi mainiosti kirmata vihreällä nurmella. Pieni työtapaturma reissulla tosin sattui, kun kani, jota yritin jututtaa, ilmeisesti luuli minua vihannekseksi ja puri minua sormeen. Auts!
Linjakkaana nuorena miehenä olen aloittanut akateemisen urani varhaisessa vaiheessa ja keskityn nyt eritoten itämaisiin kieliin, kirjallisuuteen sekä kontemporääriseen kansankulttuuriin. Toisin sanoen nykyinen alma materini Anubaan Pinthip on lokakuusta asti opastanut minua laulamaan, lukemaan ja kirjoittamaan thai-aakkosia muiden aktiviteettien lomassa. Vanhempani ovat sellaista mieltä, että jos lapsi (kryhym… reportteri) olisi erilainen, en olisi tässä koulussa. Muistelevat famun kauhunsekaista suhtautumista pyyntöön saada vähän yli puolitoistavuotiaalle minulle aapinen tuliaisena. Aakkoset nyt kovin kiinnostivat noin ammatillisessakin mielessä. Samoin muu symboliikka. Erotinhan vajaana kaksivuotiaana robertlangdonina leikiten Toyotan Transitista. Ja kääntäen.
Vaan alku aina hankalaa. Vanhemmilleni nyt ainakin. Olivat viikkokaupalla stressanneet kuinka pärjään vieraalla kielellä vieraassa järjestelmässä ilman vanhempia ja Sunitaa. En peittele sitä tosiasiaa, että ero oli tuskaisa. Itkin valtaisasti ensi päivät, mutta kuten meillä lapsenmielisillä on tapana, sopeuduin uuteen tilanteeseen varsin nopeasti. Ensimmäinen kuukausi oli tavallaan vähän pilottivaihetta muutenkin. Se oli täkäläisen almanakan mukaan kesäloma, jolloin järjestettiin kuukauden mittainen kesäkoulu. Pienet koululaiset, joiden sekaan olin soluttautunut, elivät tämän ajan kuin pellossa, edes koulupukuja ei nähty käytettävän tuolloin.
Totuttelu uuteen tilanteeseen meni lopulta siis hyvin, vaikka olinkin välillä harmillisesti poissa sairastelun vuoksi. Kun kerran päätimme jatkaa hyvin alkanutta matkaa, saimme tehtävän hankkia ennen varsinaisen lukukauden alkua koulusta saatavan koulupuvun ja -laukun, urheiluvaatteiden ja pyjaman lisäksi mustat ja valkoiset kengät sekä erinäisiä muita tarvekaluja. Koulun paitoihin tuli lisäksi kirjailuttaa etu-, suku- ja lempinimet. Asianmukaisessa asustepuodissa asiaa hoidettaessa hoitajaltani Sunitalta kysyttiin, kumpiko on parempi lempinimi, Aleek vai Sis. Sunita sanomaan että tällä pojalla kun ei ole lempinimeä, ihan on oma nimi hyvä. Vaatteita noudettaessa paitojen rinnuksessa ja jumppahousuissa ilman muuta komeili thai-kirjaimin ensin koko nimeni sekä uusi lempinimeni ”Sis”. Äiti osoitti kiitettävää kansalaisrohkeutta panemalla asiassa niin sanotusti jalkansa alas. Lempinimeni ei ole – edes paidan rinnuksessa – Sis. Kirjailut uusiksi. Myöhemmin syksyllä meillä vieraillut Heli-täti päätti tosin rohkeasti alkaa kutsua minua nimellä Miksis. Kuka arvaisi miksi?
Opettajani ovat tulleet minulle rakkaiksi. Ainakin khruu (opettaja) Kay. Ihana ja turvallinen. Khruu Noysta en oikein ole varma ja jopa vanhempani puhuvat myöhään illalla tämän olevan hieman tosikkomainen luonteeltaan. Ei niin että vanhempani ymmärtäisivät kauheasti mitä opettajilla on sanottavaa. Joudun nykyisin aika usein tulkin hommiin thai-asioissa. Joskus niinkin, että kysyn isiltä tai äidiltä mitä jokin sana tarkoittaa ja kun eivät tiedä, kerron sen itse. Toisinaan neljällä kielellä. Kavereitakin minulla on. Aluksi oli kyllä pientä jäänrikkomista, kun muut oppilaat halusivat ehdoin tahdoin tulla koskemaan päätäni ja valkeaa kuontaloani. Asia, josta en pidä sen lisäksi, että liika huomio saa minut hermostumaan. Luokallani on mm. Pii Bään, joka on lievästi kehitysvammainen ja joka tykkää minusta tosi paljon. Ikävä kyllä se purkautuu joskus vetämisenä ja muuna fyysisenä toimintana, sillä poika ei oikein osaa vielä puhua. Vanhempani hakkasivat yötä myöten ja isin työaikana googleen hakusanoja ”lingvistinen regressio”, ”kieli taantuu kolmevuotiaalla hetkittäin” ja ”parhaat toimistokaskut” (…hetkinen! Mitäs se isi oikein työajalla hakee???!) löytääkseen vastauksia ajoittaiseen lällättelyyni, kunnes kerroin että apinoin tätä luokkakaveriani, joka puhuu ”rikkinäistä kieltä”. Muita erityisen hyviä kavereita ovat Naa Noo ja Pra At ja ilokseni voin todeta että myös äiti on vähän ystävystynyt joidenkin koulun pihalla norkoilevien vanhempien kanssa.
