Kratongista Kwai-joelle

Hyvät lukijani!

Aikaa yhteisestä tuokiostamme on jälleen kertynyt ja muistioni sivuja on kasaantunut tukuittain työtilani nurkkiin. Koska jostain on aloitettava, teen sen jälleen kerran juhlavissa merkeissä. Kuten lukijoista tarkkaavaisimmat muistavat männä vuoden raportoinnista, buddhalaisten Loy Kratong -juhla pietään marraskuun alun hujakoilla. Seremoniaan kuuluu laskea veteen kynttilöin koristeltu ja suitsukkein viimeistelty kaunis kyhäelmä kukista ja bambusta, jonka mukana edellisvuoden kaikki synnit saadaan pyyhittyä kätevästi pois. Päätimme osallistua perheen kanssa rientoon ja keventää taakkaamme. Viime kerralla osanottomme kilpistyi kenkusti sotilaiden ilmoitukseen, jonka mukaan vain thaimaalaisilla oli asiaa sotilasalueen puistoon, joten päätimme marssia julkiseksi ja ulkolaisystävälliseksi tietämäämme Chatuchakin puistoon. Puistossa oli täysi rähinä päällä. Tai mikään rähinä, mutta paljon ihmisiä ja hurja määrä seppeleveneitä, jotka ajelehtivat laiskasti rannan roskaisessa vedessä. Äiti ja minä laskimme venheet isän jäädessä taakkansa alla kuvaamaan seremoniallista hetkeä. Saatuamme asian toimitettua ja noin tusinan verran tätejä tervehdittyä (tuppaavat kovasti tulemaan liki kun olen liikkeellä), oli aivan pimeää ja taivaalla lipuvat tulileijat täydensivät harrasta tunnelmaa.


Lähempänä nykyhetkeä on kiinalainen uusivuosi, jota täälläkin juhlistetaan kovasti. Yllättävän suuren kansanosan (virallisesti 14%) etninen tausta on kiinalainen ja kuulemani mukaan moni perusthaiksi luultu jää yllättäen tähän aikaan vuodesta sairaslomalle paljastaen todellisen perimänsä. Tarina ei kerro kuinka monta lääkärintodistusta pitää työpaikalle tuoda mikäli haluaa pitäytyä oikeana thaimaalaisena, mutta vähemmän ei tässä tapauksessa luulemma ole enemmän. Miten tiikerin vuoden alkamista sitten juhlittiin? Noh, kolme päivää – yksi vanhalle vuodelle, yksi vuoden vaihtumiselle ja yksi uudelle vuodelle – vietettiin pukeutumalla punaisiin, syömällä taukoamatta ja vierailemalla sukulaisten ja ystävien luona aiheuttaen tavallistakin pahempi liikennekaaos. Juhlakansaa yritettiin tosin tänä vuonna suurella innolla saada vaihtamaan punainen vähemmän poliittisia tunteita herättävään pinkkiin, laihoin tuloksin. Vältimme tänäkin vuonna Chinatownin tungoksen mm. vierailemalla suomalais-thaimaalaisen ystäväpariskunnan saunabileissä – ahh – ja Bangkokin sinfoniaorkesterin ystävällisesti tarjoilemassa ystävänpäiväkonsertissa Lumpini parkissa.

Elämä ei kuitenkaan ole yhtä juhlaa. Tästä osoituksena muistelen kaiholla slovakkiystävääni Marekia, joka muutti viime vuoden lopulla kotimaahansa. Olimme ehtineet varsin kiintyä toisiimme, mutta minkäs teet kun vanhemmat vielä toistaiseksi määräävät kotipaikkakunnan ja muun sellaisen. Tästä ikävästä tosiasiasta ajatuksiani toisaalle siirtääkseni olen kehittänyt hauskoja harrastuksia. Kielileikit ovat vakiohupiani ja joitain kuukausia sitten aloin sanoa kaiken tuplana, vaihdan vain jälkimmäisen sanan ensimmäisen kirjaimen useimmiten t:ksi ja lisään liitteen -lainen. Siten, Aleksis taleksislainen, isi tisiläinen, äiti täitiläinen jne.


Tähän hommaan kypsyttyäni keskityin hetkosen alkukirjaimiin ja hoin hokemasta päästyäni ”A niin kuin Aleksis, i niin kuin isi” ja sitä rataa. Samalla katsastin autonmerkit ja olen niittänyt niiden tuntemuksella kohtuullista mainetta. Tunnen autot tosi hyvin ja bongaan liikenteestä vaivatta ainakin seuraavat merkit: Audi, BeemBeem (BMW), Chevrolet, Citroen, Ford, Honda, Land Rover, Mitsubishi, Mersu, Nissan, Porsche, Toyota, Volkswagen ja Volvo. Isäni kanssa kiistelemme vielä toistaiseksi Isuzusta ja Suzukista. Toyotat on ehkä parhaita ja tunnenkin niistä jo vähän eri malleja, vaikka Camrythän nyt toisaalta erottaa lapsikin Corollasta. Vanhempani epäilevät, että ilmiö on kytköksissä siihen, että aloin äkisti tunnistaa logoja alkaen Suomen leijonavaakunasta (ei lukijani, isälläni ei vieläkään ole kultaista leijonakäätyä kaulassa), jota juhlavasti Suomen logoksi kutsun. Toisinaan sekoitan sen tosin toiseen uljaaseen ja paljon esillä olevaan Singha-oluen leijonamerkkiin. Tervetuloa kylään jos kotimme sisustus alkaa kiinnostaa.

Mainittakoon kuitenkin vielä, että ehdottomat lempisanani tällä hetkellä ovat ytimekäs ”no!” (englantia) ja vähän kohteliaammat thaiversiot ”mai dai khrap” ja ”mai ao khrap” vapaasti suomennettuna ”ei saa” ja ”en halua” kohteliaisuuspartikkelilla höystettynä. Mitäs tulevat aina väkisin pussailemaan! Thain puhumisesta tulikin mieleeni, että vanhempani ovat sitten hidasoppisia. Nyt he seuraavat H. Moilas-Äimänkäkösinä, kun käyn keskusteluja jo kahdella kielellä, joita he eivät juuri ymmärrä. Viime aikoina olen havainnut heidän kostoksi yhä useammin vaihtavan keskinäisen kielensä ruotsiin. Hmm.

