Jälleen tuo aika vuodesta, jolloin pärskitään vettä oikein luvan kanssa kanssaihmisten päälle. Ja veden päälle valkoista puuteria. Autoa ajetaan juhlakunnossa miten sattuu ja ylipäänsä meininki muistuttaa Suomen suven juhannusta. Jep, kyseessä on Thaimaassa huhtikuun puolivälissä vietettävä Songkran-juhla. Tavallaan se on uudenvuoden juhla myös, sillä vuosi vaihtuu silloin. Tai vaihtuu ja vaihtuu, vuosi 2552 vaihtui vuodeksi 2553 31.12.2009 klo nollanolla, mutta oikeastaan se vaihtuisi tässä huhtikuun puolivälissä kuitenkin, mutta virallisesti se menee tällä lailla samalla tavalla mutta erilailla. Tällaisia länsimaista logiikkaa hämmentäviä kristallinkirkkaita keskusteluja voi käydä thaimaalaisen kanssa pitkin viikkoa, mutta kovin monta neljännestä eivät avainsuoritusindikaattorit tämän johdosta naksahda eteenpäin. Nautin kuitenkin tänä vuonna (jos tekee mielesi kysyä ”minä vuonna tarkalleen – 2010 vai 2552 vai 2553?” olet luultavasti länsimaista syntyperää) juhlinnasta huomattavan paljon. Pasifistina myönnyin varsin potenttiin vesitykkiin jolla ruikin vähän kaikkia ja hymyilin päälle.
Songkran osuu sikäli hyvään nivelkohtaan kastumisen suhteen, että silloin juurikin pärjää takitta. Lämpö on laitettu päälle niin sanoakseni. Siis selkokielellä: kuuma on kuin Heetvurstin hellalla. Silloin on vaikea keksiä hauskempaa tekemistä kuin uiminen, mitä harrastankin tuolloin lähes joka päivä. Se on paljon mukavampaa kuin hauskemman tekemisen keksiminen ja sen tekee vielä paremmaksi loistava seura. Varttunut (8-v.) ystäväni James oli juuri tuohon aikaan vapaalla muiden koululaisten tavoin ja tykkäsimme leikkiä yhdessä tosi paljon. Pi James (Pi tarkoittaa minua vanhempaa ja lempinimi Jem on oikeastaan James, se nyt vain väännähtää Jemiksi thai-suussa) on ollut ensimmäinen suuresti ihannoimani (poika-)lapsi ja vanhempani ovat olleet hieman ihmeissään suuren pojan vilpittömästä innokkuudesta leikkiä minun kanssani.
Hyvät lukijani. Songkrania ei tule sekoittaa Songkramiin, joka tarkoittaa paikalliskielellä sotaa. Noin tunnin päästä uutishuoneestani sijaitsee Samut Songkramin kaupunki, missä kävimme isin työmatkalla. Isin kollegat antoivat paikalle pääsyn osviitaksi ohjeen, jonka mukaan kohde on lähellä, kun jättimäinen kalakastikepullo näkyy. Vertailun vuoksi pyydän improvisaatiomatkailun ystäviä palaamaan raporttiini odysseiasta krokotiilipuistoon (http://bangkokinaleksis.blogspot.com/2008/08/muang-boranin-krokotiilipuistossa.html). Matkailu täällä avartaa hermosäikeitä aivan upealla tavalla toisinaan. No, Samut Songkramissa kuitenkin nautiskelin jälleen äidin kanssa uimisesta ja polskinnasta isin tuntiessa vilua ja nälkää hyperilmastoidussa kokoushuoneessa.
Nälkää näkevien aasialaisten koulutus- ja muita perusoikeuksia tunnutaan parhaiten edistettävän kaavalla 5+19-36/100x300, mikä tarkoittaa suomeksi, että pakkaudutaan viiden tähden hotelliin kokoustamaan yhdeksäntoista asteen lämpötilaan ulkona ollessa 36-asteista, tämä kaikki sadan ihmisen voimin, jotka kaikki kustantavat lisäkuluineen keskimäärin n. kolmesataa dollaria päivässä. Jo on ihme, jollei vuosituhattavoitteita saavuteta tuhannessa vuodessa. Vähintään.
Hyvä lukijani, olet aivan oikeassa huomauttaessasi minun jälleen harhautuneen rahtusen itse asiasta. Itse asiassa olin juuri pääsemässä siihen, että Samut Songkramin keikalla ajeltiin pitkä pätkä joella, kolmatta tuntia yhdellä temppelipysähdyksellä, mikä oli kiva kokemus. Näimme vielä valoisaan aikaan kelluvat markkinat ja kylän sananmukaisesti tolpillaan sekä illan tummuttua säkin sävyiseksi ihastuttavia tulikärpäsiä, jotka tilaavat itselleen milloin mitäkin, rakkautta ja ruokaa nyt lähinnä. Nämä koleopteran laajaan koppakuoriaissukuun kuuluvat hyönteisethän tunnetaan siitä erikoisuudestaan, että nimestään huolimatta ne välittävät viestinsä infrapunatta ja ultravioletitta. Nämä hyönteismaailman ventrilokvistit lähettävät viestinsä kauas kuin entomologi blogillaan väreillen aaltopituudella 510-670 nanometriä. Noin keskimäärin ja karkeasti puhuen.
Rakkautta ja ruokaa, siitähän on elo immeen tehty, ja edellä mainittujen keruusta pitkin maailman mantuja. Ja sitten se päättyy. Näin on myös kohdalla aitotumaisten saurioiden, joita arkikielellä liskoiksi kutsutaan. Meillä ei toistaiseksi ole käsitelty kuolemaa kotosalla, joten hämmästytin vanhempani melko lailla tyystin nähdessäni liskon raahaavan kuollutta lajitoveriaan toteamalla, että toinen liskohan on kuollut. Lisäsin vielä ponneksi, että toinen lisko vie kuollutliskon sairaalaan. Toyota Camryllä. Ja näin on vaikea aihe käsitelty. Ensi viikolla luulen oppivani kaiken mitä olen ikinä halunnut oppia lisääntymisterveydestä, mutten ole vielä osannut kysyä.
Vaikeista aiheista siirrymme viihteen puolelle. Hississä suhiseva isihiisi istuskeli nautiskelemassa työkavereidensa kanssa iltaa, kun seremoniamestariksi itsensä nimittänyt työkaveri painosti paikalla olijoita laulamaan karaokemaisesti seuraan liittyneen kitara-ammattilaisen kanssa, yksikön ja maansa kunnian puolesta. Isihiidellä alkoi kylmä hiki valua, kun hän tajusi edustavansa sekä omaa yksikköään että isänmaataan täysin soolona. Suomalaisella charmilla mallia ”tuppisuu istuu nyt tässä” isini jättäytyi viimeiseksi. Vääjäämätön maanitteleva kysymys kuului jotenkin, että mites se Suomi ja ESD-yksikkö sitten että… Isi laittoi autopilotin päälle ja ilmaisi ytimekkäästi, että lähinnä koreografisesti vaikutuksen tehneen YMCA-esityksen jälkeen ei auta kuin kysyä can you feel the love tonight? Keskimäärin erittäin vapaamuotoisen laulun ja alhaisten odotusten jäljiltä isi kuulosti työkavereidensa korviin sensaatiomaiselta ja koko toimisto palasi asiaan kuuleman mukaan viikon verran. Ja kuulemma myös joka kerta, kun äiti sattui käväisemään isin työpaikalla.
Paitsi isin esiintyminen, myös mielenosoittaminen, mellakointi ja pienimuotoinen kaupunkisota ovat puhuttaneet Bangkokissa. Erään toukokuisen viikon vietin pitkälti kotosalla kuunnellen mielenkiinnolla pitkin kaupunkia posahtelevia ilotulituksia, jotka kuuluivat jännittävästi keskellä päivää. Kun ikkunasta näkyi komeita savupatsaita, annoin komentokeskuksestamme neuvokkaita koordinaatteja paloautoille: ”pitäis mennä tonne. Ja tonne. Ja vielä tonne”. Isi oli melko paljon kotona kun työnantaja kertoi viime tipassa (ja joskus tipan jo tippuessa) työpaikalle menon olevan huono idea. Isin lisäksi sain kerrankin pitää kotona myös ihanan hoitajani Sunitan kokonaisen viikon ajan.
Kuten tiedätte, juttua minulla riittää. Ja kysymyksiä. Haeskelin kenties hieman perusturvallisuutta elämään, kun kyselin äidiltäni miksi tämä rakastaa minua. Sain vastaukseksi kuulla olevani äidin ihana poika. Täydensin muulloin kuulemani perusteella vastausta ja totesin: ”iso poika, pieni poika, ihana poika – kolme asiaa”. Sittemmin kyseisen kolminaisuuden viimeinen kohta on suussani usein muuttunut muotoon ”tuhma poika”. Muunnos, josta vanhempani eivät pidä tippaakaan.