Kuten tiedättekin, thaimaalaiset juhlivat marraskuussa Loy Krathongia, joka huipentuu siihen että veteen lasketaan kukkaseppele, joka kuljettaa vanhat synnit pois. Koulussa päivä oli oikea festivaali, jonka ohjelmaan kuului kaikkien koululaisten esittämä tanssi, kauneuskilpailu (vain tytöille) sekä muita asiallisia esityksiä. Kotona isi sai kuulla kaksi versiota päivästä – äiti sanoi tyttöjen olleen karmean meikkikuoren alla ja muutenkin kritisoi lapsille päivän ohjelmasta välittyvää viestiä sukupuoliroolien näkökulmasta, kun taas minä kerroin huokaillen koulun tyttöjen olleen niiiiiiin kauniita. Missähän koulussa se äiti oikein vietti aikaa?
Koulun pippaloiden lisäksi Loy Krathongia juhlittiin myös perheen ja ystävien kera paikallisen viestintäviraston suurehkolla pihalla, jota ei markkinahumulta tahtonut tunnistaa entisekseen. Niin myyntikojujen, karaokelavojen, tivolimaisten huvituslaitteiden sekä tietenkin juhlaväen ja kukkaiskrathongien peittämä se oli. Lisäksi puiston äänimaailman valloitti mahtava loy loy krathong -laulu, joka muutenkin kaikui ympäri maata kolmen päivän ajan juhlallisuuksien kestäessä. Parasta illassa oli kuitenkin se, että pääsin samalla nauttimaan paitsi vanhempieni myös Heli- ja Sue-tätien hurmaavasta seurasta. He olivat saapuneet Genevestä ja Washington D.C:stä juhlimaan kanssani. Katu-uskottava entourage on ymmärrettävästi toisinaan haettava vaikka vähän kauempaakin.
Kansakunnan isästä sen verran että ikää tulee, vaikkei hevin uskoisi. Joulukuun alussa vietimme hartaasti isänpäivää kuninkaan varttumisen vuosipäivänä ja koululla juhlittiin taas. Patsastelimme pihalla puheita ja muita tärkeitä esityksiä kuunnellen, minkä jälkeen isät saivat mennä katsomaan tekemiämme kortteja, jotka oli järjestetty somaan asetelmaan pihakatoksen alle. Tanssia esittäneet tytöt olivat taas pukeutuneet iiiiihaniin mekkoihin.
Lähiseutumatkailu avartaa, sanotaan. Niinpä suuntasimme päivänä muutamana hajuaistimme visuaalisen ilmentymän kohti Ho Chi Minh Cityä, jonka tiedetään myös nimeä Saigon ennen muinoin totelleen. Tämä etelä-Vietnamin vilkas kaupunki oli oikein mukava tuttavuus, toisin kuin isäni joka matkan alkuvaiheessa murjotti kurjaa oloaan, kurkkukipua ja liian vähälle huomiolle jäänyttä marttyyrisankariuttaan. Tokenihan hän sentään hieman kun pääsimme Mekong-joen suistoalueelle veneilemään ja läheiselle saarelle tekemään tuttavuutta väkevän sitrus-hunajateen kanssa. Samalla istumalla pääsimme myös maistelemaan trooppisia hedelmiä paikallisen bändin esittäessä meille ja muutamalle muulle vieraalle vietnamilaisia kansanlauluja. Jostain syystä ohjelmaan kuului myös valtavan pythonin koskeminen, tehtävä josta selviydyin toki kunnialla. Täytyy kyllä tunnustaa, että pidin silti enemmän hevosajelusta ja vierailusta kookoskarkkitehtaalla, jonka tuotteita oli tietenkin ihan pakko maistaa ja hankkia kotiin vietäväksi.
