Arki – mitä se on?

”Ei me tän vuoden aikana olla oikeastaan ehditty juuri elää sellaista tavallista arkea”, kuulin tässä taannoin ennen joulua äidin selittävän jollekulle tutulle tietokoneen välityksellä. Mitä arkea? jäin minä kuumeisesti pohtimaan ja katsoin kysyvästi äitiä. Selvisi, että arjen pitäisi olla sitä tavallista jokapäiväistä elämää, mikä ei mielestäni ollut mitenkään informatiivinen vastaus. Onko siinä sitten jotain epätavallista, että pienenä suomalaispoikana asuu Bangkokissa tehden sieltä aina säännöllisin väliajoin pieniä matkoja naapurimaihin tai Thaimaan rannoille? Tai siinä, että sukulaisia ynnä suomalaisystäviä näkee harvoin, mutta kun näkee, niin sitäkin intensiivisemmin, kun muuttavat meille pariksi viikoksi asumaan? Siitä nyt puhumattakaan, että pari kertaa vuodessa koko pieni perheemme pakkautuu lentokoneeksi kutsuttuun metalliputkiloon yöksi ja herää yllättäen aamulla kylmässä mutta ah niin mukavassa maassa nimeltä Suomi, missä taas on meidän vuoromme muuttaa sukulaisten luo asumaan. Mene ja tiedä. Minusta tässä ei ole mitään ihmeellistä, lieneekö sitten sukupolvikysymys. Kaikesta huolimatta innostuin miettimään tarkemmin, mitä matkojen ja meille suuntautuvien vierailujen välillä tapahtuu, ja päätin laatia aiheesta pienimuotoisen tutkielman, jonka jaan tässä kanssanne, arvoisat lukijat.


Minusta arki on niin mukavaa, että sitä on täysin turha tuhlata nukkumiseen! Niinpä pomppaan vanhempieni sitkeästä vastustuksesta huolimatta useimpina aamuina sängystä yhdessä auringon kanssa, täysin valmiina päivän haasteisiin. Aina en tosin malttaisi odottaa aurinkoakaan ja itse asiassa ehdoton lempitaivaankappaleeni on kuu, jota mieluusti nousisin katsomaan useita kertoja yössä. Aamuvirkku* isäni on onneksi lähes aina valmis leikkimään heti aamutuimaan. Erityisesti hän tuntuu pitävän Titi-nallesta, jota katsomme usein dvd:ltä, minä skarppina poikana olohuoneen tuolissa istuen, vanhempani puolestaan silmät ristissä aamukahviensa äärestä vilkuillen. Äidin ja isin saatua riittävästi kahvia sisäänsä, onnistuvat heiltä myös muut leikit, lukeminen, aamupuuron teko ynnä muut vaativammat aktiviteetit. Odotan silti aina malttamattomana Sunitan tuloa, sillä hänet vien pihalle leikkimään, yleensä kaksi kertaa päivässä.


Vanhempani väittävät, ettei piha ole oikein hyvä paikka lapselle. Minä en moista puhetta ymmärrä – onhan siellä kaikki, mitä tarvitsen. Nimittäin paljon pysäköityjä autoja (ja jos oikein hyvä tuuri käy, voin nähdä ohiajavan tuktukin), liskoja, kissoja, koiria ja kaakaalintuja (thaita taitamattomat kutsuvat variksiksi), kultakaloja altaassa, viemäreitä, kukkia ja ennen kaikkea hyvä asfaltti, jolla viiletän nopsalla muovimopollani huimaa vauhtia äänekkäästi päristen. Niin, ja tietenkin muita pieniä, vaikkakin minua isompia, ihmisiä, kuten parhaat ystäväni Jesse (4) ja Star (5), isommat sisarukset Austin ja Emily hurjan ison veljensä kera, sekä iältään minua lähinnä oleva Alexandra-neiti (2,5) pikkuruisen William-veljensä (5kk) kera. Viikonloppuisin vanhempani kuitenkin toisinaan välttämättä haluavat viedä minut Chatuchakin tai Lumpinin puistoon leikki- ja nurmikentille. Kyseisissä paikoissa on kuitenkin valitettavan vähän moottoriajoneuvoja, mutta yritän vanhempieni mieliksi selviytyä hetken ilman. Jos piknik-laukku on muistettu ottaa mukaan, ja etenkin jos paikalle saapuu myös uintitoverini ihana Carina (2), on puistossakin kyllä ihan mukavaa.

