Näin toukokuussa voi sanoa joulun ja laskiaisen olleen ja menneen, mutta laskutaito on ja pysyy. Olen jo kuukausia viihdyttänyt lähimmäisiäni laskemalla. Tunnustettakoon, enimmäkseen teen autoistani inventaariota, mutta toisinaan saatan myös laskea kirjoista eläimiä tms. varsinaista faunaa. Isäni huolestuikin tässä päivänä eräänä lukiessaan jostain, että me nykyajan lapset tunnemme tuhat brändiä, muttemme lähiympäristömme flooraa ja faunaa. Riensimme toimeliaina poikina kirjakauppaan ostamaan Thaimaan luonto-opasta, mitä toisinaan opiskelemme. Ongelmana on tietysti nimien kääntäminen, missä isini on vähän saamattoman puoleinen. Viime aikoina laskuharjoitukseni ovat saaneet uuden käänteen laskiessani öitä siihen, kun saan isin matkoiltaan takaisin. On ollut Tongaa ja Bruneita ja sen sellaista.
Kävimme myös taannoin tutustumassa lasiseinien sisään vangittuihin mereneläviin Siam Ocean Worldissa, joka sijaitsee Paragonin kauppakeskuksessa, joka myy muun muassa vitriinissä Lamborghineja, jotka ovat mielestäni hienoja autoja. Asiaan! Merimaailmassa näin hurjasti kaloja ja koskin jopa isoa kuristajakäärmettä, jota täti esitteli aukiolla kuin limonadimaistiaista leveä hymy suupielillään. Olen toistaiseksi ihan tyytyväinen käärmeiden ja haikalojen tapaamiseen lähinnä näin hallitusti.
Viime viikkoina Ocean Worldin eläjät ovat saaneet pitkälti selvitä ilman turistiseuraa mukavien punapaitaisten setien ja tätien päätettyä pitää leirinuotioitaan juuri Paragonin ja etenkin Central Worldin sekä muiden isojen ostoskeskusten pihamaalla. Ennen leiriytymistä samaa väriä tapasi usein ajelemassa kaikin mahdollisin kulkuneuvoin kotitalomme editse pitkin Phahon Yothinia – ja aina juhlatuulella.
Vaan eipä nuorimies pelkällä Floralla elä, juu ei. Niinpä suunnistimme kauniina päivänä lähiseudulla sijaitsevaan junapuistoon (puistossa ruostuu pari junaa ja sen saattaa omistaa paikallinen VR) pyöräilemään japanilais-brittiläisen ystäväni Yukin kanssa. Pyöräily on hauskaa puuhaa: istun tarakalle asennetussa istuimessa ja nautin kesäisestä tuulenvireestä maisemien vaihtuessa. Vaan kuinkas sitten kävikään? Keskellä rautavarsojen hautuumaata, ennalta arvaamatta: faunahyökkäys! Vanhempani näyttivät tietä puiston sisällä sijaitsevaan perhostaloon, missä siivekkäät ystävämme pitävät majaa. Ei hetkinen, tämähän tapahtuikin vasta seuraavalla reissulla samaisessa puistossa, sillä kertaa ystävieni Ainon ja Aaron kanssa. Mutta oikeastaan perhoset olivat kyllä ihan hienoja.
Kun nyt kerran olemme aiheessa siivekkäät ystävämme, kerron sinulle rakas lukijani vielä eräästä karmeasta kokemuksesta kera varoittavan sanan. Vanhempani rupesivat tässä taannoin puhumaan linnunpoikasten akuutista tutintarpeesta ja siitä, kuinka minä olin jo kaksi ja puoli -vuotias. Ennen kuin arvasinkaan, olimme kattoterassilla antamassa tuttiani linnunpojille, minkä toki ilolla teinkin. Karmeaa oli vasta seuraaville unille mennessä huomata, että tutinanto ja -syönti ovat keskenään toisensa poissulkevia vaihtoehtoja. Olen kova poika huutamaan kun vääryyttä tapahtuu. Tuttia oli kova ikävä joitakin viikkoja, mutta sen jälkeen olin jo aivan unohtanut asian, kunnes sitten eräänä päivänä Titi-nalle lahjoitti taas tuttinsa Tiri-vauvalle telkkarissamme. Noh, vauvoillehan tutit tarkemmin ajatellen kuuluvatkin.
Isovanhempani Famu ja Piksu-vaari ovat kovia bangkokinmatkaajia. Otimme heidät tapaninpäivänä ilolla vastaan ja saimme heidän mukanaan paitsi hyvää seuraa, myös aimo annoksen suomalaista joulutunnelmaa. Aasialaista joulutunnelmaa olimme jo itse luoneet asiaan kuuluvilla ärsyttävähkösti välkkyvillä valoilla ja muovikoristeilla. Isini piti valojuhlaa riemastuttavana, mutta äiti sen sijaan muisti joka kerta valoihin päin katsoessaan sanoa jotakin niiden välkkeestä, mitä riemua jatkuikin pitkälle yli loppiaisen kiitos vanhempieni reippauden (tämäkin raportti on suurelta osin kirjoitettu helmikuun puolella mutta mikä onkaan julkaisupäivämäärä – kysyn vaan!).
