Hyvät lukijani!
Aikaa yhteisestä tuokiostamme on jälleen kertynyt ja muistioni sivuja on kasaantunut tukuittain työtilani nurkkiin. Koska jostain on aloitettava, teen sen jälleen kerran juhlavissa merkeissä. Kuten lukijoista tarkkaavaisimmat muistavat männä vuoden raportoinnista, buddhalaisten Loy Kratong -juhla pietään marraskuun alun hujakoilla. Seremoniaan kuuluu laskea veteen kynttilöin koristeltu ja suitsukkein viimeistelty kaunis kyhäelmä kukista ja bambusta, jonka mukana edellisvuoden kaikki synnit saadaan pyyhittyä kätevästi pois. Päätimme osallistua perheen kanssa rientoon ja keventää taakkaamme. Viime kerralla osanottomme kilpistyi kenkusti sotilaiden ilmoitukseen, jonka mukaan vain thaimaalaisilla oli asiaa sotilasalueen puistoon, joten päätimme marssia julkiseksi ja ulkolaisystävälliseksi tietämäämme Chatuchakin puistoon. Puistossa oli täysi rähinä päällä. Tai mikään rähinä, mutta paljon ihmisiä ja hurja määrä seppeleveneitä, jotka ajelehtivat laiskasti rannan roskaisessa vedessä. Äiti ja minä laskimme venheet isän jäädessä taakkansa alla kuvaamaan seremoniallista hetkeä. Saatuamme asian toimitettua ja noin tusinan verran tätejä tervehdittyä (tuppaavat kovasti tulemaan liki kun olen liikkeellä), oli aivan pimeää ja taivaalla lipuvat tulileijat täydensivät harrasta tunnelmaa.
Lähempänä nykyhetkeä on kiinalainen uusivuosi, jota täälläkin juhlistetaan kovasti. Yllättävän suuren kansanosan (virallisesti 14%) etninen tausta on kiinalainen ja kuulemani mukaan moni perusthaiksi luultu jää yllättäen tähän aikaan vuodesta sairaslomalle paljastaen todellisen perimänsä. Tarina ei kerro kuinka monta lääkärintodistusta pitää työpaikalle tuoda mikäli haluaa pitäytyä oikeana thaimaalaisena, mutta vähemmän ei tässä tapauksessa luulemma ole enemmän. Miten tiikerin vuoden alkamista sitten juhlittiin? Noh, kolme päivää – yksi vanhalle vuodelle, yksi vuoden vaihtumiselle ja yksi uudelle vuodelle – vietettiin pukeutumalla punaisiin, syömällä taukoamatta ja vierailemalla sukulaisten ja ystävien luona aiheuttaen tavallistakin pahempi liikennekaaos. Juhlakansaa yritettiin tosin tänä vuonna suurella innolla saada vaihtamaan punainen vähemmän poliittisia tunteita herättävään pinkkiin, laihoin tuloksin. Vältimme tänäkin vuonna Chinatownin tungoksen mm. vierailemalla suomalais-thaimaalaisen ystäväpariskunnan saunabileissä – ahh – ja Bangkokin sinfoniaorkesterin ystävällisesti tarjoilemassa ystävänpäiväkonsertissa Lumpini parkissa.
Elämä ei kuitenkaan ole yhtä juhlaa. Tästä osoituksena muistelen kaiholla slovakkiystävääni Marekia, joka muutti viime vuoden lopulla kotimaahansa. Olimme ehtineet varsin kiintyä toisiimme, mutta minkäs teet kun vanhemmat vielä toistaiseksi määräävät kotipaikkakunnan ja muun sellaisen. Tästä ikävästä tosiasiasta ajatuksiani toisaalle siirtääkseni olen kehittänyt hauskoja harrastuksia. Kielileikit ovat vakiohupiani ja joitain kuukausia sitten aloin sanoa kaiken tuplana, vaihdan vain jälkimmäisen sanan ensimmäisen kirjaimen useimmiten t:ksi ja lisään liitteen -lainen. Siten, Aleksis taleksislainen, isi tisiläinen, äiti täitiläinen jne. 