Äidin kanssa (kuten myös isin) on elo joskus muutakin kuin hempeilyä. Siitä kertonee lahjomattomasti episodi, jossa katsoin isääni vakavana ja sanoin, että mulla on nyt hermo kireällä. Ennen kuin hölmistynyt isäni ehti asetella leukaperänsä kiinni, lisäsin ponneksi vielä uhkaavan matalalla äänellä muristen ja samalla kulmia kurtistaen ”Aaaaleeeksiiiiiiis”. Isä tästä riemastui ja alkoi varsin nauraa, mihin ilolla yhdyin. Naurettuamme kotvan isä tiedusteli varovasti, kuka se tällä tavalla mahtaisi asiaansa toimittaa. Kerroin kiertelemättä kyseessä olevan äiti.
Isi nauttii muutenkin kanssani naureskelusta, vaikka välillä väittää sen osuvan väärään ajankohtaan. Nukkumaan mennessä tapanani on toisinaan vetää paidan helma ylös, napata iltasatua lukevan vanhemman kädestä kiinni reippaalla otteella ja viedä se vatsan päälle, missä rupean liikuttamaan sitä malliksi. ”No, tällaista on hyvä silittäminen enkä panisi pahakseni jos sellaista tarjoaisit”, tahdon tietysti hienovaraisesti sanoa. Isäni ilmeisesti pitää tätä hauskana, sillä hän joskus rehahtaa tätä nauramaan ja sitten sadattelee että pitäisi käydä nukkumaan. Päättäisipä mielensä, sanon itselleni ja riehaannun täysin unen karistessa silmäkulmastani makuuhuoneen lattialle.
Korkeakulttuuria olen harrastanut jo jonkin aikaa. Kävimme isän kanssa tässä jopa kuuntelemassa äidin kuoroa. Tuolloin kuten niin usein aiemminkin kuoro asteli salin lavalle kengänkannat parkettiin kopisten ja esiintymisvaatteet suhisten yleisön hiljentyessä kuulemaan konsertin ensisävelet. Liikkeen ja laulun aloittamisen väliin mahtuu noin kymmenen sekunnin tauko, jonka täyttää huumaava hiljaisuus. Siihen väliin iskin. Äidin ei tarvinnut miettiä kenen suusta totuus kuultiin hiljaisuuden rikkoutuessa heleään lapsenääneeni, kun viestin nasevasti asiani: ”isi, mun pitää mennä kakalle”. Kuoron esityksen loputtua kapusin itsekin lavalle laulamaan klassista Beatles-materiaalia. Kumarsin yleisölle (isä ja äiti) oikein mallikkaasti esityksen päätteeksi.
Vaan ei musiikki ole yhtä kuin kulttuuri. Kirjallisuutta harrastan myös ahkeraan. Pekka Töpöhäntä, Joka kolkan kulkija ja Lehmä jonka kyljessä oli luukku (josta poimin vanhempieni ylpeydeksi hauskan sanonnan ”v-mäinen juttu”) ovat erittäin koluttuja teoksia. Tuoreempana tapauksena olen saanut kuulla Fedja-sedän, kissan ja koiran tarinoita ennen nukkumaanmenoa. Nauroin katketakseni kun Fedja-setä ajoi Tr-Tr Mitjalla ja lauloi Tra-La-Laa. Ja jottei elämä kulttuuririentoineen kävisi liian rankaksi, olen viime aikoina ottanut tavakseni käväistä aina silloin tällöin naapurissa aidossa thai-hieronnassa. Hurmasin Pi Puki -nimellä tunnetun hierojan niin, että hän viimeksi nähdessämme ehdottomasti halusi lahjoittaa minulle robotiksi säännöllisin väliajoin muuttuvan auton (tai autoksi muuttuvan robotin), joka lisäksi kailottaa mahtavalla volyymillä parhaita 1990-luvun hittejä. Jostain syystä vanhempani eivät arvostaneet lahjaa.
Rankasta puheenollen, matkustaminen on aika rankkaa, eikös vain? Isi yrittänee todistaa supermiehen kykyjään reissaamalla jatkuvalla syötöllä ympäri Aasiaa. On käyty useampaan kertaan Bruneissa, Filippiineillä, Kambodzhassa ja Intiassa. Mutta ei siinä vielä mitään. Matkustuskärpänen on purrut äitiäkin, sillä mikä muu voisi selittää päähänpiston rynniä viikon aikana ympäri kolmea Euroopan maata, joihin toki oli täältä Aasiasta lennettävä suorinta tietä Afrikan, tarkemmin sanottuna Kairon kautta. Äiti kyllä väitti kiertueen olleen lähes pakollinen osa opintoja. Ja oppihan äiti matkalla ainakin ihailemaan thaimaalaisten matkatovereittensa lahjomatonta omistautumista kaikkein tärkeimmälle. Ai millekö? No shoppailulle tietenkin. Kuka nyt esim. Bryggen hurmaavassa maailmanperintökohteessa ehtisi tutustua nähtävyyksiin, kun ostoksillekin voi mennä.
Myös hoitajani Sunita innostui matkailusta, ja vietti tässä taannoin pari viikkoa kotiseudullaan Myanmarissa. Koska äiti ei malttanut edes tuona aikana pysyä poissa koulusta, minun kanssani leikki silloin toinen ihana hoitaja, Bidhiya, joka puhuu nepalia oikeastaan yhtä hyvin kuin minä. Kaikki sujui erinomaisesti, kunnes eräänä päivänä tiskatessa Bidhiya sai tiskiharjaansa valtavan, karvaisen, hurjasti kiemurtelevan ja erittäin myrkyllisen tuhatjalkaisen. Sellaisen purema voi kuulemma tappaa pikkulapsen ja saa raavaan miehen itkemään kivusta vuorokausia putkeen, näin kerrotaan. Onneksi ötökkä oli ilmeisesti tuholaistorjujien hyökkäyksen jäljiltä vähän tokkurassa ja kahden talon henkilökuntaan kuuluvan tädin avustuksella se saatiin pikaisesti ulos keittiöstämme. Muutama yö meni itse kullakin painajaisunta myrkyllisistä tuhatjalkaisista nähden.
Tuhatjalkaisia ei onneksi näkynyt, kun vietin kesäkuun lopussa 3-vuotissynttäreitäni täällä kotona. Aika monta jalkaa asunnossamme olisi silti tuona mahtavana juhlapäivänä voinut saada laskettua. Äidin arvion mukaan paikalla oli ainakin 18 pientä ja 25 isoa kutsuvierasta, joten matemaattisesti suuntautuneet lukijani voinevat päätellä loput. Lahjaksi sain lukuisia autoja, askarteluvälineitä, kirjoja ja - mikä parasta - kokkaustarvikkeita! Erityisen vaikutuksen minuun ja hyvään ystävääni Fultoniin teki kuitenkin yksi kolmesta leipomosta tilatusta synttärikakustani. Vanhempieni ilmeet olivat näkemisen arvoiset, kun yhdestä laatikosta paljastui Dumbon ja Nalle Puhin sijaan kakku mallia Ben10. Moottoripyörälähettinä toiminut setä kun oli ajanut matkalla kolarin sillä seurauksella, ettei Nalle Puhista enää ollut juhlijaksi. Hauskat juhlat, yhtä kaikki.
Kaikista kommelluksista huolimatta olemme päättäneet perheeni kera viipyä täällä Bangkokissa vielä noin vuoden. Kaipaan toki Suomessa asuvia sukulaisiani ja ystäviäni kovasti, mutta ikävää helpottavat hieman toisten isovanhempieni tiiviihköt vierailut täällä meillä. Piksu-vaari olikin tässä juuri kesäkuussa kyläilemässä. Vierailun aikana ilahdutin häntä mm. paljastamalla, että pelkään tota Orimattilaa ja kysymällä häneltä, mikä on Orimattila nepaliksi. Vastausta odotellaan, mutta saan asiaan varmasti selkoa vieraillessani tuota pikaa Suomessa lomailemassa.
Ja palatakseni vielä lopuksi siihen mistä aloimme tämänkertaisen raportaažini: istuin jokunen päivä sitten tyyriinä päivällispöydässä ja söin ruokaa. Tarkastelin haarukassani roikkuvaa tofunpalaa ja totesin ykskantaan: ”polski, polski tofu”. Hyvät lukijani, tiedän että asiayhteys on Teille itsestään selvä, mutta hitaille vanhemmilleni selitin kärsivällisesti että parvekkeella ja autotiellä on tofuvettä ja se roiskuu kaikkien päälle. Likaisen tofun on mentävä veteen puhdistautumaan.
Niin vetäydyn nyt minäkin.
Täällä Aleksis. Bangkokin Aleksis, Bangkok - Samut Songkram.