Lähdimme yhtä kaikki isovanhempieni kanssa uudeksi vuodeksi Kambodzhan puolelle Siem Reapiin, missä viivyimme vain pari yötä, mutta näimme sitäkin enemmän. Angkor Watin temppelialue on kyllä huikaisevan hieno, vaikkemme siellä monien turistien tapaan möyrineetkään viidakkoa myöten katsomassa unohdettuja ja muita temppeleitä. Näimmepä kuitenkin päätemppelin lisäksi Angkor Tomin, Bayonin ja Grand Palacen hienot rauniot. Oppaamme tunsi hyvin Sok Yoeunin tapauksen (äitini töissä tämän oppositiopoliitikon ja entisen mielipidevangin puolesta nähtiin paljon vaivaa ja hänet saatiinkin lopulta Suomeen, mistä sai käytännössä harvinaisen turvapaikan) ja epäilin miesten olleen jopa ystäviä äitini kanssa käymänsä lämpimän keskustelun perusteella.
Siem Reapin kaupunki itsessään oli kiva kokemus myös. Ihmiset ajoivat autoillaan noin kolmeakymppiä ja meno tuntui muutoinkin kovin leppoisalta. Paikalliset yömarkkinat (IMG 4298) olivat myös kivat ja sain sieltä komean kissakäsinuken. Markkinoilta ajettiin (vierustovereista hieman riippuen) tilavilla mopotuktukeilla, mistä pidin erittäin.
Jottei minkäänlaisia väärinkäsityksiä pääsisi syntymään, todettakoon nyt vielä, että pidän todella, todella paljon isovanhemmistani. Iloni olikin ylimmillään, kun he vajaan kolmen kuukauden kuluttua edellisestä vierailustaan maaliskuun lopussa taas tulla tupsahtivat pariksi päiväksi luoksemme Bangkokiin. Vierailun myötä tein sellaisen huomion, että vanhempien määrä taitaa olla vakio. Kun isosellaiset saapuivat, katosivat pienet(?) puolestaan yöksi hotelliin, kuulemma juhlistamaan yhteisen taipaleensa merkkipaalua. Hotellin 20:nnesta kerroksesta oli kertoman mukaan ollut hyvä näköala – muun muassa suoraan kotitaloomme. Taisi isillä ja äidillä olla yhtä mukavaa kuin kaikilla kolmella sukupolvella tässä taannoin Baiyoke Towerin vierailulla. Panimme kyllä silloin muutamaa kerrosta paremmaksi vierailemalla 84:nnen kerroksen pyörivässä näköalapaikassa. 
Jossain isovanhempien vierailujen välissä meillä kävi myös iki-ihana Heli-täti, mitä nyt joogailuiltaan ehti. Mikäli minulta kysytään, vieraamme viihdytti kyllä ihan liikaa äitiä minun kustannuksellani, ja vei häntä mm. Suan Lumin night basaariin shoppailemaan, nähtävyyskierrokselle jokiveneellä, puhumattakaan nyt kuuluisaakin kuuluisammasta Tiffany show:sta, jossa tätät esiintyvät hienoissa vaatteissa laulaen ja tanssien. Yhtenä viikonloppuna pakkauduimme kaikki yhdessä hohtavan valkoiseen Toyota Camryymme ja matkasimme kohti Jomtien beachin mukavia ja jo kohtalaisen tuttuja maisemia. Rannalla on aina hauskaa, enkä minäpoika ole turhan tarkka majoituksen suhteen. Toisin kuin äiti, jonka mielestä oli aivan käsittämätöntä, että isi, joka oli jo kertaalleen eräällä toisella reissulla majoittunut samaisessa hotellissa, halusi sinne uudelleen. Pohdin kyllä matkalla pohtimasta päästyäni, kuka oli rikkonut huoneemme seinän, mutten kuitenkaan malttanut olla rikkomatta sitä lisää aina, kun vanhempien silmä vältti. Puuhastelu seinän kanssa yhdistettynä ummehtuneeseen homeen hajuun, huoneesta kadonneeseen puhelimeen, rikkinäiseen lamppuun ja seinästä pistävään sähköasentajan unelmalta näyttävään runsaaseen johtotukkuun teki hyvän säväyksen.
Vetäydyn pohtimaan milloin ennätän raportoida Songkran-juhlallisuuksista, kuumasta kaudesta ja uinnin vilvoittavasta vaikutuksesta sekä ystävästäni Pi Jemistä. Aika aikaa kutakin.
Täällä Aleksis. Bangkokin Aleksis, Bangkok – Siem Reap – Jomtien Beach.