Kun puheenaihe tympii, on se toki vaihdettava. Kävimme tässä taannoin marraskuussa Krabilla. Krabissa. Vantaalla, Vantaassa. Jostain syystä tekee mieleni sanoa Krabilla, vaikka kyseessä on yhtä paljon saari kuin taivaalla on myrskytessä salamia. Salamoita. Salamia?! No herranen aika sentään, siellä Krabilla Etelä-Thaimaassa nyt käytiin kuitenkin, isän työpaikalla oli siellä koulutushenkilöstön alueellinen tapaaminen. Siis jonkun näköinen retriitti. Paikka oli tyypillistä kyllä turhan luksusmainen resortti, mutta oli sillä puolensakin. Nautin nimittäin aivan upeasta suuresta uima-altaasta ja toistaiseksi hienoimmasta näkemästäni leikkipaikasta, jonka kruunasivat suomalaiset Lappset-merkkiset leikkivälineet.
Pääsin myös jo toista kertaa leikkimään isän uuden työkaverin pojan, kanssani samanikäisen Yukin kanssa, mikä oli hauskaa. Teimme Yukin kanssa jännittäviä vaihtareita lempileluillamme hieman jännittäen kummalle yllättäisi ensin oman artikkelin ikävä. Sittemmin Yuki on muuten todennut Thaimaan niin mukavaksi maaksi, että muutti Bangkokiin. Mikäs sen mukavampaa! Mutta asiaan. Resortilta teimme ennen isin työkokouksen alkua puolipäiväreissun Hongin saarelle, minne matka taittui hyrskiviä aaltoja vasten perithaimaalaisella pitkähäntäveneellä. Koska kokemus oli minulle lähes tyystin uusi, painoin pääni syvälle äidin turvalliseen kainaloon ja kerroin, että pelottaa. Äiti ja isi kertoivat ettei hätää ole, mutta isi ainakin piti merenkäyntiä astetta turhan suurena ja tähysi usein kohti horisontissa häämöttävää saarta. Sinne lopulta päästiinkin ja maisemat olivat hienot. Ajelehdimme rauhaisaan laguuniin katsomaan ihastuttavan väristä vettä, jyrkkinä kohoavia kallioita ja mangrovepuita. Sieltä ajoimme lahdenpoukamaan, missä sain ruokkia jaloissani pyöriviä värikkäitä pikkukaloja paahtoleivällä. Äiti kertoi jopa nähneensä puolitoistametrisen liskonkin!

Palasimme saarelta mantereelle paljon rauhallisemmin mielin ja siellä painelimme omaan hotelliimme, missä söimme uutterasti koko viikon ajan. Suosikikseni muodostui ravintolan täti, joka oli pukeutunut päivästä riippuen vihreään tai punaiseen paitaan ja kysyinkin vuoropäivinä missä puna- tai vihreäpaitainen täti on. Vanhempiani en juurikaan ruokapöydässä totellut, mutta mikäli täti oli lähistöllä tein aivan mitä vain saadakseni häneltä huomiota. Huokaus…


Fii-fu. Fu-fu-fu fiff-fiff-fuu! Fi-fu. Fu-fifu-fiffiffuu. Fiifa. Faa-fii-faafiifa.Fa-faafaa-fiifa-fafaafa-fafaa. Aivan niin, arvoisa lukija, kävimme ikimuistoisella matkalla Kwai-joella. Isäni yksikkö oli valinnut huikaisevan kauniin kohteen joen varresta retriittikohteekseen (juu, isin työ koostuu lähinnä retriiteistä, olen itsekin pannut merkille). Krabin kokemuksen jälkeen olisi luullut jokiajelun pitkähäntäveneellä olevan niin kutsutusti lapsen leikkiä, mutta minä poika vastustin voimallisesti ajatusta veneeseen menosta. Kun kerran istuin veneessä ei ongelmaa enää ollut vaan nautiskelin olostani, mutta muistin protestoida joka kerta sinne istuutumista.

Isin kahden pomon kahden vaimon kanssa kävimme kauniilla Erawan-vesiputouksilla (no, otin kyllä äidinkin mukaan). Niiden äärellä viihtyivät kaksikin ihmisapinan alalajia, joista eläimellisempi oli ottanut elintavakseen ja -keinokseen varastelun jalon taidon. Niinpä todistin kun apina suhahti viemään pienen pojan kädestä eväitä paeten nuolena rikospaikalta. Jännittävää!



Noin puolitoista vuorokautta ennen suunniteltua kotiinlähtöä alkoi matkaseurueen joukossa olla pienoista väsymystä ja lyhyehköjä poissaoloja. Erittäin kevyesti paistetuista kananmunista pitävä isin pomo kellahti sitten iltana eräänä, sattumoisin syntymäpäivänään, sairastamaan vatsaansa. Seuraavan päivän tai parin aikana yli puolet joukosta oli ollut ankarahkon vatsataudin kourissa, mikä paljastui salmonellamyrkytykseksi. Mekin olimme kaikki kipeinä, isi ehkä vähiten mutta hänkin valitti kuuluvasti suurta ällötystään, jonka vieläkin pystyy muistamaan niin halutessaan. Sangen epämiellyttävä kokemus, jota en erityisemmin suosittele. Hämmentävää kyllä, kukaan joukon thaimaalaisista ei ollut koskaan salmonellasta kuulutkaan. Ruokamyrkytys mikä ruokamyrkytys… Vatsavaivoja uhmaten käväisimme perheen voimin kotimatkalla käppäilemässä surullisenkuuluisalla Kwai-joen sillalla. Ei olisi uskonut, että sillä aina vaan kulkee junia.



Puuh! Nyt on kyllä vetäydyttävä tältä illalta, vaikka asiaa olisi vielä muille jakaa. Niin, sitähän tosin tässä taidan juuri tehdäkin. Hyvää yötä piltit!

Täällä Aleksis. Bangkokin Aleksis, Bangkok – Krabi – Kanchanaburi.

