Muang Boranin krokotiilipuistossa

Mukavan Suomen- ja sitä seuranneen Japanin-loman (jälkimmäisestä lisää ensi kerralla) takia työni pääsivät kasautumaan pahemman kerran, joten nyt riittää urakoitavaa. Siispä asiaan.

Kotiuduttuamme myös fyysiseen kotiini ihmettelin aikani miten tutulta kaikki tuntuikaan. Jossain vaiheessa kuvioihin palasi jälleen ihana hoitajani Suda, mutta huomasin myös äidin viihtyvän seurassani entistä tiiviimmin. Olen päätellyt tämän liittyvän äidin puheisiin siitä, ettei jotain gradua enää tarvitse ”vääntää”. Famu ja äiti kyllä ottivat tavaksi tehdä pieniä päiväretkiä isin jatkaessa töitä päivisin. Viikonloppuina keksimme sitten joukolla joitain eri hienoja kokemusperäisiä seikkailuja, kuten nyt eräs tietty krokotiilipuisto, Muang Boran. Tai no, teknisesti ottaen Muang Boran on kerrotun mukaan hieno matkakohde, jolla ei ole mitään tekemistä minkään epäeettisen krokotiilipuiston kanssa. Siellä sen sijaan esitellään Thaimaan rikasta kulttuuriperintöä valtavassa puistossa, johon on rakennettu suuria muistomerkkien ja muiden jäljennöksiä. Nasevasti voisi sanoa sen olevan Seurasaari, mutta kiintoisa ja suuri.

Kuulen jo lukijan kirittävän minua tarinani kanssa edelleen. Ja toden totta, jatkan kysymällä kuinka sitten on mahdollista, että viittasin meidän kokemukseemme krokopuistosta. Asia on yksinkertainen. Uneni läpi kuulostelin eräänä iltana äidin ja isän keskustelua seuraavan päivän ohjelmasta. Isä miehekkäästi maalaili kuvaa Muang Boranin pistämättömyydestä ja äiti varoitti sen olevan kuuleman ja luetun mukaan kyllä kiva mutta hankala löytää. – Olemmeko nyt varmoja, että haluamme mennä Pomppiksen kanssa eksymään autolla? äiti kysyi mielestäni kohtuullisesti. – Netti! Siellä on tätä nykyä kaikki, tiesi isä panna vastaan ja jatkoi, enkös etsi sieltä vähän ohjetta ja avot! olemmekin jo perillä. – Krrn, tunnusti äitini täten tilanteen vaativuuden isäni tuntien ja jatkoi omia puuhiaan. Isä oli kuin olikin jo käytännössä päättänyt, että Muang Boraniin mennään. Tai no, se ei ole reilusti sanottu, toki vaihtoehtona oli murjottaa ja tehdä jotain muuta mikä joka tapauksessa osoittautuisi vähintäänkin ikävähköksi tahi laimeaksi tämän fantastisen idean rinnalla. Isä pakkaamaan autoa yön hämärässä, missä hän tapasi naapurimme Khun Tadamin, joka neuvoi menemään Expresswaytä ja kääntymään melkein vasemmalle ja sitten yhtäkkiä käännytäänkin vasemmalle ja äkkiä vasemmalle taas kun kellotorni näkyy, mutta kolmipäisen elefantin ohi on ajettu. Selvät ohjeet, kiitti isä ja hyrisi hyvää mieltään. Hississä hän vihelteli omaa erinomaisuuttaan ja osin muiden taipumusta olla totaalisen väärässä. - Kyllä on mukava olla mies, sanoi isä heittäessään autonavaimia ilmaan, ennen kuin käsi kouraisi tyhjää ja avainnippu putosi maahan.

Aamun valjetessa ja tointen tultua tehdyiksi lähdimme matkaan. Puoli tuntia Muang Boraniin! isä huikkasi varmistaessaan, että famu, äiti ja minä olemme kaikki teljettyinä turvavöiden syleilyyn. Karautimme Motorwaylle ja ajoimme hyvän tovin kaikenlaisia viittoja ihmetellen. Ei se tämä vielä ole, äiti sanoi. Ei se nyt tämäkään voi olla, mutta miten…, isä touhotti. Famu viihdytti itseään katselemalla maisemia, osallistumalla sopivasti reittejä lukuun ottamatta keskusteluun ja asennoitumalla pitkään sightseeing-henkiseen ajomatkaan. Minä poika päätin ottaa univelkoja takaisin, olihan muutenkin päikkäriaikani. Automme nieltyä asfalttia noin tunnin verran vanhempani uumoilivat jonkin olevan pielessä ja ottivat seuraavan sopivan liittymän ulos Motorwayltä. Kotitaloutemme parjatuin esine, isän kännykän navigaattorisovellus (Nokia Maps, erittäin huono ja surkea) otettiin käyttöön. Näkisimmepä ainakin missä päin olemme viihtymässä. Nopea katsaus vahvistikin aikaisen analyysin: harhaan on menty. Vaan eipä mitään, lähdimme korjaamaan kurssia ja olisimme varmasti tuota pikaa Muang Boranin porteilla. Isiä jo jännitti kuinka kiva päivästä vielä tuleekaan. Navigaattori pyysi menemään seitsemisen kilometriä takaisin. Sehän on taitettu tuota pikaa. Sitten kahdeksan kilometriä vasempaan ja taas käännös. Onpa pieni tie. – Jatka. Neljäkymmentä. Viisi. Kilometriä. navigaattori ilmoitti lahjomattoman katkovalla tyylillään. Tässä vaiheessa päätin ruveta heräilemään ja katselemaan olemmeko jo kauankin olleet Muang Boranin puistossa.


Kyllä on onni että päästiin näkemään oikeata Thaimaata, famu rikkoi hiljaisuuden ajaessamme kolmatta varttia yksikaistaista tietä keskellä ei mitään. Isi ei sanonut mitään, mutta kuulin hänen ajattelevan, että äiti laskee meidän olleen tällä tiellä jo kauemmin kuin mitä koko matkan piti kestää. Myönnymme famun näkemykseen toki kaikki kolme ja alamme hiljalleen nähdä asian valoisaakin puolta. Keskinopeus on sellainen, että nuori mopoilija ajaa joko hieman edellä, rinnalla, tai hieman takanamme, joten maisemia voi ihastella kaikessa rauhassa. – Ollaan nyt oltu tällä tiellä kauemmin kuin mitä Muang Boraniin piti kestää, äiti laskostaa lopulta autossa istuvien kollektiivisen ajatuksen.

Saavumme Samut Prakanin kaupunkiin ja tiedämme kaikki, että nyt ollaan lähellä. Nokia Maps -sovellus (älä edes harkitse) näyttää, että parin helpon käännöksen jälkeen olemme Muang Boranin valloittavassa puistossa. Kyllä helpottaa. Tuossa Shellin huoltoasema, käännös. Istumme jo voitonvarmoina liikennevaloissa ja ohi lipuu riksakuskisetä fillariajokillaan. Kivan oloinen kaupunki, tuumii isä ääneen. Varttituntia myöhemmin toteamme, että tuolla Shellillähän sitä voisi vaikka käydä vessassa, olisikohan siisti paikka ja käännymme liikennevaloihin. Kuin taikaiskusta riksakuskisetä lipuu ohitsemme jälleen. Onpa omituista, tuumaa aikuinen väki. Kaarramme jälleen vasempaan ja navigaattori ilmoittaa meidän saapuneen kohteeseen, mutta löydämme ainoastaan krokotiilipuiston sisäänkäynnin. Äiti ja isä paheksuvat koko konseptia. Epäeettistä puuhaa pitää eläimiä tuolla lailla.


Kun matkaa on tehty kolmisen tuntia puolen tunnin sijaan, voi tuttu Shellin simpukkalogo symboloida aikuisille myös vessataukoa, mistä erityisesti isä on alkanut unelmoida. Jumituttuamme pariksi hetkeksi yllättävään liikenneruuhkaan hiekkatiellä krokopuiston lähellä on isän olemus muuttunut ja hän arvaa kaikkia kiinnostavan kuinka täytyisi päästä vessaan. Tämän banaalin jeremiadin jatkuessa pissaan muina miehinä kestovaippaani. Vaikerrus vessatauon tarpeellisuudesta huipentuu yllättäen siihen, että isä kaartaa auton huoltoaseman jo näkyessä tien sivuun ja rupeaa harppomaan jalkakäytävää kuin viimeistä päivää, päiväätä thaiksi ohikulkevalle rouvalle toivottaen. Konstit on monet, toteavat famu ja äiti isän palatessa autoon ja vakuuttaessa että nyt istuin pysyy kuivana huoltoasemalle saakka. Tutkivana reportterina voin todeta, ettei Shellin vahvuuksia ole saniteettitilojen hygieeninen ylläpito, mutta torakoiden kasvatus tulvivissa lattiarei’issä saattaa hyvinkin olla.



Saapuessamme riksakuskisedän risteykseen vanhempani ja famu katsovat kaula pitkänä näkyykö setää. Ei tämä nyt niin erityinen kaupunki olekaan, isä tuhahtaa kun kaarramme ilman näköhavaintoa riksasta vasempaan ja lähestymme vääjäämättä jo moneen kertaan ohitettua krokopuistoa, johon luonnollisesti kohtalo meidät vie minua syöttämään ja muutenkin huoltamaan. Päivä on kaunis ja puisto myös, joten mikäpä olisikaan mukavampaa kuin pieni ratasajelu eläimiä ihastellen. Niin isoiksi eläimiksi krokotiilit tuntuvat kyllä viihtyvän kummallisen pienissä asunnoissa eikä norsukaan ilmeisesti tarvitse juuri liikkumatilaa. Onneksi joku viisas kuitenkin ohjeistaa vieraita asianmukaisesti: Please be kindness to animal! Niinpä.



Täällä Aleksis. Bangkokin Aleksis, Bangkok, Samut Prakan.

Jälkikirjoitus: Hoitajani Suda kertoi äidille luottamuksella tarinan, jonka mukaan hän oli kavereidensa kanssa varta vasten päättänyt hakeutua krokopuistoon. Olivat taksilla suunnistaneet kohti elämyskohdettaan, mutta päätyneet vääjäämättä ja tahtomattaan Muang Boranin viehättävään ulkoilmamuseoon, kun krokopuistoa ei vaan löytynyt. Paikoissa lienee jotain hieman erikoista. Tarina ei kerro ketä kuuluisi kiittää reippaudesta, jolla Suda ystävineen kapusi bussiin puiston laitamilla ajatellen sen kuuluvan pääsymaksuun. Joitain hetkiä myöhemmin luokkaretkellä olevat opiskelijat rupesivat tiedustelemaan iloisesti ja ilmeisen kovaäänisesti keskustelevalta joukolta keitä he ovat. Pikaisen selvityksen jälkeen ystävättäret poistettiin keskelle laajaa puistoa ja huristettiin pois. Sellaista on toisinaan Siamin valtakunnassa.

Lomasta sekä kodista ja sen sijainnista

Asiakaspalautetta Finnairille: Lentoaika Bangkokista Helsinkiin on aivan liian pitkä – asia on korjattava välittömästi! Aiempaan lentokokemukseeni luottaen lähdin puolisentoista kuukautta sitten innolla matkaan ja odotin näkeväni Kari-vaarin, Laura-tädin ja famun tuossa tuokiossa matkan toisessa päässä. Mitä vielä! Sain istua kököttää äidin syliin epämukavasti kahlittuna yli kymmenen tuntia ja kun muutaman kerran onnistuin livahtamaan hetkeksi koneen käytävälle konttaamaan, minut napattiin heti kiinni ja takaisin köysiin. Paitsi niinä kertoina, kun minua yritettiin laittaa sellaiseen pieneen laatikkoon nukkumaan. Olisin kuulemma jäänyt muiden matkustajien jalkoihin tai lentoemäntien ja -isäntien kärryjen alle käytävällä. Ei auttanut, vaikka kuinka selitin äidille ja kummeilleni Jannalle ja Esalle, että olisin mennyt pyytämään kärryjä lainaksi ja kävelyavuksi – se superkiva juuri tädiksi tullut lentoemäntä olisi varmasti antanut. Onneksi sain sittemmin kummiserkultani Joelilta perheineen synttärilahjaksi omat kärryt, joiden kanssa on ollut mainiota viilettää ensin kummilassa ja mummilassa Suomessa ja nyttemmin Sripat Courtin käytävillä. Sivumennen sanoen, otin famun ja hänen pohjattoman matkalaukkunsa mukaan Bangkokiin. En tiedä, mitä olisin tehnyt tuolla lennolla ilman jukeboksitätiäni, jonka ehtymättömästä ohjelmistosta suosikkeihini, Kauko Röyhkän helmien lisäksi, kuuluu västäräkinpojat Pin, Pan ja pikkupoika Pon. Viisas lentoyhtiö otti palautteeni vakavasti ja paluumatkalla ongelma oli jo poistunut. Ei tarvinnut kuin mennä koneeseen nukkumaan, herätä, imaista aamupalamaidot ja pian jo osoittelinkin sormella kaukana Suvarnabhumin horisontissa näkyvää isiä ja nauroin. En ole varma, mihin isin valitus kolmen ja puolen viikon liiasta pituudesta pitäisi osoittaa.

Isinpuutetta helpottamaan oli äiti järjestänyt meille täyden ohjelman isovanhempien, kummien, tätien, setien, serkkujen, pikkuserkkujen, isotätien ynnä muiden sukulaisten ja ystävien tapaamisia ja reissasimme ahkerasti mummin ja vaarin luona sijainneesta tukikohdastamme käsin. Huomasin, että Suomessa on jostain syystä huomattavasti enemmän lyhyitä, tarkemmin sanottuna jotakuinkin minun kokoisiani, ihmisiä. Oli erityisen rattoisaa päästä seurustelemaan tarkalleen samanikäisten vanhojen ystävieni, kuten Tuukan, joka myös ystävällisesti lainasi meille kotiaan eräällä Helsingin reissulla, Hertan ja Pinjan kanssa – kyllä 1-vuotiaat vaan ovat fiksuja ja kommunikaatio sujuu! Siitä tulikin mieleeni, että päätin vanhempieni yllätykseksi lakata hetkeksi puhumasta suomea (välillä on tosin ihan pakko sanoa ”kakka”)ja koulutan heitä tätä nykyä viestinnän jaloon taitoon metodilla etusormi. Menetelmä on otettu hyvin vastaan ja niin isi kuin äitikin toistelevat enimmäkseen kiltisti taloa, lamppua, autoa, prätkää, palovaroitinta jne. sitä mukaa, kun osoitan niitä etusormellani. Hyvä hyvä, vanhukset! Mutta Suomessa oli siis hyvä meno ja siellä vasta osataan juhlia! Sain nimittäin työntää käteni vielä kahteenkin synttärikakkuun ja viimeiset noin kolmenkymmenen hengen pippalot olivat niin rankat, että minun oli otettava pienet päiväunet kesken juhlien. Juhlinnan ja sukulaisten ynnä ystävien lisäksi Suomen hyviin puoliin kuuluvat mm. kotieläinpuisto, jossa oli myös hyvät keinut ja paljon pientä väkeä, oma kahluuallas, jossa sain polskia ilman että vanhukset tuuppasivat itseään liian lähelle, kirpeän raikas ilmasto sekä ruisleipä, peruna ja kaikki mummin makoisat keitokset. Ai niin, ja sauna, mummin ja vaarin loistavat kiipeilyportaat, jotka selvitin tuossa tuokiossa sekä mummin aarteita täynnä oleva astiakaappi.

Kotia ei silti mikään voita. Palasin mukavan Suomen loman jälkeen tuttuun ja turvalliseen asemamaahani hyvillä mielin. Vähänpä silti aavistin mitä tuleman piti kulkiessani kaikessa rauhassa taas pitkän lentomatkan jälkeen rattaissa Suvarnabhumin lentokentällä famu vieressä ja äiti takana. Yhtäkkiä näet bongasin ylätasanteelta hyvän matkan päästä tutun hahmon. Isi! Tulipa kerralla kiire, kun aloin samanaikaisesti minulle ominaisen täpistyksen (karkeasti ottaen innostuksensekaista ylös-alas-hetkuntaa suu apposen ammollaan) ja osoitin kauan kadoksissa ollutta isääni sormella. Isi osoitti takaisin ja taisinpa etäältä jopa erottaa silmäkulman hieman kostuneen. Voi veljet, tuskin maltoin odottaa liukuportaiden loppumista! Vaan lopussa isä ja kiitos seisoivat ja tulin napatuksi isän riittävän lujaan syleilyyn. Siinä molemmat täpistimme tavallamme ja höpötimme ja suukotimme suureksi kasvanutta ikäväämme palasen pois. Se oli ihana hetki.

Vieressämme famu kakisteli kurkkuaan selväksi ja teki tiettäväksi, ettei hänkään ollut nähnyt poikaansa hetkeen aikaan. Mitä lie tarkoittanut. Joka tapauksessa isä vaikutti iloiselta myös tästä jälleennäkemisestä. Kun kävelimme lentokentältä ulos, näin isän ja äidin hellästi toisiaan suukottavan ja huokaavan tyytyväisyyttään. Päätin painaa mieleeni, että koti on siellä missä pieni perheeni on ja rutistin isää vielä lujemmin.

Täällä Aleksis. Bangkokin Aleksis, Helsinki, Orimattila, Myrskylä, Turku, Raisio, Bangkok.