Sadekaudella ja kuumana kautena (lue: suurimman osan vuodesta) puistoon menossa on omat haasteensa, mutta viisaat vanhempani ovat kysyneet neuvoja sopivan tekemisen löytämiseksi ystävieni yhtä viisailta vanhemmilta. Vastaus on, totta kai: menkää ostoskeskukseen. Me alle kaksivuotiaathan tunnetusti pidämme shoppailusta yli kaiken! No, täytyy myöntää, että ostoskeskuksissa on myös omat hyvät puolensa, kuten hienot leikkipaikat kolikoilla toimivine ajopeleineen liukuportaista nyt puhumattakaan. Lisäksi niistä löytyy usein myös isoja lelukauppoja ja pieniä herkkuravintoloita, joista vanhemmat saa houkuteltua ostamaan vaikkapa jäätelön, kun on niin kuumakin. Sivumennen sanoen, täällä Bangkokissa on kyllä totta puhuakseni sisätiloissa laitettava usein lisää vaatetta päälle, ilmasto kun käy jostain syystä julkisissa tiloissa aina kovin arktiseksi.

Kaikeksi onneksi en kuitenkaan ole tekemisen suhteen täysin ostosparatiisien armoilla, vaan kalenterini täyttyy mukavasti erilaisista harrastuksista. Niistä ehdoton suosikkini on lauantaiaamun aikainen uimakoulutunti Bangkok Dolphinsin mainiolla, juuri pienille ihmisille suunnitellulla altaalla mukavan Tom-sedän johdolla. Myös isi tykkää uida, ja pulahtaa joka kerta kanssani uimaan äidin jäädessä yhdessä muiden äitien kanssa altaan reunalle ihailemaan minua ja muita uimareita. Siellä sitten sukellamme, laskemme liukumäkeä veteen, haemme altaan pohjaan putoamaan päässeitä leluja ja toisinaan myös kastelemme Tom-setää ja muita isoja ihmisiä delfiinikastelukannuilla. Koska uinti on mukava ja tärkeä harrastus, olen ottanut tavaksi siirtää Bangkokin delfiinien oppeja myös vanhemmilleni, jotka houkuttelen usein uintireissulle talomme katolla sijaitsevaan altaaseen. Ihan oppivaisia ovat, mikä onkin hyvä juttu myös rantalomia ajatellen. Pitkän viikonlopun tullen suuntaamme nimittäin usein koko perheen voimin joko Hua Hinin, Cha-Amin tai Pattayan lähellä sijaitsevan Jomtienin rannoille, joiden hiekalla jaksan leikkiä ihan miten kauan vain!

Mutta takaisin asiaan. Aina tiistaiaamuisin kipitämme äidin kanssa puoli taloa alaspäin naapuriin tai vaihtoehtoisesti naapurin Sharon-täti pienen poikansa Williamin kanssa saapuu meille. Asunnosta riippumatta kaava on sama: äidit juovat kahvia ja minäpoika viihdytän Williamia kekseliäillä leikeilläni. Harmillista, että saan hoitaa homman yksin Williamin Alexandra-isosiskon ollessa koulussa. Onneksi tapaan Alexandraakin aina toisinaan katolla, missä leikimme yhdessä antaumuksella. Tytöistä tulikin mieleeni ihana Mia ja muut Arin alueen lapset, joiden kanssa olemme alkaneet kokoontua leikkiryhmään jonkun kotiin joka torstai. Koska paikka vaihtuu joka kerta, pääsen aina testaamaan uusia leluja, joista autot ja nukenrattaat ovat toistaiseksi olleet kaikkein parhaita. Täytyy kyllä myöntää, että olin koiramoponi puolesta hieman huolissani porukan kokoontuessa meillä ja seisoin varmuuden vuoksi aina vieressä vahtimassa, kun joku päätti istahtaa mopon selkään. Hyvin kaikki kuitenkin meni. Mutta mukavinta on siis nähdä kaunista kiharatukkaista Miaa, jonka nimeä jään joka kerta leikkiryhmän jälkeen kaihoisasti toistelemaan…