Paitsi herkut, vietnamilainen ruoka kaikkinensa oli koko perheelle mieleen ja toi vanhemmilleni mieleen kesän 2004 ja hyvässä seurassa Washingtonissa nautitun illallisen vietnamilaisessa ravintolassa. Oi niitä aikoja kun vasta pilkehdin silmäkulmasta toiseen. Taisi olla sitä paitsi ravintola nimeltään Saigon. Ympyrä ja sen umpeutuminen.
Ruokailulla ei kuitenkaan ollut mitään tekemistä sen asian kanssa, että päätin tarkastaa myös paikallisen terveydenhuollon tason. Olin kuullut huhuja vietnamilaisten sairaaloiden surkeudesta, mutta kunnon toimittajan on toki tutkittava väitteiden todenperäisyys itse. Vanhempiani ei ekskursio suurkaupungin terveysasemalle kuitenkaan kiinnostanut pätkääkään, joten jouduin turvautumaan juoneen. Määrätietoisesti kitisten aloin hiljalleen kasvavalla volyymilla valittaa sinnikästä korvakipua, ja kehitinpä itselleni pienen lämmönkin (ymmärtänette, etten voi paljastaa keinoa tässä). Eipä aikaakaan kun vanhemmat kiikuttivat minut lääkäriin, joka kaikkien suureksi hämmästykseksi ei löytänyt minusta mitään vikaa. Epäili, että lentomatkan aiheuttama paineenvaihteluhan se sai korvani kipuilemaan, salaperäisesti tosin vuorokautta lennon jälkeen. Kokemus oli hyvä, mutta otos ei liene ollut kovin edustava, sanoi tutkiva journalisti.
Vietnamissa pidetään Ho-sedästä aivan vietävästi. No, tykkäät tai kommunistinen kansanpuolue vie sinua vietävästi. Joka tapauksessa rahassa on hänen kuvansa ja patsaitakin riittää. Hieno mies. Kävimme tietenkin myös katsomassa tankkia, joka päätti vietnaminpuolikkaiden sodan rysäyttämällä yhdistymisen kunniaksi nimetyn talon pihaan. Olipa osuvasti ja ennakoivasti nimetty rakennus, täytyy sanoa.
Diwali eli valon juhla on tärkeä suorastaan festivaalimainen viiden päivän jakso hinduismissa, jainismissa ja sikhismissä. Moneen uskontoon suotuisasti yhtä aikaa suhtautuva assistenttini Sunita pitää tätä loka-marraskuuhun sijoittuvaa juhlaa kulttuuris-etnologisista syistä ehkä vuoden tärkeimpänä ja hänen kotitalossaan nepalilaisperäistä väkeä kerääntyy hartaana ja iloisena yhteen riemuitsemaan hyvän voittoa pahasta. Päätin ylpeänä ottaa vastaan Sunitan kutsun osallistua juhliin ja otin vanhempanikin mukaan. Sunita oli hankkinut minulle tosi hienot diwali-vaatteet ja sain osallistua perinteiseen seremoniaan, jossa Sunitasta ja minusta ilmeisesti jollain tasolla tuli sukulaisia. Se ei oikeastaan hätkähdytä minua kovinkaan paljon, sillä suvun käsite on laaja ja leveä ja veljet ja siskot ovat useasti käytännössä tarkemmassa keskustelussa serkkuja tai muita hieman etäisempiä sukulaisia.
Serkutko etäisiä sukulaisia? Välimatkasta viis, koko perhe oli innosta ja odotuksesta turpeana kun äidin serkku Sari oli tulossa vierailulle luoksemme. Pikkuserkkuni Senni ja Maiju sekä isänsä Pasi saapuivat Sarin ohella pitkän lentomatkan päätteeksi meille ja antoivat meille hyvän syyn lomailla vähän itsekin. Suuntasimme hienon pikkubussin nokan kohti Rayongin rantakaupunkia vieraiden hengähdettyä yhden yön verran pääkaupungissa. Rayongissa polskimme uima-altaalla ja meressä sekä nautiskelimme helposta elämästä noin muutenkin. Laajalti hyväksytyn teorian mukaan lähiravintolan tarjoilijatätä (vähän tätiä, vähän setää) oli erityisen otettu Pasin pohjoismaisesta charmista.