Tähän hommaan kypsyttyäni keskityin hetkosen alkukirjaimiin ja hoin hokemasta päästyäni ”A niin kuin Aleksis, i niin kuin isi” ja sitä rataa. Samalla katsastin autonmerkit ja olen niittänyt niiden tuntemuksella kohtuullista mainetta. Tunnen autot tosi hyvin ja bongaan liikenteestä vaivatta ainakin seuraavat merkit: Audi, BeemBeem (BMW), Chevrolet, Citroen, Ford, Honda, Land Rover, Mitsubishi, Mersu, Nissan, Porsche, Toyota, Volkswagen ja Volvo. Isäni kanssa kiistelemme vielä toistaiseksi Isuzusta ja Suzukista. Toyotat on ehkä parhaita ja tunnenkin niistä jo vähän eri malleja, vaikka Camrythän nyt toisaalta erottaa lapsikin Corollasta. Vanhempani epäilevät, että ilmiö on kytköksissä siihen, että aloin äkisti tunnistaa logoja alkaen Suomen leijonavaakunasta (ei lukijani, isälläni ei vieläkään ole kultaista leijonakäätyä kaulassa), jota juhlavasti Suomen logoksi kutsun. Toisinaan sekoitan sen tosin toiseen uljaaseen ja paljon esillä olevaan Singha-oluen leijonamerkkiin. Tervetuloa kylään jos kotimme sisustus alkaa kiinnostaa.
Mainittakoon kuitenkin vielä, että ehdottomat lempisanani tällä hetkellä ovat ytimekäs ”no!” (englantia) ja vähän kohteliaammat thaiversiot ”mai dai khrap” ja ”mai ao khrap” vapaasti suomennettuna ”ei saa” ja ”en halua” kohteliaisuuspartikkelilla höystettynä. Mitäs tulevat aina väkisin pussailemaan! Thain puhumisesta tulikin mieleeni, että vanhempani ovat sitten hidasoppisia. Nyt he seuraavat H. Moilas-Äimänkäkösinä, kun käyn keskusteluja jo kahdella kielellä, joita he eivät juuri ymmärrä. Viime aikoina olen havainnut heidän kostoksi yhä useammin vaihtavan keskinäisen kielensä ruotsiin. Hmm.
Kun puheenaihe tympii, on se toki vaihdettava. Kävimme tässä taannoin marraskuussa Krabilla. Krabissa. Vantaalla, Vantaassa. Jostain syystä tekee mieleni sanoa Krabilla, vaikka kyseessä on yhtä paljon saari kuin taivaalla on myrskytessä salamia. Salamoita. Salamia?! No herranen aika sentään, siellä Krabilla Etelä-Thaimaassa nyt käytiin kuitenkin, isän työpaikalla oli siellä koulutushenkilöstön alueellinen tapaaminen. Siis jonkun näköinen retriitti. Paikka oli tyypillistä kyllä turhan luksusmainen resortti, mutta oli sillä puolensakin. Nautin nimittäin aivan upeasta suuresta uima-altaasta ja toistaiseksi hienoimmasta näkemästäni leikkipaikasta, jonka kruunasivat suomalaiset Lappset-merkkiset leikkivälineet.
Pääsin myös jo toista kertaa leikkimään isän uuden työkaverin pojan, kanssani samanikäisen Yukin kanssa, mikä oli hauskaa. Teimme Yukin kanssa jännittäviä vaihtareita lempileluillamme hieman jännittäen kummalle yllättäisi ensin oman artikkelin ikävä. Sittemmin Yuki on muuten todennut Thaimaan niin mukavaksi maaksi, että muutti Bangkokiin. Mikäs sen mukavampaa! Mutta asiaan. 
Resortilta teimme ennen isin työkokouksen alkua puolipäiväreissun Hongin saarelle, minne matka taittui hyrskiviä aaltoja vasten perithaimaalaisella pitkähäntäveneellä. Koska kokemus oli minulle lähes tyystin uusi, painoin pääni syvälle äidin turvalliseen kainaloon ja kerroin, että pelottaa.
