Hyvät lukijani. Pahoittelen pitkää hiljaiseloa ja siirryn asiaan kiitettyäni kirjoitusteni saamasta runsaasta myönteisestä palautteesta, se on lämmittänyt mieltäni erittäin paljon. Kiitos kirjoitusteni saamasta runsaasta myönteisestä palautteesta. Sitten asiaan! Niin paljon on ehtinyt tapahtua sitten viime kirjoituksen, että voin vain raapaista pintaa joistakuista kohokohdista. Khoottoot khrap!
Serkkujeni Saskian, Eliaksen ja Luukaksen sekä tätini Lauran visiitti lokakuussa (niin se vaan aika rientää!) oli oikea kohokohtien Soufflé des Soufflés! Mikäli ymmärrätte mitä tarkoitan. Tarkoitan, että se oli oikein tosi, tosi mukavaa. He tulivat tänne vajaiksi kahdeksi viikoksi ja kiinnyimme toisiimme entistä enemmän. Serkut pitivät minusta hyvää huolta ja taisin saada aika paljon iloisia ilmeitä aikaan omalla eläväisyydelläni. Tätini Laura teki minuun suuren (ja positiivisen!) vaikutuksen leikkimällä kanssani mahtava mies -leikkiä. Jotenkin hän on mielestäni oivaltanut jotakin melko keskeistä olemuksestani. Haitaksi ei myöskään ole se, että leikkiin liittyy aimo annos ketkutusta ja käsien heiluntaa. Nauroin monesti oikein makeasti ja nautin olostani.
Isä lähti työmatkalle kesken kaiken Laosiin. Emme jääneet tuleen makaamaan, vaan neuvokkaina pakkauduimme kuuden hengen kokoonpanollemme aivan liian pieneen taksiautoon ja suunnistimme Pranburin Dolphin Bay Resorttiin. Sana suunnistaa osuikin tässä harvinaisen oikeaan, sillä Bangkokin kadut hyvin tunteva taksikuskisetämme oli aivan eksyksissä suurkaupungin ulkopuolella ja joutui lopulta ottamaan vastaan äitini ja tätini huonon thain, englannin ja suomen kielillä antamia neuvoja. Mutta perille päästiin tuohon minulle jo tutuksi tulleeseen rantalomakohteeseen. Ei siinä mitään, paikka on eri vinkeä ja kuulemma lapsiystävällinen. Tiedä siitä sitten, mutta siellä on minulle mukavasti lääniä tepastaa ja keinua ja uiskennella ja ruokakin on kelpoa. Serkkuni ovatkin todellisia vesipetoja ja viihtyivät tosi hyvin polskimassa kanssani ja minua ilman. Erityisen lämmöllä muistelen merenrannalla kahluuta ja leikkejä serkkujen kanssa kakunkääntöineen. Oikeaa lomatunnelmaa.
Isän puuttuessa koen kuitenkin helposti jääväni jostain olennaisesta paitsi. Vaan jäimmekö näiden tunteiden valtaan? Ei. Lamaannuimmeko? Emme. Se tuli sitten, jäimmekö siihen makaamaan? Tuskin. Sen sijaan porskutimme muina serkuksina yms. sukulaisina isän hankkimien lentolippujen osoittamaan suuntaan. Hyttysten ja lipullisten kanssamatkustajien seurassa päädyimme sujuvasti Laosin pääkaupunki Vientianeen, missä sain kommunistisesti suuntautuneen rajavartijan mallia Yrmy hymyilemään. Ei se paljoa vaadi, sano. Niin metsä vastaa kuin sinne hymyää, loppujen lopuksi. Noh, yövyimme koko poppoo samassa hienostohotellissa keskellä laoslaista suurkaupunkia. Paikallismiljöötä kuvaa hyvin se, että kun astuu keskikaupungilla sijaitsevasta hotellista kadulle, huomaakin tömistelevänsä tomua kuoppaisella hiekkatiellä, jossa joko on sateen tekemiä pieniä järviä tai sitten ei ole.