Kuten ugrilaiseen lomanviettoon sopii, isät poistuivat eräänä iltana loma-asunnosta hakemaan olutta. Huoltoaseman jäähdytetyt oluthyllyt mielessään miehet tallustivat kaksi ja puoli kilometriä pilkkopimeässä tienpiennarta (matka oli thaimaalaisten ohjeiden mukaan ”noin 500 metriä” tai toisaalta ”suunnilleen kymmenen kilometriä”). Nooh, pieni vaiva Huoltoasemalla tehty lyhyt hyllytarkastus oli karu ja kertoi sinänsä järkevää tarinaa: huoltoasemalla ei myydä alkoholia. Tien toiselta puolelta kaikeksi onneksi löytyi paikallisen Kari Grandin huomaamaton kioski, mistä hyväntuuliset pitkähkölle paluumatkalle valmistautuvat herrat ostivat kassillisen olutta ja nauloja. Taivallettuaan 2,3 kilometriä lomailevat miehet päättivät poiketa baariin ottamaan yhdet perinteiset viskisoodat. Koska juoma, palvelu ja seura oli hyvää, tilattiin vielä toinen kierros. Eikä laatu siitä harventunut yhtään, joten päättivät he vähän vielä testata, josko kolmannella olisi huonompi tuuri. Lukija ymmärtää, että ravintolaan oli askeltanut kaksi hannuhanhta. Hanhea. Jokunen tunti myöhemmin loma-asunnon oven läpi tupsahti kaksi salskeaa nuortamiestä, joilla oli molemmilla sanottavaa kotiväelle. Ensimmäinen ilmoitti innostuksissaan ostaneensa nauloja. Kuin varmemmaksi vakuudeksi pieni naulapussi kaivettiin kassin pohjalta näytille. Pussin vielä heiluessa ilmassa Foucault:n heilurin lailla toinen äityi kertomaan tärkeänä tietona kuinka tapasivat koiran. Se oli musta koira se ja tosi kiva.
Seuravana aamuna isäni kertoi jonkun pistelleen ohimoita pienillä piikikkäillä nauloilla. Onneksi ei ole vaivaa mihin juoksentelu meriveden aalloissa ja auringon paahde ei tepsisi, niin tälläkin kertaa. Lasten kesken oli haastavia hetkiä, kun yritin ottaa paikkani nokkimisjonossa lähinnä komentamalla pienempää pikkuserkkuani. Vanhempien hermot olivat koetuksella, kun laitoin kaiken auktoriteettini peliin tässä yrityksessä, jonka Maiju kesti urheasti ja useimmiten tarjoten parasta vastalääkettä eli totaalista ignoreerausta. Tyttöjen nuket kiehtoivat minua kovin ja halusin sittemmin mieluusti oman. Katsotaanpa miten hyvin tämä niin sanottu joulupukkimeininki oikein toimii.
Ei Bangkok ole aina ollut Thaimaan pääkaupunki, ehei. Siamin valtakunnan aikaan vuosina 1351-1767 se oli vanhan kunnon Ayutthaya, joka onkin raunioineen ja kymmenine upeine temppeleineen mahtava paikka. Olin jo pitkään suunnitellut sinne menoa, mutta vasta joulukuinen, edellisiltana kyhätty äkkilähtösuunnitelma konkretisoi tämän aivoituksen. Vierailumme sattui samaan aikaan hänen kuninkaallisen korkeutensa kuningas Bhumibolin synttäreiden kanssa, mikä toi vanhastaankin hienoon tunnelmaan tiettyä ylevyyttä. Kavuttuamme yhden Ayutthayan hienoimmista temppeleistä harjalle pääsimme myös kunnon buddhalaisten kanssa kultaamaan patsaita, samaan aikaan toki mielessä toiveita esittäen. Saa nähdä miten itse kullakin perheenjäsenellä toiveet toteutuvat.
Mielessäni on uskonnollisten rituaalien ja historiantutkimuksen lisäksi ollut astronomia ja luonnonlait. Putoavatko tähdet, aurinko ja kuu? Miksi? Viime mainittua kysymystä olen viljellyt kuin Koskelan Jussi rukiita konsanaan. Täytyy todeta, ettei vanhempieni vastausten maa ole aina kovin paljon nälkävuosien Pentinkulmaa hedelmällisempää. Lapskos sen leivän sitten tuo tullessaan jollei muuten orasta? Phuuh, kova on osani.
Vielä viimeinen anekdootti, sitten lähden lentokentälle. Katselimme eräänä päivänä äidin kanssa koulusta tullessamme sähköjohdoilla jolkottelevaa oravaa. Kysyin minkä tähden eläin tuolla ylhäällä juoksee ja äiti tuumi, että olisiko siksi että on niin pieni, mukavampi siellä kuin täällä autojen seassa. Ilmoitin, ettei orava nyt niin pienikään ole. Jaa? kysyi äiti. Ei se ole kovinkaan pieni verrattuna muurahaiseen. Vastaanpanematon väite vaikka itse sanonkin.
Hyvää joulua ja rauhaisaa mieltä lukijoilleni! Uutena vuonna tavataan!
Täällä Aleksis. Bangkokin Aleksis, Bangkok – Ho Chi Minh City – Rayong – Ayutthaya.