Ai niin, tiistain jälkeenhän tulee keskiviikko. Keskellä viikkoa matkustan naapurin Pa Tan (Ta-täti, suom. huom.) kyydillä Sunitan kanssa tunniksi Gymboree-leikkikouluun Chidlomin kaupunginosassa. Siellä mukavat tädit ja joskus setäkin keksivät meille hauskoja leikkejä ja lauluja Gymbo-pellen kanssa. Parasta Gymboreessa on kuitenkin temppurata, jossa pääsen käyttämään erinomaisia kiipeilytaitojani ja laskemaan hurjia liukumäkiä alas. Eikä tanssimisessakaan ole mitään vikaa. Itse asiassa tanssiminen on niin hauskaa, että kiipeän kotona usein äidin syliin ja kehotan häntä tanssimaan vaikkapa Ipanapa-levyn tahdissa. Ja jos äiti väsymykseen vedoten kesken tanssin istahtaa, komennan häntä napakalla käskysanalla ”up” ja nostan vielä asian havainnollistamiseksi käteni pystyyn. Olen viime aikoina muutenkin miettinyt, miten kartuttaa vanhempieni kielitaitoa. Itse tuotan ahkerasti sanoja suomen ja nepalin lisäksi myös toisinaan englanniksi ja thaiksi, aina kulloisenkin keskustelukumppanin toiveiden mukaan. Olen myös kunnostautunut tulkkina kääntäen vaikkapa Sunitan puhetta vanhemmilleni tai toisin päin. Toisaalta olen tehokkaan kielenkäytön kannalla ja tuumin, että mitä tiiviimmin asiansa saa ymmärretyksi, sen parempi. Tässä joitakin viikkoja sitten en kuitenkaan enää pystynyt vastustamaan kiusausta olla hieman monisanaisempi, vaan totesin tuktukin kiihdyttäessä ohitsemme Bangkokin ruuhkassa selkeästi artikuloiden ”tuktuk ajaa kovaa”, minkä johdosta vanhempani lähes hyppäsivät kattoon innostuksesta. Houkuttelin joitain kuukausia sitten famun tuomaan minulle aapisen, jotta voisin järjestelmällisemmin opettaa vanhemmilleni aakkosia. Ja hyvinhän se alkaa sujua.

Entäs äiti ja isä sitten? No, äiti keksi tarvitsevansa vähän lisää koulutusta ja on tammikuun alusta lähtien kadonnut joka maanantai, keskiviikko ja perjantai moneksi tunniksi luennoille. Tekee kuulemma jotain MBA:ta paikallisessa kansainvälisessä yliopistossa. Olen kyllä kuullut opinahjon sijaitsevan ostoskeskuksessa, joten näinköhän… Keskiviikkoiltaisin äiti matkaa ilmajunalla ja metrolla kaupungin toiselle laidalle laulamaan kuorossa, mihin totean aina ytimekkäästi mutta korkealla äänellä ”lallallaa”. Toisinaan päikkäreitteni aikaan äiti myös livahtaa yläkertaan kuntosalin tapaiselle, mutta touhu on kyllä kaikkea muuta kuin säännöllistä. Mutta parempi kai sekin kuin ei mitään. Isäni puolestaan on neuvotellut itselleen työajan, joka mahdollistaa aamuleikit Sunitan tuloon (klo 9) asti. Isin pelmahdettua ovesta saakin sitten odottaa käytännössä koko päivän hänen paluutaan, sillä hän oli ilmeisesti nukahtanut kesken työaikaneuvotteluiden ja menettänyt iltapäiväleikkiajan työnantajalle. Illalla emme usein ehdi muuta kuin sanoa kissa, vähän leikkiä, syödä iltamurot ja ruveta iltarituaaleihin. Viimeksi mainittuihin kuuluu usein hauska kylpy, jolloin irrottelen loiskimalla Samu Sammakko -nimistä vesilelua ja syötän sille pieniä shampoopulloja ynnä muuta Samun hyvinvoinnin kannalta tärkeää. Lopuksi ilmoitan oman tahtoni selkeästi sanomalla ”ape” (nepaliksi ”itse”, suom. huom.) ja suihkuttamalla päähäni kolme-neljä-kuusi kertaa vettä. Kyllä kunnon kylvyn päälle kelpaa vetäytyä.

Ennen kuin vetäydyn tällä kertaa, muistuu mieleeni vielä eräs luonnontieteellinen seikka. Minulle on nähkääs toitotettu toitottamasta päästyä, että suosikkieläimeni liskot ovat yöeläimiä eikä niiden seurasta kannata kauheasti haaveilla päiväsaikaan. Sinnikäs pikkulisko on ollut erityisen paljon mielessäni sen oltua makuuhuoneessa pariin otteeseen noiden ohimennen kuvailtujen nukkumaanmenorituaalien aikaan. Henkilökohtaisen hygieniani hoidon ohella yksi tärkeimmistä rituaaleistani on, että isi lukee Tiitiäisen Satupuu -kirjaa jokusen tarinan. Niinpä ilahduin sängylle äidin sylistä kellahtaessani ikihyviksi nähdessäni pikkuliskon katossa. Vanhempani kertoivat sen olevan samoin kuuntelemassa Tiitiäistä ja katselin sitä aikani isini äänen hyristessä taustalla. Lopulta tein kuitenkin tilit selviksi pikkumatelijan kanssa nostaen sormen tiukasti pystyyn ja sitä heristäen sanoin tiukasti ”soo soo”.

Täällä Aleksis. Bangkokin Aleksis, Bangkok.

* Isäni sanoi ettei toistaiseksi tiennyt olevansa aamuvirkku, mikä naurattaa minua. Kyseessä on isäni hauska huumorintaju. Hehheh. Hän katsokaas juksaa minua käytännössä joka aamu sanomalla tyynyyn että ”etkö… Aleksis… mitenkään nukkuisi vielä hetken..?”Ei se sitä tarkoita. Ja se tulee kyllä kun vaan vähän pitää mekkalaa ensteksi.

Matkoista ja vieraista

Hyvät lukijani. Pahoittelen pitkää hiljaiseloa ja siirryn asiaan kiitettyäni kirjoitusteni saamasta runsaasta myönteisestä palautteesta, se on lämmittänyt mieltäni erittäin paljon. Kiitos kirjoitusteni saamasta runsaasta myönteisestä palautteesta. Sitten asiaan! Niin paljon on ehtinyt tapahtua sitten viime kirjoituksen, että voin vain raapaista pintaa joistakuista kohokohdista. Khoottoot khrap!

Serkkujeni Saskian, Eliaksen ja Luukaksen sekä tätini Lauran visiitti lokakuussa (niin se vaan aika rientää!) oli oikea kohokohtien Soufflé des Soufflés! Mikäli ymmärrätte mitä tarkoitan. Tarkoitan, että se oli oikein tosi, tosi mukavaa. He tulivat tänne vajaiksi kahdeksi viikoksi ja kiinnyimme toisiimme entistä enemmän. Serkut pitivät minusta hyvää huolta ja taisin saada aika paljon iloisia ilmeitä aikaan omalla eläväisyydelläni. Tätini Laura teki minuun suuren (ja positiivisen!) vaikutuksen leikkimällä kanssani mahtava mies -leikkiä. Jotenkin hän on mielestäni oivaltanut jotakin melko keskeistä olemuksestani. Haitaksi ei myöskään ole se, että leikkiin liittyy aimo annos ketkutusta ja käsien heiluntaa. Nauroin monesti oikein makeasti ja nautin olostani.

Isä lähti työmatkalle kesken kaiken Laosiin. Emme jääneet tuleen makaamaan, vaan neuvokkaina pakkauduimme kuuden hengen kokoonpanollemme aivan liian pieneen taksiautoon ja suunnistimme Pranburin Dolphin Bay Resorttiin. Sana suunnistaa osuikin tässä harvinaisen oikeaan, sillä Bangkokin kadut hyvin tunteva taksikuskisetämme oli aivan eksyksissä suurkaupungin ulkopuolella ja joutui lopulta ottamaan vastaan äitini ja tätini huonon thain, englannin ja suomen kielillä antamia neuvoja. Mutta perille päästiin tuohon minulle jo tutuksi tulleeseen rantalomakohteeseen. Ei siinä mitään, paikka on eri vinkeä ja kuulemma lapsiystävällinen. Tiedä siitä sitten, mutta siellä on minulle mukavasti lääniä tepastaa ja keinua ja uiskennella ja ruokakin on kelpoa. Serkkuni ovatkin todellisia vesipetoja ja viihtyivät tosi hyvin polskimassa kanssani ja minua ilman. Erityisen lämmöllä muistelen merenrannalla kahluuta ja leikkejä serkkujen kanssa kakunkääntöineen. Oikeaa lomatunnelmaa.


Isän puuttuessa koen kuitenkin helposti jääväni jostain olennaisesta paitsi. Vaan jäimmekö näiden tunteiden valtaan? Ei. Lamaannuimmeko? Emme. Se tuli sitten, jäimmekö siihen makaamaan? Tuskin. Sen sijaan porskutimme muina serkuksina yms. sukulaisina isän hankkimien lentolippujen osoittamaan suuntaan. Hyttysten ja lipullisten kanssamatkustajien seurassa päädyimme sujuvasti Laosin pääkaupunki Vientianeen, missä sain kommunistisesti suuntautuneen rajavartijan mallia Yrmy hymyilemään. Ei se paljoa vaadi, sano. Niin metsä vastaa kuin sinne hymyää, loppujen lopuksi. Noh, yövyimme koko poppoo samassa hienostohotellissa keskellä laoslaista suurkaupunkia. Paikallismiljöötä kuvaa hyvin se, että kun astuu keskikaupungilla sijaitsevasta hotellista kadulle, huomaakin tömistelevänsä tomua kuoppaisella hiekkatiellä, jossa joko on sateen tekemiä pieniä järviä tai sitten ei ole.

Vientianessa oli kivoja nähtävyyksiä, joista osaan tutustuin päiväunieni jälkeen kuvamateriaalin ja tarinankerronnan kautta. Kaupungin lähellä sijaitsevassa suuressa Buddha-puistossa vierailin kuitenkin aivan persoonakohtaisesti. Puisto oli täynnä toinen toistaan yrmeämpiä patsaita ja törmäsinpä myös makaavaan Buddhaan. Olivat voimat sitten uupuneet aika lailla keskellä puistoa. Naureskelin itsekseni tätä ilmeistä ironiaa – Buddhahan itse asiassa tarkoittaa sanskritiksi herännyttä, mutta tämä hahmo se veteli hirsiä kylkiluut rohisten. Heehhee.

Kaikki hauska loppunee aikanaan. Jos aikuisiin on uskominen, näin tietysti onkin, mutta saanen epäillä. Asiaan! Minilomamme Vientianessa päättyi eräänä päivänä ja palasimme kotiin Bangkokiin. Testasin paikallista huumorintajua vielä lentokentällä tarjoamalla jalosti tuttiani jälleen yrmeästi näyttäytyvälle Laosin kansan vallankumouspuolueen edustajalle. Ei huolinut, mutta antoi setä varomattomasti hymyillessään takaisin jotain mitä ei ehkä muistanut töissä ollessa omistavansa. Hymisimme siinä toisillemme ja ajattelin toivoa ehkä sittenkin olevan tällä rutiköyhällä kehitysmaallakin.

Parin päivän päästä serkut lähtivät tätini saattelemana surullista kyllä edelleen omaan kotiinsa. Surua lievitti se, että isä tuli jälleen parin päivän päästä takaisin. Perhe oli koossa taas. Perhe on paras. Eikä aikaakaan (taisimme elää marraskuuta), kun isän lisäksi kotiimme tupsahti toinen sukulaisperhe, nimittäin Matti-setä ja Hanski-täti serkkujeni Joelin ja Ilmon kanssa – jippii! Olin tosi iloinen Ilmon, Joelin, Matin ja Hanskin seurasta ja nautin vanhempieni tavoin joka hetkestä. Vaikka tämä porukka ei tarvinnut minua opastamaan heitä Bangkokin kaduilla, vaan selviytyi hyvin itsenäisesti niin käärmefarmista kuin toreista ja räätäleistäkin, en kuitenkaan malttanut olla viemättä heitä tuttuun ja rauhaisaan lomapaikkaamme Pranburissa, mistä käväisimme myös Hua Hinissä norsun selässä.
Jostain kumman syystä isi päätti siellä ollessamme taas lähteä ulkomaille, tällä kertaa Japaniin, minne matka taittui kuuleman mukaan pakolaisleiriä muistuttaneen U-Tapaon sotilaskentän kautta. Paikalliseen hallitukseen tyytymättömät keltaisiin paitoihin sonnustautuneet iloiset ihmiset kun olivat silloin päättäneet pitää juhliaan Bangkokin kansainvälisillä lentokentillä, eivätkä koneet enää mahtuneet sekaan. Näiden pippaloiden takia myös sukulaiseni saivat viime hetkeen saakka jännittää paluulentojensa kohtaloa, mutta pääsivät lopulta alkuperäisen aikataulun mukaisesti Suomeen. Toisin kävi meillä muutamaankin otteeseen vierailleille äidin entiselle työkaverille Tepolle puolisoineen. Heidät kuljetettiin puolen Thaimaan halki Phuketiin ja sieltä sitten monta päivää myöhässä Suomeen.

Vuosikirjan viimeisen luvun lähestyessä keskikohdan nostettaan pakkasimme hyvän palan maallista omaisuuttamme ja matkasimme entiseen kotimaahani Suomeen. Noh, määrittelykysymys, ei nyt takerruta siihen. Suomessa meitä odotti Kari-vaari, lisäkerros vaatteita ja taksi valmiina viemään meidät Taro Korhosen suosikkipitä… kaupunkiin Orimattilaan. Perillä Orimattilassa oli riemullista olla vaarin ja mummin kanssa. Ulkona pakkasessa oli tosi kivaa, vaikkakin kivan määrä saattaa hieman vääristyä sen kamalan määrän johdosta, mikä edelsi uloslähtöä. Tarkoitan luonnollisesti sitä luonnotonta pakkausmateriaalien määrää johon minut sullottiin, suloisesta uhmakkuudestani huolimatta. Parin päivän päästä siirryimme joulun viettoon Helsingin pitäjän eteläpuolelle, missä famu ja Piksu-vaari olivat avokäsin ja -sydämin vastassa. Jotenkin leimallista kaksi sukupolvea vanhemmalle lähisuvulle.