Yhtä juhlaa - Bangkokin Aleksiksen joulutervehdys

Thaimaalaisetko eivät juhli joulua? Ei sinne päinkään. Täkäläinen hyvin avarakatseinen buddhalaisuus sekoitettuna animismiin – vai mitä sanotte joka talon edustaa koristavasta henkien talosta tai kolmesta – antaa kyllä tilaa myös kristittyjen juhlallisuuksille etenkin, kun niihin liittyy paikalliselle väestölle niin mieluisa lahjojen antaminen. Aasialainen lahjanantokulttuuri on sivumennen sanoen hämmentänyt vanhempiani suuresti ja juuri muutama viikko sitten äitini hämmästellen kertoi saaneensa luokkatoveriltaan Uuden-Seelannin tuliaisina komean lammasavaimenperän – eikä tämä toveri ole koskaan aiemmin sanonut äidille sanaakaan. Asiaan. Ostoskeskukset pullistelevat mahdollisimman kimaltavaa joulukrääsää, ja mitä värikkäämpiä ja vilkkuvampia jouluvalolaitoksia saadaan aikaan, sen parempi. Tässä kohtaa joku Thaimaata tunteva lukija saattaa puuttua peliin ja huomauttaa, etteivät valot suinkaan ole ensisijaisesti joulua varten, vaan jotain paljon tärkeämpää. Mitäkö? No joulukuun viidentenä vietettäviä kuninkaan syntymäpäiviäpä tietenkin. Voi pojat, että täällä osataankin juhlia! Antakaas kun kerron. Viikkoja ennen varsinaista syntymäpäivää Bangkokin jo ennestään kuninkaan kuvia pullistelevat kadut ja jalkakäytävät täyttyivät entistä suuremmista ja komeammista hallitsijan kuvista ja vanhatkin ehostettiin lukuisin kukkalaittein, lipuin, ja värikkäin valoin. Tänä vuonna lauantaiksi sattunutta päivää oli toki juhlistettava kaikilla työpaikoilla etukäteen, mistä äitini koulumatkaltaan raportoi minulle mm. seuraavaa: Paikallisen pankin juhlapukuihin sonnustautunut satapäinen henkilökunta täytti perjantai-iltapäivänä jalkakäytävän laitoksensa edustalta tyystin seisomalla asennossa kuninkaan kuvan edessä. Koko ohjelmasta ei ole tarkkaa tietoa, mutta ainakin kuninkaalle pidettiin puhe. Miten niin kuninkaalle, eikö sittenkin juhlayleisölle? Mene ja tiedä, mutta ainakin puhuja seisoi selin yleisöön ja osoitti sanansa kunnioittavasti kuninkaan kuvalle. Ymmärtänette, etten voinut jättää raporttia varsinaisesta juhlapäivästä toisen käden tiedon varaan, vaan päätin osallistua seremoniaan henkilökohtaisesti. Paikan valitsin hyvän ilmajunayhteyden päästä Siamin valtavien ostoskeskusten lomasta, minne saavuin parahiksi kuuntelemaan munkin puhetta, jossa vielä jossain määrin rajallisen thain taitoni mukaan ainakin lueteltiin kuinka monta lahjaa mikäkin maa oli kuninkaalle antanut. Sitten sytytettiin yhteistuumin kynttilät, joiden liekkejä minun oli aivan pakko vähän kokeilla. Kyllä ne polttivat. Seurasi pitkälti kristillistä uskontunnustusta muistuttava jonkinlainen uskollisuuden vala, joka lausuttiin yhteen ääneen esilukijan johdattamana, minkä jälkeen kajautimme yhteislauluna Thaimaan kuninkaallisen hymnin. Kerrassaan komea kappale muuten! Aivan samaa en voi sanoa sitä seuranneesta, nimenomaan tämän kuninkaan ja vaimonsa kuningattaren kunniaksi sävelletystä kappaleesta, josta saanette parhaan käsityksen muistelemalla Päiväni murmelina -elokuvan tunnetuksi tekemää Pennsylvania Polkaa. Lopuksi toivotimme yhteen ääneen kuninkaalle kolmesti hyvää syntymäpäivää, ja päätimme tilaisuuden omalta osaltamme antamalla paikalliselle ammattikuvaajalle mahdollisuuden ikuistaa komea olemukseni kynttilän kanssa. Mikäli pinkihkö asuvalintamme jotakuta ihmetyttää, asialle on looginen selitys. Pitkään keuhkojaan parannellut kuningas poistui syntymäpäivänään sairaalasta ensimmäisen kerran kuukausiin ja valitsi poliittisista syistä esiintymisvärikseen tavallisesta keltaisesta poiketen vaaleanpunaisen. Joko selkisi vai tarvitaanko rautalankaa? Noh, koska kuninkaan hartain syntymäpäivätoive oli, että thaimaalaiset panisivat erimielisyytensä sivuun ja ryhtyisivät yhdessä rakentamaan maata ja tulevaisuutta, kuuliaisuutta toiveelle osoitettiin näyttävimmällä mahdollisella tavalla. Keltaiset ja punaiset paidat hylättiin ainakin väliaikaisesti vaatekaappien perukoille ja näin vaaleanpunaisesta tuli uusi pääväri. Saapa nähdä, miten sen rakentamisen kanssa sitten käy. Vanhempani väittävät, että joulutunnelmaan on vaikea päästä helteessä. Nythän täällä tosin on viileä kausi ja päivälämpötila voi joskus jäädä jopa alle kolmenkymmenen, mikä saa paikalliset kietomaan takkeja ja huiveja tiukemmin ympärilleen – hrr! Itse olen kuitenkin sitä mieltä, ettei joululta ole voinut välttyä. Kerronpa hieman, miten tunnelmaa on luotu. Ensinnäkin, onhan meillä joululaulut. Niitä olen käynyt kuuntelemassa äidin kuoron joulukonsertissa, tosin toisen kappaleen jälkeen kadotin äidin näkyvistäni, joten totesin ajan otolliseksi houkutella myös paikalla ollut uimakaverini Harrison pieneen kirkon käytävällä juoksuun ynnä muuhun kepposteluun. Lisäksi olen laulanut joululauluja kauneimmat joululaulut -tilaisuudessa, laulukirjan tukemana sekä erilaisten nauhoitusten kera. Kestosuosikkini Beatlesin ohella laulankin nyt sujuvasti paitsi thaimaalaista poppia myös Here comes Santa Clausia, tip tap tip tappia ja muuta jouluisaa musiikkia. Laulua, eritoten lasten sellaista, olisi halunnut kuulla myös joulupukki Thai-suomalaisen kauppakamarin pikkujouluissa komennettuaan kaikki lapset esiintymislavan eteen. Minä poika totesin siihen, ettei näin tärkeää tapaamista voinut laulamiseen tuhlata, vaan juttusille oli päästävä. Niin vanhaksi mieheksi ihmeen tarkkakorvainen joulupukki kuuli kommenttini ja sanoi että ilman muuta, ja niin kapusin lavalle satapäisen yleisön eteen joulupukkia jututtamaan. Sitten vastailin kiltisti joulupukin nimeäni, ikääni, asuinpaikkaani, isovanhempieni asuinpaikkaa, Suomen sijaintia ynnä muuta koskeviin kysymyksiin ja näytin kädellä mistä suunnasta tarkkaan ottaen Suomi löytyykään. Lopuksi räjäytin pankin vastaamalla lahjatoiveitani koskevaan kysymykseen ytimekkäästi ”auton, Toyota-auton” ja yleisö puhkesi raikuviin suosionosoituksiin. Bangkokin Aleksis kiittää ja kumartaa. Ja toivoo Toyota-autoa. Muutkin merkit voidaan ehkä hyväksyä. Ekologisuudesta jossain määrin kiinnostuneet vanhempani joutuivat tiukan paikan eteen pohtiessamme joulukuusta. Hankkiako vai eikö hankkia muovikuusta? Kun sitten vaihtoehtona olivat Ranskasta asti rahdatut luonnonkuuset, ei valintaa enää tarvinnut kauan miettiä, ja niinpä kotiin kannettiin marketista valmiiksi lumella varustettu komea muovikuusi. Samalla hankittiin koko joukko kimaltavia joulukoristeita ja tietenkin erilaisia valoja kuuseen ja parvekkeille kiinnitettäväksi. Kääk! kiljui mielestäni toisinaan hieman yliherkkä äitini, kun valkoisiksi kuvitellut valot osoittautuivat kuusessa punaisiksi ja suloiset pienet lahjapaketinmuotoiset värivalot alkoivat vilkkua, välkkyä, viipyillä ja vilistä. Vietettyään seuraavana päivänä turhaan runsaasti aikaa suuren tavaratalon jouluosastolla (!) värittömiä lamppuja etsien äiti hyväksyi pitkin hampain pakettivalot, kun löysimme kytkimestä asetuksen, jolla kaikenlaisen välkkymisen sai lakkaamaan. Näön ja kuulon lisäksi joulun on kuulemma myös tuoksuttava ja maistuttava, mistä innostuneena ryhdyimme tässä taannoin koko perheen voimin leipomaan joulupipareita. Koska yleensä niin hyvin farangitavaralla varustellusta lähikaupastamme ei löytynyt piparkakkumuotteja, aseistauduimme lettujen ja munakkaiden tekoon tarkoitetuilla sydämenmuotoisilla muotintapaisilla, ja johan alkoi lyyti kirjoittaa, tai piparkakkuja syntyä, ihan miten vain. Maku ei vaahterasiirapin ynnä muiden pienten aineksissa tehtyjen kompromissien takia ole ehkä ihan autenttinen, mutta joulutunnelma lisääntyi silti huimasti. Herkuista puheen ollen, vanhempani ovat ottaneet viime viikkoina tavaksi antaa minulle joka aamu suklaanapin. Saan itse kaivaa sen mielenkiintoisesta ihmisiä, eläimiä ja tähteä esittävästä kuvasta, mikä toki minulle sopii mainiosti. En kuitenkaan ymmärrä, miksi minulle tuohduttiin, kun eräänä päivänä päätin tarvita kaksi suklaapalaa, ja avasin oma-aloitteisesti seuraavankin luukun… Oikein rauhallista ja rentouttavaa joulua ja seikkailuisaa uutta vuotta 2010 kaikille lukijoilleni! Täällä Aleksis. Bangkokin Aleksis, Bangkok.

Mielin kielin

Kirjoitettuani tässä blogia jo jonkin aikaa olen ruvennut viime aikoina käymään entistä enemmän pitkiä keskusteluja vanhempieni, hoitajani Sunitan ja muiden lähellä olevien iloksi. Paitsi että äimistytän säännöllisesti isiä ja äitiä todella huolellisella kieliopillani, käytän myös hauskoja ja omaperäisiä ilmauksia kuten vakiovastaukseni kysymykseen ”miksi”: ”tolla takialla” sekä luullakseni mummilta tarttunut ilmaus ”se asia minua harmittaa”. Olen ryhtynyt myös uudistamaan persoonapronomineja ja viittaankin itseeni usein, vaikka yhä harvemmin, sanalla ”sä”.



Pystyn halutessani jutustelemaan neljällä kielellä: suomeksi, nepaliksi, thaiksi ja englanniksi. Viime mainitut kaksi ovat enimmäkseen hyvin opittujen fraasien varassa, mutta tiedän ja osaan jatkuvasti enemmän kuin hitaat vanhempani uskovatkaan.

Esitän myös oleellisia ja eteerisiä kysymyksiä luonnosta, maailmankaikkeudesta ja kaikesta. Aina en saa vastauksia, millä takialla nyt milloinkin. Kuusta pidän esimerkiksi tosi paljon ja ilmoitin/kysyin taannoin joka ehtoo selkeästi, että ”tuolla on kuu. Kuku tutulainen, mitä sinä siellä teet?”. Tilanteen tarkkailu alkaa käydä tältä osin puuduttavaksi, sillä en ole kuullut vastausta kysymykseeni vieläkään. Vanhempani ovat ehdottaneet kuun ”möllöttävän” siellä, mutta se kuulostaa niin karskilta ja epätieteelliseltä, etten ole aivan vakuuttunut. Isi sisiläinen. Äiti täitiläinen. Kaksi taksi, kaksi taksi (ja heiluntaa jalalta toiselle). Äiti oli muuten ällistyksestä ymmyrkäinen, kun eräänä päivänä ohimennen kysäisin ”äiti, miksi sinä olet niin hiljainen?” Äidin vielä keräillessä vastauksensa osasia jatkoin: ”sinähän voitit kisan”. Äidin myhäillessä tyytyväisenä odottamatonta kisavoittoaan mietin, mitä kaikkea voikaan oppia laadukkaista lastenohjelma-DVD:istä!


Njaahas, luontokappaleista jumalolentoihin. Olen aloittanut uskontotieteiden opinnot ns. avoimessa. Ihan fiilispohjalta oikeestaan. Lastenhoitajani (Ei. Ei se näin voi mennä.) Sunita on opastanut minua luonnonilmiöiden takana väijyviin mysteereihin. Ukonilmaa esimerkiksi orkestroi Bogan, joka on aiheuttanut sivistymättömille vanhemmilleni hieman päänvaivaa. ”Bogan” toisaalta lievittää ukkosen aiheuttamaa aineetonta uhan tuntua siirtämällä ajatukset henkilöön, olkoonkin jumalalliseen sellaiseen, mutta toisaalta vanhempani eivät ole aivan varmoja opin hyödyistä ja mahdollisista myöhemmistä harhaoppisyytöksistä. He tosin herkästi unohtavat minun ilmoittaneen jo kuukausia sitten salaman olevan sähköä. Typertyivät sen verran tiedosta, etteivät tunnu muistavan lain. Hämmentääkseni vanhempiani edelleen ja varoittaakseni tulevien kysymysten kaliiberista heitin päivänä eräänä myös vieheenomaisesti kysymyksen ”Missä on jumala?”. Vastausta odotellaan.