Äiti ja isi kertoivat ettei hätää ole, mutta isi ainakin piti merenkäyntiä astetta turhan suurena ja tähysi usein kohti horisontissa häämöttävää saarta. Sinne lopulta päästiinkin ja maisemat olivat hienot. Ajelehdimme rauhaisaan laguuniin katsomaan ihastuttavan väristä vettä, jyrkkinä kohoavia kallioita ja mangrovepuita. Sieltä ajoimme lahdenpoukamaan, missä sain ruokkia jaloissani pyöriviä värikkäitä pikkukaloja paahtoleivällä. Äiti kertoi jopa nähneensä puolitoistametrisen liskonkin! 
Palasimme saarelta mantereelle paljon rauhallisemmin mielin ja siellä painelimme omaan hotelliimme, missä söimme uutterasti koko viikon ajan. Suosikikseni muodostui ravintolan täti, joka oli pukeutunut päivästä riippuen vihreään tai punaiseen paitaan ja kysyinkin vuoropäivinä missä puna- tai vihreäpaitainen täti on. Vanhempiani en juurikaan ruokapöydässä totellut, mutta mikäli täti oli lähistöllä tein aivan mitä vain saadakseni häneltä huomiota. Huokaus…
Fii-fu. Fu-fu-fu fiff-fiff-fuu! Fi-fu. Fu-fifu-fiffiffuu. Fiifa. Faa-fii-faafiifa.Fa-faafaa-fiifa-fafaafa-fafaa. Aivan niin, arvoisa lukija, kävimme ikimuistoisella matkalla Kwai-joella. Isäni yksikkö oli valinnut huikaisevan kauniin kohteen joen varresta retriittikohteekseen (juu, isin työ koostuu lähinnä retriiteistä, olen itsekin pannut merkille). Krabin kokemuksen jälkeen olisi luullut jokiajelun pitkähäntäveneellä olevan niin kutsutusti lapsen leikkiä, mutta minä poika vastustin voimallisesti ajatusta veneeseen menosta. Kun kerran istuin veneessä ei ongelmaa enää ollut vaan nautiskelin olostani, mutta muistin protestoida joka kerta sinne istuutumista.
Isin kahden pomon kahden vaimon kanssa kävimme kauniilla Erawan-vesiputouksilla (no, otin kyllä äidinkin mukaan). Niiden äärellä viihtyivät kaksikin ihmisapinan alalajia, joista eläimellisempi oli ottanut elintavakseen ja -keinokseen varastelun jalon taidon. Niinpä todistin kun apina suhahti viemään pienen pojan kädestä eväitä paeten nuolena rikospaikalta. Jännittävää!
Noin puolitoista vuorokautta ennen suunniteltua kotiinlähtöä alkoi matkaseurueen joukossa olla pienoista väsymystä ja lyhyehköjä poissaoloja. Erittäin kevyesti paistetuista kananmunista pitävä isin pomo kellahti sitten iltana eräänä, sattumoisin syntymäpäivänään, sairastamaan vatsaansa. Seuraavan päivän tai parin aikana yli puolet joukosta oli ollut ankarahkon vatsataudin kourissa, mikä paljastui salmonellamyrkytykseksi. Mekin olimme kaikki kipeinä, isi ehkä vähiten mutta hänkin valitti kuuluvasti suurta ällötystään, jonka vieläkin pystyy muistamaan niin halutessaan. Sangen epämiellyttävä kokemus, jota en erityisemmin suosittele. Hämmentävää kyllä, kukaan joukon thaimaalaisista ei ollut koskaan salmonellasta kuulutkaan. Ruokamyrkytys mikä ruokamyrkytys… Vatsavaivoja uhmaten käväisimme perheen voimin kotimatkalla käppäilemässä surullisenkuuluisalla Kwai-joen sillalla. Ei olisi uskonut, että sillä aina vaan kulkee junia.
Puuh! Nyt on kyllä vetäydyttävä tältä illalta, vaikka asiaa olisi vielä muille jakaa. Niin, sitähän tosin tässä taidan juuri tehdäkin. Hyvää yötä piltit!
Täällä Aleksis. Bangkokin Aleksis, Bangkok – Krabi – Kanchanaburi.