Vientianessa oli kivoja nähtävyyksiä, joista osaan tutustuin päiväunieni jälkeen kuvamateriaalin ja tarinankerronnan kautta. Kaupungin lähellä sijaitsevassa suuressa Buddha-puistossa vierailin kuitenkin aivan persoonakohtaisesti. Puisto oli täynnä toinen toistaan yrmeämpiä patsaita ja törmäsinpä myös makaavaan Buddhaan. Olivat voimat sitten uupuneet aika lailla keskellä puistoa. Naureskelin itsekseni tätä ilmeistä ironiaa – Buddhahan itse asiassa tarkoittaa sanskritiksi herännyttä, mutta tämä hahmo se veteli hirsiä kylkiluut rohisten. Heehhee.
Kaikki hauska loppunee aikanaan. Jos aikuisiin on uskominen, näin tietysti onkin, mutta saanen epäillä. Asiaan! Minilomamme Vientianessa päättyi eräänä päivänä ja palasimme kotiin Bangkokiin. Testasin paikallista huumorintajua vielä lentokentällä tarjoamalla jalosti tuttiani jälleen yrmeästi näyttäytyvälle Laosin kansan vallankumouspuolueen edustajalle. Ei huolinut, mutta antoi setä varomattomasti hymyillessään takaisin jotain mitä ei ehkä muistanut töissä ollessa omistavansa. Hymisimme siinä toisillemme ja ajattelin toivoa ehkä sittenkin olevan tällä rutiköyhällä kehitysmaallakin.
Parin päivän päästä serkut lähtivät tätini saattelemana surullista kyllä edelleen omaan kotiinsa. Surua lievitti se, että isä tuli jälleen parin päivän päästä takaisin. Perhe oli koossa taas. Perhe on paras. Eikä aikaakaan (taisimme elää marraskuuta), kun isän lisäksi kotiimme tupsahti toinen sukulaisperhe, nimittäin Matti-setä ja Hanski-täti serkkujeni Joelin ja Ilmon kanssa – jippii! Olin tosi iloinen Ilmon, Joelin, Matin ja Hanskin seurasta ja nautin vanhempieni tavoin joka hetkestä. Vaikka tämä porukka ei tarvinnut minua opastamaan heitä Bangkokin kaduilla, vaan selviytyi hyvin itsenäisesti niin käärmefarmista kuin toreista ja räätäleistäkin, en kuitenkaan malttanut olla viemättä heitä tuttuun ja rauhaisaan lomapaikkaamme Pranburissa, mistä käväisimme myös Hua Hinissä norsun selässä.
Jostain kumman syystä isi päätti siellä ollessamme taas lähteä ulkomaille, tällä kertaa Japaniin, minne matka taittui kuuleman mukaan pakolaisleiriä muistuttaneen U-Tapaon sotilaskentän kautta. Paikalliseen hallitukseen tyytymättömät keltaisiin paitoihin sonnustautuneet iloiset ihmiset kun olivat silloin päättäneet pitää juhliaan Bangkokin kansainvälisillä lentokentillä, eivätkä koneet enää mahtuneet sekaan. Näiden pippaloiden takia myös sukulaiseni saivat viime hetkeen saakka jännittää paluulentojensa kohtaloa, mutta pääsivät lopulta alkuperäisen aikataulun mukaisesti Suomeen. Toisin kävi meillä muutamaankin otteeseen vierailleille äidin entiselle työkaverille Tepolle puolisoineen. Heidät kuljetettiin puolen Thaimaan halki Phuketiin ja sieltä sitten monta päivää myöhässä Suomeen.
Vuosikirjan viimeisen luvun lähestyessä keskikohdan nostettaan pakkasimme hyvän palan maallista omaisuuttamme ja matkasimme entiseen kotimaahani Suomeen. Noh, määrittelykysymys, ei nyt takerruta siihen. Suomessa meitä odotti Kari-vaari, lisäkerros vaatteita ja taksi valmiina viemään meidät Taro Korhosen suosikkipitä… kaupunkiin Orimattilaan. Perillä Orimattilassa oli riemullista olla vaarin ja mummin kanssa. Ulkona pakkasessa oli tosi kivaa, vaikkakin kivan määrä saattaa hieman vääristyä sen kamalan määrän johdosta, mikä edelsi uloslähtöä.
