Kirjoitettuani tässä blogia jo jonkin aikaa olen ruvennut viime aikoina käymään entistä enemmän pitkiä keskusteluja vanhempieni, hoitajani Sunitan ja muiden lähellä olevien iloksi. Paitsi että äimistytän säännöllisesti isiä ja äitiä todella huolellisella kieliopillani, käytän myös hauskoja ja omaperäisiä ilmauksia kuten vakiovastaukseni kysymykseen ”miksi”: ”tolla takialla” sekä luullakseni mummilta tarttunut ilmaus ”se asia minua harmittaa”. Olen ryhtynyt myös uudistamaan persoonapronomineja ja viittaankin itseeni usein, vaikka yhä harvemmin, sanalla ”sä”.
Pystyn halutessani jutustelemaan neljällä kielellä: suomeksi, nepaliksi, thaiksi ja englanniksi. Viime mainitut kaksi ovat enimmäkseen hyvin opittujen fraasien varassa, mutta tiedän ja osaan jatkuvasti enemmän kuin hitaat vanhempani uskovatkaan.
Esitän myös oleellisia ja eteerisiä kysymyksiä luonnosta, maailmankaikkeudesta ja kaikesta. Aina en saa vastauksia, millä takialla nyt milloinkin. Kuusta pidän esimerkiksi tosi paljon ja ilmoitin/kysyin taannoin joka ehtoo selkeästi, että ”tuolla on kuu. Kuku tutulainen, mitä sinä siellä teet?”. Tilanteen tarkkailu alkaa käydä tältä osin puuduttavaksi, sillä en ole kuullut vastausta kysymykseeni vieläkään. Vanhempani ovat ehdottaneet kuun ”möllöttävän” siellä, mutta se kuulostaa niin karskilta ja epätieteelliseltä, etten ole aivan vakuuttunut. Isi sisiläinen. Äiti täitiläinen. Kaksi taksi, kaksi taksi (ja heiluntaa jalalta toiselle). Äiti oli muuten ällistyksestä ymmyrkäinen, kun eräänä päivänä ohimennen kysäisin ”äiti, miksi sinä olet niin hiljainen?” Äidin vielä keräillessä vastauksensa osasia jatkoin: ”sinähän voitit kisan”. Äidin myhäillessä tyytyväisenä odottamatonta kisavoittoaan mietin, mitä kaikkea voikaan oppia laadukkaista lastenohjelma-DVD:istä!
Njaahas, luontokappaleista jumalolentoihin. Olen aloittanut uskontotieteiden opinnot ns. avoimessa. Ihan fiilispohjalta oikeestaan. Lastenhoitajani (Ei. Ei se näin voi mennä.) Sunita on opastanut minua luonnonilmiöiden takana väijyviin mysteereihin. Ukonilmaa esimerkiksi orkestroi Bogan, joka on aiheuttanut sivistymättömille vanhemmilleni hieman päänvaivaa. ”Bogan” toisaalta lievittää ukkosen aiheuttamaa aineetonta uhan tuntua siirtämällä ajatukset henkilöön, olkoonkin jumalalliseen sellaiseen, mutta toisaalta vanhempani eivät ole aivan varmoja opin hyödyistä ja mahdollisista myöhemmistä harhaoppisyytöksistä. He tosin herkästi unohtavat minun ilmoittaneen jo kuukausia sitten salaman olevan sähköä. Typertyivät sen verran tiedosta, etteivät tunnu muistavan lain. Hämmentääkseni vanhempiani edelleen ja varoittaakseni tulevien kysymysten kaliiberista heitin päivänä eräänä myös vieheenomaisesti kysymyksen ”Missä on jumala?”. Vastausta odotellaan.
Ja takaisin maan pinnalle, minne ystäväni Terhi ja Otto palasivat täysin eri kohdassa kuin missä olivat siitä – ja toisistaan – erkaantuneet. Suo anteeksi, hyvä lukijani, isini lukee olkani yli edellistä lausetta lasittunein silmin enkä uskalla jatkaa ennen kuin hän tokenee. No niin. Tarkoitan siis luonnollisesti, että Otto lensi Hollannista luoksemme osallistuakseen työn puolesta konferenssiin, mutta Terhi käväisi välissä Suomessa nappaamassa ennalta pakatut tavarat mukaansa ja seurasi parin päivän päästä perästä. Molemmat olivat ihanaa seuraa, mutta Terhi erityisesti aivan verraton. Hänen kanssaan olin kuin kala vedessä, jota pitkin matkasimmekin laivalla Koh Sametin saarelle pienelle lomamatkalle.
Koh Sametilla polskin, söin ja rakensin hiekkakakkuja (viime mainittua vain rakensin, en polskinut ja syönyt. Jälk. kirj.). Otto teki minuun keskisuuren vaikutuksen poistamalla itsestään flunssan funktionaalisilla ravintoaineilla nikotiini (C10H14N2) ja etyylihydraatti (C2H5OH). Terhin kanssa tarkasteltiin isoa rapua ja pohdin kuumeisesti saiko rapua potkia. Ei kuulemma saa, jos nyt joku lukijoistani sattuu pähkimään saman kysymyksen kanssa.
Saarimatkan suurin elämys saattoi kuitenkin olla perheen kesken harrastettu mopoilu, mitä tehtiin arkikielellä kolme päällä (isovanhemmat ymmärtävät hypätä pari riviä edemmä ja olla huomioimatta aiheeseen liittyvät kuvat). Se oli mahtavaa köröttelyä moottoriajoneuvoihin hurahtaneelle nuorelle miehelle, joka piti isin paidanhelmoista tiukasti kiinni ja ihasteli vaihtuvia maisemia saaren ainoalla tiellä. Vanhempani väittivät huvin rajoittuneen Sametin saareen, mutta olen toivorikas. Joka tapauksessa on vain ajan kysymys (13 v. 7 kk), milloin saan ajaa kevarikortin.
Sametilta saavuimme takaisin kotiin Bangkokiin, missä arki on jälleen uomassaan. Harrastan uutterasti uintia ja vanhempieni iloksi teen sitä jälleen tosi mieluusti Suomen matkaani seuranneen pienen notkahduksen jälkeen. Olen myös alkanut harrastaa musiikkia monin eri tavoin, mistä myös nautin täysin siemauksin. Käyn paikallisen ostoskeskuksen Kido-leikkipaikan musatunneilla ja pidän aivan erityisesti lyömäsoittimista. Kotona kuuntelen paljon musiikkia ja suosikkejani tällä hetkellä ovat Don Johnson Big Bandin ensilevy ja Beatles. Tykkään kyllä myös oikein paljon Mörköoopperasta ja Ipanapa-levyistä. Lähestymistapani musiikkiin on jokseenkin poikkitieteellinen, sillä teen myös vapaita käännöksiä kuulemistani kappaleista. Beatlesin laulaessa Please Mister Postman -kappaletta esim. olen kertonut vanhemmilleni fraasin ”wait a minute, wait a minute” tarkoittavan ”odota vähän, hätähousu”, minkä lukija varmentanee vanhempieni kysyessä käännöksen todenperäisyydestä. Todellisia huippukappaleita viime päivinä ovat olleet Lady Madonna ja Hey Jude, josta pyydän äitiä ja isää laulamaan naa naa naa nana naa ”niin kovaa”, mutta ”ilman hey judetta”.
Arki ei olisi arki ellei sitä rikkoisi toisinaan juhla. Kaverini Fulton järjesti tämä mielessään Halloween-kekkerit keskellä viikkoa, joihin isini meni äidin ollessa kipeänä vuoteen oma. Juhlat olivat mahtavat mm. siksi, että isännällä oli noin viisikymmentä hienoa pikkuautoa, joiden kanssa leikin käytännössä kaiken liikenevän ajan. Sillä välin isi seurusteli muiden vanhempien kanssa ja luontevan smalltalkin lomassa isi kertoi esimerkiksi ylpeänä kuinka olin päivänä eräänä avannut pontevasti yhden viidestä lelulaatikostani, valikoinut sieltä ainoastaan eläinlelut ja asetellut ne sievään riviin. Isin mielessä tämä oli jotenkin erityistä keskittymistä vaativaa puuhaa, mitä kuuluu ihastella sanankääntein ”fantastista”, ”hän on niin nuori, mutta…. Hieno mies. Tullut isäänsä!”, ”anteeksi, sanoitteko hänen isänsä olevan von Schießpulvererfinder…?” ja niin edelleen. Iaaaaauuuuuu klops. Isäni kopsahti takaisin tummaan parkettiin, kun ystäväni äiti tiedusteli mahtoiko poika laittaa eläimet pituusjärjestykseen. Kieltämättä työ jäi hieman kesken tältä osin. Isäni on viime aikoina nähty hiippailemaan öisin otsalampun valossa mittaamaan lelulaatikoitteni faunaa. Huvinsa kullakin.
Täällä Aleksis. Bangkokin Aleksis, Koh Samet - Bangkok.
Thaimaalaisetko eivät juhli joulua? Ei sinne päinkään. Täkäläinen hyvin avarakatseinen buddhalaisuus sekoitettuna animismiin – vai mitä sanotte joka talon edustaa koristavasta henkien talosta tai kolmesta – antaa kyllä tilaa myös kristittyjen juhlallisuuksille etenkin, kun niihin liittyy paikalliselle väestölle niin mieluisa lahjojen antaminen. Aasialainen lahjanantokulttuuri on sivumennen sanoen hämmentänyt vanhempiani suuresti ja juuri muutama viikko sitten äitini hämmästellen kertoi saaneensa luokkatoveriltaan Uuden-Seelannin tuliaisina komean lammasavaimenperän – eikä tämä toveri ole koskaan aiemmin sanonut äidille sanaakaan. Asiaan. Ostoskeskukset pullistelevat mahdollisimman kimaltavaa joulukrääsää, ja mitä värikkäämpiä ja vilkkuvampia jouluvalolaitoksia saadaan aikaan, sen parempi. Tässä kohtaa joku Thaimaata tunteva lukija saattaa puuttua peliin ja huomauttaa, etteivät valot suinkaan ole ensisijaisesti joulua varten, vaan jotain paljon tärkeämpää. Mitäkö? No joulukuun viidentenä vietettäviä kuninkaan syntymäpäiviäpä tietenkin. Voi pojat, että täällä osataankin juhlia! Antakaas kun kerron. 
Viikkoja ennen varsinaista syntymäpäivää Bangkokin jo ennestään kuninkaan kuvia pullistelevat kadut ja jalkakäytävät täyttyivät entistä suuremmista ja komeammista hallitsijan kuvista ja vanhatkin ehostettiin lukuisin kukkalaittein, lipuin, ja värikkäin valoin. Tänä vuonna lauantaiksi sattunutta päivää oli toki juhlistettava kaikilla työpaikoilla etukäteen, mistä äitini koulumatkaltaan raportoi minulle mm. seuraavaa: Paikallisen pankin juhlapukuihin sonnustautunut satapäinen henkilökunta täytti perjantai-iltapäivänä jalkakäytävän laitoksensa edustalta tyystin seisomalla asennossa kuninkaan kuvan edessä. Koko ohjelmasta ei ole tarkkaa tietoa, mutta ainakin kuninkaalle pidettiin puhe. Miten niin kuninkaalle, eikö sittenkin juhlayleisölle? Mene ja tiedä, mutta ainakin puhuja seisoi selin yleisöön ja osoitti sanansa kunnioittavasti kuninkaan kuvalle. 
Ymmärtänette, etten voinut jättää raporttia varsinaisesta juhlapäivästä toisen käden tiedon varaan, vaan päätin osallistua seremoniaan henkilökohtaisesti. Paikan valitsin hyvän ilmajunayhteyden päästä Siamin valtavien ostoskeskusten lomasta, minne saavuin parahiksi kuuntelemaan munkin puhetta, jossa vielä jossain määrin rajallisen thain taitoni mukaan ainakin lueteltiin kuinka monta lahjaa mikäkin maa oli kuninkaalle antanut. Sitten sytytettiin yhteistuumin kynttilät, joiden liekkejä minun oli aivan pakko vähän kokeilla. Kyllä ne polttivat. Seurasi pitkälti kristillistä uskontunnustusta muistuttava jonkinlainen uskollisuuden vala, joka lausuttiin yhteen ääneen esilukijan johdattamana, minkä jälkeen kajautimme yhteislauluna Thaimaan kuninkaallisen hymnin. Kerrassaan komea kappale muuten! Aivan samaa en voi sanoa sitä seuranneesta, nimenomaan tämän kuninkaan ja vaimonsa kuningattaren kunniaksi sävelletystä kappaleesta, josta saanette parhaan käsityksen muistelemalla Päiväni murmelina -elokuvan tunnetuksi tekemää Pennsylvania Polkaa. Lopuksi toivotimme yhteen ääneen kuninkaalle kolmesti hyvää syntymäpäivää, ja päätimme tilaisuuden omalta osaltamme antamalla paikalliselle ammattikuvaajalle mahdollisuuden ikuistaa komea olemukseni kynttilän kanssa. 
Mikäli pinkihkö asuvalintamme jotakuta ihmetyttää, asialle on looginen selitys. Pitkään keuhkojaan parannellut kuningas poistui syntymäpäivänään sairaalasta ensimmäisen kerran kuukausiin ja valitsi poliittisista syistä esiintymisvärikseen tavallisesta keltaisesta poiketen vaaleanpunaisen. Joko selkisi vai tarvitaanko rautalankaa? Noh, koska kuninkaan hartain syntymäpäivätoive oli, että thaimaalaiset panisivat erimielisyytensä sivuun ja ryhtyisivät yhdessä rakentamaan maata ja tulevaisuutta, kuuliaisuutta toiveelle osoitettiin näyttävimmällä mahdollisella tavalla. Keltaiset ja punaiset paidat hylättiin ainakin väliaikaisesti vaatekaappien perukoille ja näin vaaleanpunaisesta tuli uusi pääväri. Saapa nähdä, miten sen rakentamisen kanssa sitten käy. Vanhempani väittävät, että joulutunnelmaan on vaikea päästä helteessä. Nythän täällä tosin on viileä kausi ja päivälämpötila voi joskus jäädä jopa alle kolmenkymmenen, mikä saa paikalliset kietomaan takkeja ja huiveja tiukemmin ympärilleen – hrr! Itse olen kuitenkin sitä mieltä, ettei joululta ole voinut välttyä. Kerronpa hieman, miten tunnelmaa on luotu. Ensinnäkin, onhan meillä joululaulut. Niitä olen käynyt kuuntelemassa äidin kuoron joulukonsertissa, tosin toisen kappaleen jälkeen kadotin äidin näkyvistäni, joten totesin ajan otolliseksi houkutella myös paikalla ollut uimakaverini Harrison pieneen kirkon käytävällä juoksuun ynnä muuhun kepposteluun. Lisäksi olen laulanut joululauluja kauneimmat joululaulut -tilaisuudessa, laulukirjan tukemana sekä erilaisten nauhoitusten kera. Kestosuosikkini Beatlesin ohella laulankin nyt sujuvasti paitsi thaimaalaista poppia myös Here comes Santa Clausia, tip tap tip tappia ja muuta jouluisaa musiikkia. 
Laulua, eritoten lasten sellaista, olisi halunnut kuulla myös joulupukki Thai-suomalaisen kauppakamarin pikkujouluissa komennettuaan kaikki lapset esiintymislavan eteen. Minä poika totesin siihen, ettei näin tärkeää tapaamista voinut laulamiseen tuhlata, vaan juttusille oli päästävä. Niin vanhaksi mieheksi ihmeen tarkkakorvainen joulupukki kuuli kommenttini ja sanoi että ilman muuta, ja niin kapusin lavalle satapäisen yleisön eteen joulupukkia jututtamaan. Sitten vastailin kiltisti joulupukin nimeäni, ikääni, asuinpaikkaani, isovanhempieni asuinpaikkaa, Suomen sijaintia ynnä muuta koskeviin kysymyksiin ja näytin kädellä mistä suunnasta tarkkaan ottaen Suomi löytyykään. Lopuksi räjäytin pankin vastaamalla lahjatoiveitani koskevaan kysymykseen ytimekkäästi ”auton, Toyota-auton” ja yleisö puhkesi raikuviin suosionosoituksiin. Bangkokin Aleksis kiittää ja kumartaa. Ja toivoo Toyota-autoa. Muutkin merkit voidaan ehkä hyväksyä. 
Ekologisuudesta jossain määrin kiinnostuneet vanhempani joutuivat tiukan paikan eteen pohtiessamme joulukuusta. Hankkiako vai eikö hankkia muovikuusta? Kun sitten vaihtoehtona olivat Ranskasta asti rahdatut luonnonkuuset, ei valintaa enää tarvinnut kauan miettiä, ja niinpä kotiin kannettiin marketista valmiiksi lumella varustettu komea muovikuusi. Samalla hankittiin koko joukko kimaltavia joulukoristeita ja tietenkin erilaisia valoja kuuseen ja parvekkeille kiinnitettäväksi. Kääk! kiljui mielestäni toisinaan hieman yliherkkä äitini, kun valkoisiksi kuvitellut valot osoittautuivat kuusessa punaisiksi ja suloiset pienet lahjapaketinmuotoiset värivalot alkoivat vilkkua, välkkyä, viipyillä ja vilistä. Vietettyään seuraavana päivänä turhaan runsaasti aikaa suuren tavaratalon jouluosastolla (!) värittömiä lamppuja etsien äiti hyväksyi pitkin hampain pakettivalot, kun löysimme kytkimestä asetuksen, jolla kaikenlaisen välkkymisen sai lakkaamaan. 
Näön ja kuulon lisäksi joulun on kuulemma myös tuoksuttava ja maistuttava, mistä innostuneena ryhdyimme tässä taannoin koko perheen voimin leipomaan joulupipareita. Koska yleensä niin hyvin farangitavaralla varustellusta lähikaupastamme ei löytynyt piparkakkumuotteja, aseistauduimme lettujen ja munakkaiden tekoon tarkoitetuilla sydämenmuotoisilla muotintapaisilla, ja johan alkoi lyyti kirjoittaa, tai piparkakkuja syntyä, ihan miten vain. Maku ei vaahterasiirapin ynnä muiden pienten aineksissa tehtyjen kompromissien takia ole ehkä ihan autenttinen, mutta joulutunnelma lisääntyi silti huimasti. Herkuista puheen ollen, vanhempani ovat ottaneet viime viikkoina tavaksi antaa minulle joka aamu suklaanapin. Saan itse kaivaa sen mielenkiintoisesta ihmisiä, eläimiä ja tähteä esittävästä kuvasta, mikä toki minulle sopii mainiosti. En kuitenkaan ymmärrä, miksi minulle tuohduttiin, kun eräänä päivänä päätin tarvita kaksi suklaapalaa, ja avasin oma-aloitteisesti seuraavankin luukun… Oikein rauhallista ja rentouttavaa joulua ja seikkailuisaa uutta vuotta 2010 kaikille lukijoilleni! Täällä Aleksis. Bangkokin Aleksis, Bangkok. 