Ja takaisin maan pinnalle, minne ystäväni Terhi ja Otto palasivat täysin eri kohdassa kuin missä olivat siitä – ja toisistaan – erkaantuneet. Suo anteeksi, hyvä lukijani, isini lukee olkani yli edellistä lausetta lasittunein silmin enkä uskalla jatkaa ennen kuin hän tokenee. No niin. Tarkoitan siis luonnollisesti, että Otto lensi Hollannista luoksemme osallistuakseen työn puolesta konferenssiin, mutta Terhi käväisi välissä Suomessa nappaamassa ennalta pakatut tavarat mukaansa ja seurasi parin päivän päästä perästä. Molemmat olivat ihanaa seuraa, mutta Terhi erityisesti aivan verraton. Hänen kanssaan olin kuin kala vedessä, jota pitkin matkasimmekin laivalla Koh Sametin saarelle pienelle lomamatkalle.


Koh Sametilla polskin, söin ja rakensin hiekkakakkuja (viime mainittua vain rakensin, en polskinut ja syönyt. Jälk. kirj.). Otto teki minuun keskisuuren vaikutuksen poistamalla itsestään flunssan funktionaalisilla ravintoaineilla nikotiini (C10H14N2) ja etyylihydraatti (C2H5OH). Terhin kanssa tarkasteltiin isoa rapua ja pohdin kuumeisesti saiko rapua potkia. Ei kuulemma saa, jos nyt joku lukijoistani sattuu pähkimään saman kysymyksen kanssa.


Saarimatkan suurin elämys saattoi kuitenkin olla perheen kesken harrastettu mopoilu, mitä tehtiin arkikielellä kolme päällä (isovanhemmat ymmärtävät hypätä pari riviä edemmä ja olla huomioimatta aiheeseen liittyvät kuvat). Se oli mahtavaa köröttelyä moottoriajoneuvoihin hurahtaneelle nuorelle miehelle, joka piti isin paidanhelmoista tiukasti kiinni ja ihasteli vaihtuvia maisemia saaren ainoalla tiellä. Vanhempani väittivät huvin rajoittuneen Sametin saareen, mutta olen toivorikas. Joka tapauksessa on vain ajan kysymys (13 v. 7 kk), milloin saan ajaa kevarikortin.

Sametilta saavuimme takaisin kotiin Bangkokiin, missä arki on jälleen uomassaan. Harrastan uutterasti uintia ja vanhempieni iloksi teen sitä jälleen tosi mieluusti Suomen matkaani seuranneen pienen notkahduksen jälkeen. Olen myös alkanut harrastaa musiikkia monin eri tavoin, mistä myös nautin täysin siemauksin. Käyn paikallisen ostoskeskuksen Kido-leikkipaikan musatunneilla ja pidän aivan erityisesti lyömäsoittimista. Kotona kuuntelen paljon musiikkia ja suosikkejani tällä hetkellä ovat Don Johnson Big Bandin ensilevy ja Beatles. Tykkään kyllä myös oikein paljon Mörköoopperasta ja Ipanapa-levyistä. Lähestymistapani musiikkiin on jokseenkin poikkitieteellinen, sillä teen myös vapaita käännöksiä kuulemistani kappaleista. Beatlesin laulaessa Please Mister Postman -kappaletta esim. olen kertonut vanhemmilleni fraasin ”wait a minute, wait a minute” tarkoittavan ”odota vähän, hätähousu”, minkä lukija varmentanee vanhempieni kysyessä käännöksen todenperäisyydestä. Todellisia huippukappaleita viime päivinä ovat olleet Lady Madonna ja Hey Jude, josta pyydän äitiä ja isää laulamaan naa naa naa nana naa ”niin kovaa”, mutta ”ilman hey judetta”.


Arki ei olisi arki ellei sitä rikkoisi toisinaan juhla. Kaverini Fulton järjesti tämä mielessään Halloween-kekkerit keskellä viikkoa, joihin isini meni äidin ollessa kipeänä vuoteen oma. Juhlat olivat mahtavat mm. siksi, että isännällä oli noin viisikymmentä hienoa pikkuautoa, joiden kanssa leikin käytännössä kaiken liikenevän ajan. Sillä välin isi seurusteli muiden vanhempien kanssa ja luontevan smalltalkin lomassa isi kertoi esimerkiksi ylpeänä kuinka olin päivänä eräänä avannut pontevasti yhden viidestä lelulaatikostani, valikoinut sieltä ainoastaan eläinlelut ja asetellut ne sievään riviin. Isin mielessä tämä oli jotenkin erityistä keskittymistä vaativaa puuhaa, mitä kuuluu ihastella sanankääntein ”fantastista”, ”hän on niin nuori, mutta…. Hieno mies. Tullut isäänsä!”, ”anteeksi, sanoitteko hänen isänsä olevan von Schießpulvererfinder…?” ja niin edelleen. Iaaaaauuuuuu klops. Isäni kopsahti takaisin tummaan parkettiin, kun ystäväni äiti tiedusteli mahtoiko poika laittaa eläimet pituusjärjestykseen. Kieltämättä työ jäi hieman kesken tältä osin. Isäni on viime aikoina nähty hiippailemaan öisin otsalampun valossa mittaamaan lelulaatikoitteni faunaa. Huvinsa kullakin.

Täällä Aleksis. Bangkokin Aleksis, Koh Samet - Bangkok.

Bangkokin kirjeenvaihtajan Suomen loma

Näin reilusti yli kaksivuotiaana olen alkanut ymmärtää vanhoja ihmisiä, sillä viime aikoina minun on aina vaan enemmän tehnyt mieli vanhempieni tapaan ihmetellä, miten aika rientääkään. Vastahan ihan äskettäin kehotin teitä, rakkaat lukijani, tulemaan minua vastaan Helsinki-Vantaalle turvaistuimen kera. Mistä tuleekin mieleeni, ettei taksimatkustaminen ilman turvaistuinta Suomen pääkaupunkiseudulla tunnu juurikaan vähemmän vaaralliselta kuin Bangkokissa, ellei sitten Helsingin katujen aivan kertakaikkisen totaalisen tyhjyyden pian aamulennon saapumisajan jälkeen katsota huomattavasti vähentävän onnettomuusriskiä. Täytyy kyllä todeta, että onnettomuus (engl. ja nepal. accident. toimittajan oma huomio) on huomattavan yleinen ilmiö täällä kotiseudullani ja myös omassa olohuoneessamme, missä lukuisat leikkiautoni käyvät kisaa keskenään kuin suursuosikkini Salama McQueen konsanaan.


Liikenteen puutteen lisäksi ensimmäisiä vaikutelmiani kesäisestä Helsingistä leimasi ilman käsittämätön raikkaus ja viileys. Uudesta ilmanlasta innostuneena päätin hetimiten viedä vanhempani kilometrien kävelyretkelle Kaivopuistoon, missä reippailinkin säännöllisesti Suomen lomamme aikana sukulaisten ja ystävien seurassa. Voiko jonkin maan pääkaupunki tosiaan olla tällainen! Ihmetykseni syveni entisestään huomatessani, että Suomessa niin kylät kuin kaupungit on meidän pienten ihmisten näkökulmasta varusteltu erinomaisesti: keinut kuuluvat vakiokalustoon. Onneksi Helsinki ei kuitenkaan ollut ihan pelkkää luontoa, vaan kaupungista löytyi ajopelien ajopeli, ratikka, jota katsomaan jaksoin kerran toisensa jälkeen viedä famun, vaarin, vanhemmat ja kaikki muutkin enemmän tai vähemmän vapaaehtoiset. Kaikkein parasta oli kuitenkin päästä kyytiin, ja aina kuskisedän ikävästi pysähtyessä liikennevaloihin tai pysäkille muistuttaa häntä ydintehtävästään kajauttaen kuuluvalla äänellä: ”ajamaan!”.



Nukuttuaan yön Helsingissä isäni totesi saaneensa puhtaasta ilmasta tarpeekseen ja hyppäsi ensimmäiseen Pariisiin vievään lentokoneeseen. Isin tallatessa työtovereidensa kera viikon Pariisin katuja, minä rentouduin äidin kanssa isovanhempieni luona eräässä mainiossa maaseutukaupungissa. En kuitenkaan jäänyt sielläkään laakereille lepäämään, vaan valitsin oitis kotitöiden joukosta itselleni mitä mukavimman homman, nimittäin tiskaamisen, jota harjoitin suurella ammattitaidolla koko loman ajan. Mummi on siinä puuhassa melkein yhtä hyvä kuin minä! Tekemistä riitti myös kulmakunnan kissojen ja koirien silittämisessä, sillä Suomessa kyseistä toimintaa ei ole onneksi keksitty kieltää, kuten Bangkokissa (olen tosin viime aikoina epäillyt kyseisen säädöksen olevan vain vanhempieni vilkkaan mielikuvituksen tuote).

Viikon kuluessa sain huomata myös Suomessa olevan varsin mukavia hiekkarantoja, kun äiti ja mummi veivät minua toistuvasti hiekkakakkuja leipomaan. Mutta en minä kyllä käsitä, että jotkut tosiaan tahtovat sellaisiin jäisiin vesiin uimaan!




Äidinpuoleisten isovanhempieni kotikaupungin ehkäpä tärkein nähtävyys on kuitenkin mielestäni Kotieläinpuisto, johon vaari ja mummi veivät minut ja äidin tutustumaan heti kättelyssä. Eläimillä näytti siellä olevan mukavat oltavat, mutta jaoin kuitenkin varmuuden vuoksi hevosille, vuohille ja monille muille mummin mukaan ottamat hieman kuivahtamaan päässeet eväsleivät. Sittemmin vein myös isäni ihailemaan puiston monipuolista antia ja annoin hänelle pienen näytteen traktorinajotaidostani.



Ensimmäisen, näin jälkeen päin arvioiden melkoiselta lepolomalta tuntuneen, viikon jälkeen alkoikin sitten rankka ja intensiivinen, mutta samalla kertaa ah niin riemastuttava säntäily sukulaisten luota toisten luo kyläilemään ja juhlista taas uusiin juhliin. Majailimme kaikkien isovanhempien, tätien ja setien luona eri puolilla Etelä-Suomea kyläilemässä. Lisäksi oli kaksin kappalein serkkujen rippijuhlia ja tätien ja setien polttareita, yhdet häät, yksi kastejuhla ja monet monituiset synttärit ynnä muut juhlat.

Vaikka juhlissa on aina puolensa, aivan erityisen vaikutuksen minuun tekivät nyt jo nelivuotiaan pikkuserkkuni Sennin kunniaksi järjestetyt puutarhajuhlat, joissa oli tilaa telmiä ja pomppia.

Opettipa Senni minulle aivan upouusia taitojakin… Juhlista mainittakoon myös Laura-tätini verrattomat häät, joissa uuteen pukuuni sonnustautuneena sain osakseni kasapäin ihailua… ja eräältä toimeliaalta naishenkilöltä hiekkaa suuhuni, mutta ei siitä sen enempää.




Yksi kesän kohokohdista oli tietenkin pienen serkkuni Jaakon ilmaantuminen perheeseemme. Bangkokissa juuri ennen saapumistamme valloillaan olleiden sikojen takia – kumma juttu – kesti luvattoman kauan ennen kuin pääsimme tuoretta perheenjäsentä katsomaan, mutta onnistuihan se kuitenkin lopulta. Olisin mieluusti heti ottanut serkkupojan leikkiin ja opettanut hänelle niin tanssit ja laulut kuin vauhdikkaat autoleikitkin, mutta Jaakon mielestä oli parempi tutustua hiljakseen, isien kainalossa köllötellen.
Mukavaa sekin oli kyllä. Kaiken sukuloinnin keskellä aikaa kavereiden tapaamiseen jäi hyvin vähän, mutta onnistuin kuitenkin käväisemään pikaisesti Sannin ja Akselin luona Espoossa, Casperilla Helsingissä, Malmin poppoon luona vanhoilla kotikonnuillani ja vanhan hyvän ystäväni Tuukan kotona samalla suunnalla. Tuukkaa onkin kova ikävä!




Kiireen käytyä kovaksi päätimme isin ja äidin kera vetäytyä viikoksi Kärkölään mökille rauhoittumaan ja nauttimaan maaseudun kesästä. Niin että mistä kesästä, kysyi isäni eräänä aamuna korjaten silmälaseja paremmin nenälleen, kun lämpömittari näytti noin kahta plusastetta. Minulle viileän raikas kesäilma ei tuottanut ongelmia, kuuluihan garderoobiini kuitenkin ainakin kolme toppapukua, yhdet erilliset toppahousut, kurahaalari, lukuisia pipoja, tumppuja, kaulaliinoja ja niin edelleen. Osaa niistä tuli mökillä jonkin verran jopa käytettyä. Niinpä näen mökkielämässä pelkkää hyvää.
Esimerkkeinä mainioista mökkipuuhista mainittakoon luonnonmarjojen poiminta, jota harrastin ahkerasti mummin kanssa, grillaus, jossa vaari oli haka, sekä saunominen, josta myös vanhempani olivat puolitoista vuotta hikisessä Thaimaassa asuttuaan liikuttavan innoissaan. Tulipa viikon aikana kokeiltua myös veneilyä mökin edustalla sijaitsevalla pienellä lammella. Onneksi veneen köysi oli koko ajan tiukasti kiinni laiturissa!




Maaseudun rauhaan oli taas mukava saada vieraita ja olimme kovin iloisia, kun ystäväni Diego ja Kiara navigaattorin sitkeistä eksytysyrityksistä huolimatta saapuivat meitä katsomaan.



Nyt alkaa uni painaa silmiä niin, että vetäydyn omaan huoneeseeni yöpuulle ja jätän tuoreemmat Bangkokin kuulumiset ensi kertaan. Tulkaahan muuten käymään, kun vielä ehditte!

Täällä Aleksis. Bangkokin Aleksis. Bangkok – Vantaa – Helsinki – Orimattila – Riihimäki – Siuntio – Espoo – Kärkölä jne.

Juhlista ja matkailusta

Pahoittelen Phahonyothinilta viime aikoina kuulunutta hiljaisuutta; pitkäaikainen aikomukseni kirjoittaa ei näemmä ole näkyvissä blogisivustollani. En ole koskaan välittänyt varsinaisista selityksistä, mutta sanottakoon nyt kuitenkin että äitini valtasi tietokoneen ja huhki touko-kesäkuun pää märkänä kahdessa vuorossa opiskeluja sisään, jotta pääsisin holhoojieni seurassa raportoimaan myös Suomesta ilman merkittäviä sanktioita. Siis äidille opiskelujen suhteen. Hmm. Tiedoksi tässä annettakoon, että nautin Suomen suvesta 25.7.-1.9. välisen ajan.

Thaimaan tilanne on sitten viime raporttien ollut oikein rauhallinen lukuun ottamatta valtion eteläosia, missä tilanne ei käytännössä koskaan ole rauhallinen. Siellä räjähtävät pommit ja mm. keskusvaltiota ja sen yksioikoista kieli- yms. politiikkaa havainnollistavat koulut ovat väkivaltaisten iskujen kohteena.
Yhym. Jotteivat reportaasini vallan siirry sotakirjeenvaihdon klassiseen kategoriaan, paneudun seuraavassa kepeään juhla-aiheeseen.

Thaimaassa nimittäin juhlitaan melko näkyvästi kun täällä sille päälle satutaan. Ja jos kyseessä on uudenvuoden ja veden juhla, silloin sivullisten päälle satutaan laittamaan talkkia tai kalkkia tai muuta valkeaa jauhetta sekä runsaasti vettä. Kääntöpuolena juhlinnassa ovat olleet juhannusmaiset tilastot – aikuiset ihmiset juovat alkoholia ja ajavat sitten autolla tai prätkällä, jälkimmäisessä vaihtoehdossa tullakseen suihkutetuksi kumoon vauhdista vesisuihkulla. Mutta hauskaa olla pitää.

Juhlista puheenollen, vanhempani eivät ymmärtäneet tässä taannoin (lue: marraskuussa) Loy Kratong -juhlan hauskuutta. Juhlan kulkuun liittyy veteen laskettavat bambu- tms. venheet, joiden mukana pahat ajatukset ja teot lipuvat pois. Kuulostaa kauniilta ja olimmekin aikeissa mennä tarkkailemaan tilannetta vieressämme sijaitsevan sotilastukikohdan puistoon. Meidän valkolaisperheemme kuitenkin pysäytettiin portilla ilmoittaen ”Mai dai. Khon Thai dai.’, eli suoraan käännettynä ”Ei pysty. Thaimaalainen pystyy kykenemään”. Selvittelimme asiaa siinä thaimaalaisten lipuessa portista raskaine syntisäkkeineen kohti vapauttavaa rituaalia, mutta eihän asia siitä miksikään muuttunut. Isi valitteli seuraavana päivänä paitsioon jäämistä töissä, mutta koska thai-työkaverit ovat jo varsin tottuneet pyytelemään nöyrästi anteeksi nöyryyttäviä thai-kokemuksia kuten lentokenttien sulkemisia tai mellakointia, asia hoitui varsin rivakalla rutiinilla. Kaikeksi onneksi en itse ollut jättäytynyt sotilaiden armoille, vaan olin älynnyt hoitaa pahat teot (minullako muka omallatunnollani sellaisia?) pois päiväjärjestyksestä jo aiemmin samana päivänä. Gymboree-tätiparka ei ehtinyt edes poistaa linssinsuojusta kamerasta kun minäpoika jo olin paiskannut kratongini ylösalaisin pieneen uima-altaaseen. Ah, kyllä tulikin kevyt olo!

Kuninkaan ja kuningattaren syntymäpäivät (joulu- ja elokuussa) ovat täällä iso juttu ja juhlinnan aihe tietenkin myös. Silloin ei tarvitse mennä töihin ja ilottelu on näkyvää kuuluvaa rakettien pauketta ja kauniita valaistuksia rakennuksissa. Itse olen ruvennut bongailemaan kuninkaan kuvia, joita riittää. Kuninkaalle kuuluu tietysti kumarrella ja kuville myös, poikkeuksena tilanteet joissa noustaan seisomaan kunkun kunnioittamiseksi. Leffateatterissa nyt ilman muuta kun soitetaan kaihoisa kuningashuoneen hymni, kun taas ilmajuna-asemilla ja puistoissa jähmetytään suolapatsaaksi kello 8.00 ja 18.00 kuuntelemaan kansallislaulua. Viime mainittua lainatakseni thait rakastavat rauhaa mutteivät pelkää taistella. He eivät koskaan anna minkään uhata itsenäisyyttään. He uhraavat viime veripisaransa hyödyttääkseen kansaa, palvelevat ylpeydellä ja maineella maataan täydelliseen voittoon!

Karistaaksemme Bangkokin tomut jaloistamme suunnistimme tässä erään kerran ensimmäiselle suunnitellulle saarilomallemme. Tarkkaavainen lukija ymmärtää perheeni jo käyneen Thaimaan suurimmalla saarella Phuketilla (jota isäni tosin ei tiennyt saareksi edes sinne saavuttuamme). Paino on kuitenkin edellä sanalla suunniteltu. Ja osin sanalla loma; Phuketilla olimme näet isin raskaalla työmatkalla, jota muinoin puinkin sivustollani.

Uh, asiaan! Koh Chang on Thaimaan toiseksi suurin saari, joten tiettyä järjestelmällisyyttä oli ilmassa saapuessamme lauttarantaan elefanttisaaren pohjoispoukamaan (Chang = elefantti. Suom. huom.). Parin minuutin ajomatkan jälkeen saavuimme edukkaaseen hintaan varaamaamme luksusresorttiin. Asettauduimme taloksi ja illastimme kauniisti valaistussa ulkoravintolassa vain hieman liian myöhään ollakseni kovin pirteä. Matkailu ehkä avartaa, muttei kokemukseni mukaan ensimmäisenä päivänä piristä. Korviini tunkeutui väsymyksestä huolimatta hotelliin tilapäisessä harkintakyvyn puutteessa palkattu keski-ikäinen pitkätukkasolisti, joka ”veti” pistämättömällä falsetillaan kevyitä rock-klassikoita tiersinhevenistä aina houtelkäälifornjaan. Piste iin päälle oli kuitenkin Sweet Child O’ Mine laulettuna noin puoli oktaavia ylempää kuin mihin artisti kykeni. Isäni hymyili autuaana ja sanoi vihdoin tietävänsä miltä kuulosti laulaessaan 11-vuotiaana kuulokkeet päässä Kissin Heaven’s on Fire -kappaletta. Feel my heat, taking you higher, burn with me, heaven’s on fire. Wou.

Vaikka Koh Changilla vasta lähestyin hiipien kaksivuotissynttäreitäni, osasin jo tuolloin toisinaan käyttäytyä melko uhmakkaasti ja vaatien. Kyyneliäkin on vuodatettu kun vanhemmat ovat olleet vuoroin ”hirvee isi” ja ”hirvee äiti”. Minä olen kaikesta huolimatta kuulemma ”ihana Aleksis”, mutta joskus myönnän sekoittavani pakkaa myös sanomalla ”hirvee Aleksis”. Joka tapauksessa ensimmäiset illat Koh Changilla olivat hieman haastavia ja kitisinkin vaivaantunutta oloani, joten koko pientä perhettä huvitti suuresti kun gekkolisko toitotti varoittamatta ja erittäin kuuluvaan ääneen huutoaan ”O-EE!” ikkunamme alla. Lopetin harmitteluni oitis ja repesin suureen hersyvään nauruun joka kerta kun näkymätön ystäväni luikautti laulunsa kuuluviin. Se oli hauskaa. Lähtöaamuna tapasimme gekon pikkuserkun, käärmeen (vihreä), josta emme olleet yhtä iloissamme.

Reteä suomalaismieheksi paljastunut suomalaismies ilmoitti keskisyvää matelijainhoa tuntien käärmeen vieläpä olevan mallia myrkky, joten päätin pysyä tiukasti isin sylissä. Hotellin henkilökunta tiesi tosin aidolla thaimaalaisella vakaumuksella myöhemmin sanoa kärmeksen olleen mallia myrkytön, mutta vara ei kaatanut venettä tälläkään kertaa.

Lomakohteessamme oli kiva pieni merenrantaranta ja uima-allas, joita molempia kokeilin. Edellinen soveltuu erinomaisesti santakirjoitusharjoituksiin ja jälkimmäisessä toteutin itseäni hyppäämällä altaan laidalta veteen. Välittömästi pintaan noustuani ilmoitin noin 18 kertaa ”huppii” ja isi tai äiti nosti minut huppimaan uudelleen. Mitä muuta voi enää lomalla tarvita? Noh, vanhempani tosin tuntuivat nauttivan myös hieronnoista, pedikyyreistä, hiustenleikkuista ynnä muista aikuisten outouksista. Toisaalta, hiustenleikkuun ymmärrän kyllä minäkin silloin, kun seurana on liuta kivoja tätejä ja puhuva lintu. Sellaisessa paikassa käyn isin kanssa kotimme lähellä vähän väliä. En sitten tiedä, miten tämä liittyy siihen, että työkaverit kiusaavat isääni väittäen hänellä olevan jonkinlainen pakkomielle tukan pituuden suhteen. Olisittepa nähneet isin ilmeen, kun hän tuohtuneena kertoi äidille moisesta kiusanteosta ja äiti tyynesti vastasi: ”No niinhän sulla onkin.”

Mutta takaisin asiaan ja juhliin, sillä eihän sentään sovi unohtaa niistä mainioimpia: 2-vuotissynttäreitä!
Mielikuvat edellisistä syntymäpäiväjuhlistani olivat jokseenkin hataria, joten en osannut aavistaa, millaiset pippalot vanhempani olivat selkäni takana organisoineet. Innostuksellani ei ollut rajaa, kun aamulla ensitöikseni nostin lahjapaketista upouuden kypärän. Kiitos vanhemmat, kypärä sopi täydellisesti yhteen vaatekomerosta löytyneen uutuuttaan kiiltävän punaisen polkupyörän kanssa, jota ryhdyin testaamaan vaatteita vaihtamatta. Hieman pitää pyörän tosin kutistua ennen kuin vauhdin hurmaa pääsee kokemaan toden teolla.
Iltapäivällä olin ällikällä lyöty, kun ovikello soi ja soi, ja asuntomme täyttyi isoista ja pienistä ystävistäni, joilla kaikilla oli kädet täynnä paketteja. Meno oli hurjaa, kun 13 enimmäkseen alle 3-vuotiasta pääsi juhlinnan makuun ja viiletti pitkin kämppää kaikilla mahdollisilla ajoneuvoilla. Sivumennen sanoen, parhaat menopelit oli kuitenkin ystävälläni JJ:llä ja minulla, ja meidät tunnettiinkin pian nimillä lentävä Aleksis ja lentävä JJ, sivuosissa hyväkuntoiset isit.
Mutta asiaan. Pian tuli aika minun iskeä käteni kakkuun – sen opin viime vuonna, kolme kertaa – missä yhteydessä myös puhkuin ja puhalsin kakunleikkuuta ikävästi häiritsevän kakkoskynttilän sammuksiin ja jopa pääsimme herkuttelemaan. Muisto suklaakakusta on sittemmin herännyt vahvana aina Pipsa-possua dvd:ltä katsoessa (kuralätäköt ja suklaakakku tuntuvat olevan toistuva teema) ja olenkin synttäreistä lähtien kohdistanut vanhempiini ankaraa lobbausta aamiaispuuron vaihtamiseksi suklaakakkuun. Toistaiseksi tuloksetta. Kavereiden mielestä synttäreissä kuitenkin taisi olla parasta supisuomalainen onginta ja velmut veijarit lähtivät juhlista tyytyväisinä omien pienten nyssäköiden kanssa.

Viime viikolla pääsin juhlimaan slovakkikaverini Marekin kaksivuotissynttäreitä. Marekista onkin tullut minulle tosi hyvä kaveri kuten kuvasta näkyy.

Jään tarkkailemaan tilannetta kaikilta osin. Aikomukseni on kevyen tarkkailutoiminnan päätteeksi pakkautua erinäisiin kulkuneuvoihin ja jalkautua Suomeen 25.7. klo 6.30 lennolla AY 096. Tervetuloa hakemaan Helsinki-Vantaalta jos intoa ja turvaistuin löytyy!

Täällä Aleksis. Bangkokin Aleksis, Bangkok, Koh Chang, Bangkok.