Tarkoitan luonnollisesti sitä luonnotonta pakkausmateriaalien määrää johon minut sullottiin, suloisesta uhmakkuudestani huolimatta. Parin päivän päästä siirryimme joulun viettoon Helsingin pitäjän eteläpuolelle, missä famu ja Piksu-vaari olivat avokäsin ja -sydämin vastassa. Jotenkin leimallista kaksi sukupolvea vanhemmalle lähisuvulle. Muu Suomessa olo oli vauhdikasta paikasta toiseen ryntäilyä. Näimme ihanan paljon pieniä ihmisiä ja eläimiäkin. Ihmisistä mainittakoon nyt ainakin hurmaavat pikkuserkkuni Senni ja Maiju, joiden kotona Riihimäellä siivosin väsymättä pienellä vaaleanpunaisella imurilla. Saimme myös nauttia ystäväni Tuukan vieraanvaraisuudesta, kun yövyimme lähes vanhoilla kotikulmilla. Harmitti, anteeksi nyt vain, pirusti etten onnistunut Tuukan kanssa vaihtamaan sotatarinoita. Olen sentään tuntenut Tuukan jo lähes eriskummallisesta ja vain hieman hurmoshengestä jääneestä perhevalmennuksesta lähtien. Tuukalta oli vain lyhyt matka Vilppulantielle, missä näin vanhassa kunnon syntymäkodissani tuvan täydeltä hauskoja hemuleita. Vietimme matkan loppuvaiheita enimmäkseen Orimattilassa, missä päätimme tehdä perinteiset ja sairastaa kuka mitäkin sillä seurauksella, että ikävän moni ystävä jäi kokonaan näkemättä. Vanhempani kuitenkin eksperimentoivat ensi kertaa elämässäni jättämällä minut yöksi mummin ja vaarin hoivaan, mistä suivaantuneena nukuin erinomaisesti ja keskeytyksettä. Äiti sanoo vieressä hihallensa, että myös ensi kertaa elämässäni. Mene tiedä, mutta olipa virkistävää.
Bangkokiin ja kotiin paluu on aina mukavaa. Olin jo Suomessa tottunut suomalaiseen kieleen ja kulttuuriin siinä määrin, että ilahduin valtavasti kun isä eräänä päivänä tammikuussa toi sisään sujuvasti suomea kanssani puhuvan Caiuksen. Caius on kuulemma isin vanha koulukaveri ja viihtyi meillä hetken ennen kuin pakkasi laukkunsa ja paineli pohjoiseen Chiang Maihin. Caiuksen lähtiessä matkaan lähes samalla ovenavauksella tulivat famu ja Piksu-vaari visiitille. Kuinka mukavaa! Vajaan kahden viikon reissu oli tosi hauska. Piksu-vaari luki paljon ja famu oli hyvä ja vitsikäs keskustelukumppani, jonka kanssa saattoi muun muassa peittää kasvot käsillä ja nauraen sanoa ”säisäisäi” niiden taas paljastuessa käsiverhon takaa. Enpä ole koskaan kenenkään muun kuullut käyttävän tuota fraasia, paikallisetkin sanovat ”Cha-ee!”.
Asiaan! Siirryimme famun ja Piksu-vaarin kera Jomtien Beachin eteläpuolelle Na-Jomtieniin, missä varsin luksushenkinen Dor-Shada Resort piti meitä hyvänä kolme yötä. Hotellilla oli upeat uima-altaat ja oma hiekkaranta merellä, mikä oli kätevää jos esimerkiksi haluaa panna jalkansa mereen ja leikkiä hiekalla. Eittämättä mielestäni eräs hauskimmista kokemuksista oli panna jalat mereen ja leikkiä hiekalla, mutta myös Indiana Jonesin leikkiminen altaan vesiputouksen luona oli mielestäni kivaa. Vai olikohan se isästä sittenkin? Yhtä kaikki, loma famun ja vaarin lomalla oli oikein mukava ja nautin etuoikeudesta saada olla kera isovanhempieni, joita olen sittemmin loitsinut takaisin hokemalla heidän nimiään ääneen, mutta toistaiseksi turhaan. Ehkä vielä vaihdan kohderyhmää. Jos siis alat tuntea vastustamatonta halua matkustaa Bangkokiin, saatan olla onnistumaisillani.
Täällä Aleksis. Bangkokin Aleksis, Bangkok – Vientiane – Pranburi – Orimattila – Helsinki – Riihimäki - Na-Jomtien.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti