Käkkärää! Enää vajaat kaksi kuukautta Aasian aikaa, huomasin tässä noin kuukausi sitten ja päätin panna erityisesti isille suunnatun Bangkok tutuksi -projektin jäihin. Ai miksikö? Tietenkin siksi, että täälläpäin maailmaa on niiiin paljon muutakin nähtävää ja koettavaa. Ennen jäiden hankkimista päätin kuitenkin täyttää yhden ammottavan aukon meidän poikien sivistyksessä ja vein koko perheen kanavaristeilylle. Aasian Venetsia kun näyttää pitkähäntäveneestä käsin aivan uusia puolia itsestään perinteisen jokseenkin vetisen bangkokilaisen elintavan muodossa. En myöskään pannut pahakseni tilaisuutta tehdä itselleni meriittiä noin niin kuin buddhalaisessa mielessä ruokkimalla kaloja temppelistä ostetulla siunatulla leivällä. En myöskään ole koskaan nähnyt yhtä isoa monitoriliskoa kuin vesireitin äärellä. Huh, en kyllä välttämättä haluaisi tehdä lähempää tuttavuutta moisen elikon kanssa. Onneksi niitä ei yleensä näy kerrostaloissa.
En ole varma, pärjäävätkö Kalajoen hiekkasärkät Thaimaan ihanille hiekkarannoille, joten päätin, että rannalle on vielä kerran päästävä tässä maassa. Siksipä pakkauduimme tuossa huhtikuun loppusella jälleen kerran uskolliseen Camryymme ja suuntasimme perheen kesken muutamaksi päiväksi lomailemaan Phetchaburin kauniille Puktien-biitsille. Hämmästyksemme oli suuri havaitessamme olevamme paikan käytännössä ainoat farangit (länsimaiset valkonaamat, suom. huom.) ylipäätään varsin rauhaisassa rantakohteessa. Ulkomaalaisia vieraita käynee paikassa kaiken kaikkiaan melkoisen vähän, sillä suuri osa henkilökunnasta ei puhunut sanaakaan englantia. Mutta hätäkös meillä, kyllähän meiltä (noh, ainakin perheen toistaiseksi nuorimmalta jäseneltä, kröhöm) paikallinen kieli luonnistuu.
Lomalla päätimme keskittyä olennaiseen eli uimiseen ja hiekkaleikkeihin Puktienin kilometrien mittaisella valkoisella hiekkarannalla. Leikkien lomassa ihastelimme edessämme meressä esiintyvää thai-mytologiaa. Jollekin viisaalle oli nimittäin pälkähtänyt päähän esittää thaimaalaisen Phra Apaimani -eepoksen päähenkilöt valtavina merestä esiin pilkistävinä patsaina juuri tällä rannalla. Henkilökohtainen suosikkini oli kuusimetrinen naispuolinen vesidemoni Pee Seua Samut, jonka nimesin uudelleen Yoo Yak -tädiksi (yoo = jokseenkin j-kirjainta vastaava thai-kirjain ย, yak = jättiläinen, demoni, suom. huom.). Häntä kuvatessamme onnistuin muuten ikuistamaan jalanjälkeni lomakohteemme ravintolan terassin tuoreeseen lakkaan. Mutta rantavedestä kohosi myös mm. Rishi-erakko ja kilpikonna. Ja eräs kalanpyrstöinen patsas sai jostain minulle tuntemattomasta syystä vanhempani muistelemaan Tanskan pääkaupunkia.
Kenties Tanskasta inspiroituneena vein perheeni seuraavaksi Thaimaan Pohjolaan, maan toiseksi suurimpaan kaupunkiin Chiang Maihin. Vanhempani saivat lopulta asettaa silmänsä takaisin paikoilleen hävettyään syvimmin tätä matkailullista sivistysaukkoa kolmisen vuotta. Ja kivaltahan siellä näytti kun oli ensin nauttinut aidosta yöjunahengestä. Aamujunahengestä. Aamupäiväjunahengestä. Päiväjunahengestä. Lukija oivaltaa, että muuten hieno ja toimiva juna oli varustettu veturilla, joka oli rikki menevää mallia. Niinpä aamulla niin sanoakseni keskellä ei mitään juna lopetti hitaahkon mutta nykivän etenemisensä tykkänään. Vaan kun hätä on suurin on ilmastoimaton paikallisjuna lähellä, sano. Siitä voi tarvittaessa ketterästi napata veturin itselleen ja jättää hölmistyneet mutta oletettavasti hyvin kuumuutta kestävät matkustajat miettimään mikäs ihme meidät tulee täältä lunastamaan.
Perillä Chiang Maissa tapasimme Piksu-vaarin, joka oli edellisenä päivänä tullut luoksemme Bangkokiin ja nyt lentänyt edellämme perille. Epäonni junailussa korvattiin harvinaisen hyvällä tuurilla sateen suhteen. Sitä riitti, mutta siten että se taukosi aivan oikeilla hetkillä kuten vieraillessamme Doi Suthepin komealla temppelikukkulalla, missä isän kanssa kiersimme kolme kertaa kehää saadaksemme hyvää onnea osaksemme. Jo vakiintuneen tapani mukaan toivoin Buddhalta autoa.
Vietimme myös hirvittävän mukavan päivän paikallisessa elefanttipuistossa, missä nämä uudet ystäväni saavat temmeltää rauhassa. Useimmilla puiston asukkaista on surullinen tausta, sillä näitä sinänsä Thaimaassa kovin paljon arvostettuja eläimiä on kohdeltu sääntönä kaltoin lähinnä ihmisten äärettömän typeryyden vuoksi. Kovanahkaiset voivat katsoa periaatteita esim. täältä: www.youtube.com/watch?v=S0x3p7DjPMM (herkkäsieluiset ja lapset eivät).
Chiang Main vanha kaupunki oli minunlaiselleni temppelinmetsästäjälle oikea aarreaitta. Tuskin saattoi korttelia vaihtaa kun jo oli uuden temppelin alueella. Vähät välitin helteestä kunhan pääsin rauhassa kokemaan temppeleiden arvokasta tunnelmaa. Syömässä sentään käytiin ja Piksu-vaari sai kohteliasta opastusta eriasteisen thai-tervehdyksen tekemiseen. Minulla on helppoa, kun olen juniori-ikää – kaikille sopii tehdä varsin korkea ”wai” ja vastauksena saan iloisia hymyjä, useimmiten höystettynä huudahduksella ”keng jang loey!”, kuinka taitavaa! Varmaankin saan Suomessakin vaaleana söpönä poikana joka paikassa yhtä lailla positiivista huomiota ja iloisia ilmeitä osakseni. Taidankin vetäytyä ja jäädä odottamaan innolla maailmankuulun suomalaisen elämänilon ja pirskahtelevan pirteyden kohtaamista ja jätän Kuala Lumpurin reissusta raportoimisen ensi kertaan.
Täällä Aleksis. Bangkokin Aleksis, Bangkok – Petchaburi – Chiang Mai.
