Muistelen viime raporttini päättyneen lentokentälle lähtöön, suuntana kotimaamme Suomi. Tai kotimaa ja kotimaa. Kyllä Thaimaa tuntuu enemmän kodilta, olen sentään asunut kolmen vuoden ja yhdeksän kuukauden iästäni lähes 84 ja puoli prosenttia Bangkokissa. Mutta sittenkin, Suomessa on myös omat puolensa, joista vähäisimpiä eivät toki ole rakkaat sukulaiset. Tässä päivänä muutamana totesinkin painokkaasti vanhemmilleni minusta olevan sietämätöntä, että Thaimaa ja Suomi ovat niin kaukana toisistaan. Asiaan. Lento Suomeen sujui mainiosti, joskin vähäunisesti ja ilahduin ikihyviksi nähdessäni Helsinki-Vantaalle meitä vastaan tulleen vaarin. Hymyni tosin hyytyi siinä silmänräpäyksessä, kun astelimme lämpimästä terminaalirakennuksesta joulukuiseen viimaan. Lähdetään heti takaisin, tämä ilma puree poskia, selvitin henkeäni haukkoen vanhemmilleni. Nämä eivät osoittautuneet lainkaan tottelevaisiksi.
Ikävistä sääilmiöistä huolimatta odotin innolla pääsyä lumeen leikkimään. Kyseinen hahtuvainen ainehan näyttää kerrassaan ihanan pehmeältä ja olin varma, että lumen syleily olisi suloinen. Niinpä heittäydyin heti tilaisuuden tullen vatsalleni hankeen – ja mikä järkytys! Tuo kaunis valkoinen aine oli myös hyytävän kylmää! Niinhän me sanoimme, totesivat vanhempani siihen naureskellen. Mutta Thaimaassa kylmä on kyllä ihan eri asia. Esimerkiksi se, kun uimakouluni altaan lämmityslaite on rikki ja vesi on vain 29-asteista. Hrr! Huomasin kuitenkin ennen pitkää jopa viihtyväni ulkosalla, etenkin silloin kun pääsin tekemään lumitöitä. Lisäksi sain kaikeksi onneksi helpotusta koti-ikävääni, kun pääsin kokeilemaan pitkän tauon jälkeen saunaa. Tuntuu Bangkokilta, totesin ytimekkäästi alalauteilta.
Loman kohokohta oli jouluaatto, jolloin isovanhempieni luokse saapui, paitsi serkkuni Jaakon perhe, myös joulupukki. Siinä vasta mukava ja karvainen mies! Olin tosin tehnyt tuttavuutta pukin kanssa ennenkin suomalais-thaimaalaisen kauppakamarin pikkujouluissa, mutta nyt pääsin tutustumaan kaikessa rauhassa. Ensin lauloimme unisonossa pari säkeistöä joulupukki, joulupukki -laulua, minkä jälkeen päästiin itse asiaan. Olin tietenkin itseoikeutettu päätonttu, jonka kunniatehtäväksi annettiin joulupukin avustaminen lahjojen jakamisessa. Ja kyllä niitä riittikin! Oli autoa, traktoria, junarataa, barbia, kirjaa, värikynää ja niin edelleen. Sen verran joulupukin tiedustelutoiminnassa on epävarmuutta, että pukki oli ennen Orimattilan Purotielle saapumistaan ripotellut lahjoja myös toisten isovanhempieni luo Helsinkiin ja kaiken kukkuraksi vielä kotiimme Bangkokiin. Ei silti, en valita, sillä lahjoja oli toki miellyttävä avata kolmena eri päivänä.
Ennen kotiinpaluuta koin jotain hämmentävää: jouduin yhtäkkiä niin sanotusti mikrofonin väärälle puolelle, eli haastateltavaksi. Suomen suurimman päivälehden toimittaja kun oli päättänyt tehdä jutun monikielisyydestä, ja oli sitä mieltä, että olin teeman suhteen valaiseva esimerkki. Kieliyhdistelmässä suomi-nepali-thai-englanti kun oli kuulemma jotain harvinaisehkoa. Mene ja tiedä. Mukava tilaisuus kuitenkin kaiken kaikkiaan ja juttukin oli aivan asiallinen. Me dzurnalistit pidämme lopulta yhtä ja annamme vaikka tiukan paikan tullen haastatteluja toinen toisillemme.
Ehdimme hädin tuskin kotiin, kun kevään ensimmäiset vieraat, Terhi ja Otto saapuivat Bangkokiin iloksemme. Vaikka kaksikko matkaili lomansa aikana ahkerasti, ehdimme lähes kolmen viikon aikana leikkiä kiitettävästi. Erityisesti Terhi-täti osoittautui mitä loistavimmaksi leikkiseuraksi ja hyväksi tiedonlähteeksi niin lääketieteen kuin monen muunkin tähdellisen alan tiimoilta. Eikä hän koskaan tuntunut väsyvän reportterin tärkeimpään kysymykseen: miksi? Hmmm. Muistilappu itselle: miksiköhän ei?
Kera isin, Terhin ja Oton pääsin tammikuun lopulla seuraamaan suurenmoista spektaakkelia, nimittäin äidin valmistujaisjuhlia. Tai oikeastaan itse seremoniaa ei päässyt katsomaan kuin ulkoa suurilta tv-ruuduilta, mutta hulina messukeskuksen pihalla sen jälkeen oli kokemus sinänsä. Kun tuhatkunta valmistujaa perheineen ynnä muine onnittelujoukkoineen parveilee suurten kukkapuskien, pehmolelujen, rekisterikylttejä muistuttavien onnittelu”korttien” ja kaiken kuviteltavissa olevan rekvisiitan kera yhdessä paikassa, on meno melkoinen. Ja se valokuvauksen määrä! Onhan toki jokaisesta valmistujasta saatava vähintään viisisataa kuvaa kaikkien läheisten kanssa sormet voitonmerkkinä sojottaen. Äidin kertoman mukaan lähes sama kuvio kuvauksineen kaikkineen oli toteutettu jo viikkoa aiemmin pakollisissa koko päivän kestäneissä valmistujaisharjoituksissa. No, äidin hattu ja kaapu olivat kyllä sen verran hienot, että sorruimme itsekin ottamaan muutaman kuvan tuoreesta MBA:sta.
Vähäiselle huomiolle kaikkien kotimaiden medioissa jäi sen sijaan suurenmoinen urheilusuoritukseni urheilupäivänä. Isän kanssa hengasimme puoli päivää kouluni urheilukisoissa ja seurasimme kuinka vanhemmat ottivat kilpamittelyn tosissaan. Kaikilla luokkatasoilla oli erilainen kilpailu ja enemmän kuin yksi isä onnistui ylikunnossaan rynnimään 30 m. matkalla itsensä ja lapsensa nurin niskoin. Hyväksi onnekseni meidän juoksumme oli lähes perinteinen, siis sellainen jossa juostaan kahden vanhemman oppilaan käsien muodostaman neliön sisällä. Isä hurrasi minun kiitäessäni pronssisijaani kohti.
Eräänä helmikuisena viikonloppuna päätimme perheeni kera karistaa Bangkokin saastepilven keuhkoistamme ja suuntasimme parin tunnin ajomatkan päähän Hua Hinin mukavaan rantakohteeseen. Kolmen päivän ajan vain ja ainoastaan viihdyimme meren rannalla ja hotellin uima-altaalla, söimme hyvin (tai no, minä kyllä tapani mukaan vähän vaihtelevalla ruokahalulla) ja kuljeskelimme paikallisilla markkinoilla. Erityisen mukavaa oli, kun ystäväni Yuki pakkasi Bangkokissa itsensä ja äitinsä taksiin ja hurautti luoksemme vuorokaudeksi. Meitä poikia yhdistää hienolla tavalla rakkaus autoihin sekä samantyyppinen luonne, mistä syystä viihdymme hyvin yhdessä. Yukista tosin löytyi yllättäen pieni hurjapää, joka rynnisti sumeilematta meren aaltoihin, kun taas minä pidin parempana pysyä rannalla hiekkaleikeissä.
Hua Hinin reissun aikaan jatkoin taas lupaavasti alkanutta uraani suomenkielen kehittäjänä. Muun muassa rämän, jostakin epämääräisestä putkesta vettä tai polttoainetta valuvan traktorin nähdessäni totesin ykskantaan, että traktorilla on tippeli. Mikä? Kysyivät vanhempani kuorossa. No tippeli tietenkin. Sieltähän tippuu nestettä.
Sitten Suomen ja Hua Hinin matkustelumahdollisuuksia on ollut hyvin rajallisesti, eikä vähiten koulun takia. Olen käynyt koulua hyvin ahkerasti ja viihtynyt siellä mainiosti. Minä olen niin iloinen kun minulla on ystäviä, ilmoitinkin eräänä päivänä koulun jälkeen vanhemmilleni. Thaimaalainen kindergarten ei kuitenkaan ole mikään läpihuutojuttu, vaan meidät isot kolmevuotiaat laitettiin lukukauden päätteeksi tekemään kolmen päivän sarja kokeita. Oli englantia, thaita, matematiikkaa, luovaa ajattelua ynnä muuta. Minun täytyy kuitenkin myöntää, että sain selville tehneeni kokeita vasta jälkikäteen. Kelmi äitini kun ei kertonut minulle asiasta mitään, joten luulin tekeväni vain tavanomaisia harjoituksia. Asianmukaisella tavalla tein osaan vastauskentistä myös ”suttua”, mikä riemastutti rennosti akateemiseen uraani suhtautuvia vanhempiani. Muut vanhemmat ovatkin vastapainoksi pienten einsteiniensa tenttituloksista aivan täpinöissä. Etteivät vain jäisi luokalle ja ilman hohdokasta tulevaisuutta, mikä portaittaista menestystä vääjäämättä seurannee.
Tenttien jälkeen seurasi kouluvuoden huipennus, hulppeat päättäjäiset armeijan omistamissa juhlatiloissa. Juhlia varten olimme harjoitelleet niin pop-musiikin kuin perinteisen thai-musiikinkin tahdissa erilaisia tansseja, joita sitten esitimme. Tai… jotkut esittivät. Olin ollut juhlaa edeltävän viikon kuumeessa kotona, enkä ollut saanut minkäänlaista ennakkovaroitusta siitä, että joutuisin esiintymään noin kuudensadan silmäparin edessä. En suostu, päätin oitis ihmismassan nähtyäni. Siinä eivät auttaneet sen paremmin vanhempieni, opettajieni kuin juuri parahiksi vierailulla olleen famunkaan maanittelut. Pysyin tiukasti päätöksessäni, kunnes sitten näin oman luokkani marssivan lavalle. Valitettavasti yleisön joukosta ei enää ollut pääsyä mukaan. Hieman aiemmin vierailulla olleelta Piksu-vaarilta jäivät päättäjäiset ikävä kyllä näkemättä. Onneksi hän sai kuitenkin kunnian saatella minua kouluun ja koulusta kotiin muutamana päivänä.
Tätä raporttia viimeistellessä tulikin jo aika palata kouluun. Jotkut thaimaalaiset tosin viettävät nyt kahden kuukauden kesälomaa, mutta minä poika päätin käyttää vähiin käyvän Thaimaan ajan tehokkaasti hyödyksi ja rekrytoiduin kesäkouluun. Näin kolmantena päivänä voin sanoa paluun olleen hieman hankala ja erittäin jännittävä, mutta eiköhän lopussa seiso kiitos. Ainakin uusi opettajani samoin kuin uudet luokkakaverini ovat mukavia ja tällä erää päiviin tuntuu mahtuvan huomattavasti enemmän leikkiä ja vähemmän kirjallisia tehtäviä kuin varsinaisen lukukauden aikana. Se ei haittaa.
Rakkaat lukijani, vanhempani ovat (taas kerran) vakaasti päättäneet perheemme muuttavan pikapuoliin Suomeen, joten nyt kiireesti visiitille Bangkokiin, jos kerran aiotte. En ole ihan varma, mutta luulen muuttopäätöksellä olevan jotain tekemistä äidin kasvavan vatsan kanssa. Olen päättänyt kutsua tulokasta Pompulaksi.
Täällä Aleksis. Bangkokin Aleksis, Bangkok – Helsinki – Orimattila – Riihimäki – Hua Hin – Bangkok ja mitä niitä nyt onkaan.