Muu Suomessa olo oli vauhdikasta paikasta toiseen ryntäilyä. Näimme ihanan paljon pieniä ihmisiä ja eläimiäkin. Ihmisistä mainittakoon nyt ainakin hurmaavat pikkuserkkuni Senni ja Maiju, joiden kotona Riihimäellä siivosin väsymättä pienellä vaaleanpunaisella imurilla. Saimme myös nauttia ystäväni Tuukan vieraanvaraisuudesta, kun yövyimme lähes vanhoilla kotikulmilla. Harmitti, anteeksi nyt vain, pirusti etten onnistunut Tuukan kanssa vaihtamaan sotatarinoita. Olen sentään tuntenut Tuukan jo lähes eriskummallisesta ja vain hieman hurmoshengestä jääneestä perhevalmennuksesta lähtien. Tuukalta oli vain lyhyt matka Vilppulantielle, missä näin vanhassa kunnon syntymäkodissani tuvan täydeltä hauskoja hemuleita. Vietimme matkan loppuvaiheita enimmäkseen Orimattilassa, missä päätimme tehdä perinteiset ja sairastaa kuka mitäkin sillä seurauksella, että ikävän moni ystävä jäi kokonaan näkemättä. Vanhempani kuitenkin eksperimentoivat ensi kertaa elämässäni jättämällä minut yöksi mummin ja vaarin hoivaan, mistä suivaantuneena nukuin erinomaisesti ja keskeytyksettä. Äiti sanoo vieressä hihallensa, että myös ensi kertaa elämässäni. Mene tiedä, mutta olipa virkistävää.

Bangkokiin ja kotiin paluu on aina mukavaa. Olin jo Suomessa tottunut suomalaiseen kieleen ja kulttuuriin siinä määrin, että ilahduin valtavasti kun isä eräänä päivänä tammikuussa toi sisään sujuvasti suomea kanssani puhuvan Caiuksen. Caius on kuulemma isin vanha koulukaveri ja viihtyi meillä hetken ennen kuin pakkasi laukkunsa ja paineli pohjoiseen Chiang Maihin. Caiuksen lähtiessä matkaan lähes samalla ovenavauksella tulivat famu ja Piksu-vaari visiitille. Kuinka mukavaa! Vajaan kahden viikon reissu oli tosi hauska. Piksu-vaari luki paljon ja famu oli hyvä ja vitsikäs keskustelukumppani, jonka kanssa saattoi muun muassa peittää kasvot käsillä ja nauraen sanoa ”säisäisäi” niiden taas paljastuessa käsiverhon takaa. Enpä ole koskaan kenenkään muun kuullut käyttävän tuota fraasia, paikallisetkin sanovat ”Cha-ee!”.

Asiaan! Siirryimme famun ja Piksu-vaarin kera Jomtien Beachin eteläpuolelle Na-Jomtieniin, missä varsin luksushenkinen Dor-Shada Resort piti meitä hyvänä kolme yötä. Hotellilla oli upeat uima-altaat ja oma hiekkaranta merellä, mikä oli kätevää jos esimerkiksi haluaa panna jalkansa mereen ja leikkiä hiekalla. Eittämättä mielestäni eräs hauskimmista kokemuksista oli panna jalat mereen ja leikkiä hiekalla, mutta myös Indiana Jonesin leikkiminen altaan vesiputouksen luona oli mielestäni kivaa. Vai olikohan se isästä sittenkin? Yhtä kaikki, loma famun ja vaarin lomalla oli oikein mukava ja nautin etuoikeudesta saada olla kera isovanhempieni, joita olen sittemmin loitsinut takaisin hokemalla heidän nimiään ääneen, mutta toistaiseksi turhaan. Ehkä vielä vaihdan kohderyhmää. Jos siis alat tuntea vastustamatonta halua matkustaa Bangkokiin, saatan olla onnistumaisillani.


Täällä Aleksis. Bangkokin Aleksis, Bangkok – Vientiane – Pranburi – Orimattila – Helsinki – Riihimäki - Na-Jomtien.