Kirjoitettuani tässä blogia jo jonkin aikaa olen ruvennut viime aikoina käymään entistä enemmän pitkiä keskusteluja vanhempieni, hoitajani Sunitan ja muiden lähellä olevien iloksi. Paitsi että äimistytän säännöllisesti isiä ja äitiä todella huolellisella kieliopillani, käytän myös hauskoja ja omaperäisiä ilmauksia kuten vakiovastaukseni kysymykseen ”miksi”: ”tolla takialla” sekä luullakseni mummilta tarttunut ilmaus ”se asia minua harmittaa”. Olen ryhtynyt myös uudistamaan persoonapronomineja ja viittaankin itseeni usein, vaikka yhä harvemmin, sanalla ”sä”.
Pystyn halutessani jutustelemaan neljällä kielellä: suomeksi, nepaliksi, thaiksi ja englanniksi. Viime mainitut kaksi ovat enimmäkseen hyvin opittujen fraasien varassa, mutta tiedän ja osaan jatkuvasti enemmän kuin hitaat vanhempani uskovatkaan.
Esitän myös oleellisia ja eteerisiä kysymyksiä luonnosta, maailmankaikkeudesta ja kaikesta. Aina en saa vastauksia, millä takialla nyt milloinkin. Kuusta pidän esimerkiksi tosi paljon ja ilmoitin/kysyin taannoin joka ehtoo selkeästi, että ”tuolla on kuu. Kuku tutulainen, mitä sinä siellä teet?”. Tilanteen tarkkailu alkaa käydä tältä osin puuduttavaksi, sillä en ole kuullut vastausta kysymykseeni vieläkään. Vanhempani ovat ehdottaneet kuun ”möllöttävän” siellä, mutta se kuulostaa niin karskilta ja epätieteelliseltä, etten ole aivan vakuuttunut. Isi sisiläinen. Äiti täitiläinen. Kaksi taksi, kaksi taksi (ja heiluntaa jalalta toiselle). Äiti oli muuten ällistyksestä ymmyrkäinen, kun eräänä päivänä ohimennen kysäisin ”äiti, miksi sinä olet niin hiljainen?” Äidin vielä keräillessä vastauksensa osasia jatkoin: ”sinähän voitit kisan”. Äidin myhäillessä tyytyväisenä odottamatonta kisavoittoaan mietin, mitä kaikkea voikaan oppia laadukkaista lastenohjelma-DVD:istä!
Njaahas, luontokappaleista jumalolentoihin. Olen aloittanut uskontotieteiden opinnot ns. avoimessa. Ihan fiilispohjalta oikeestaan. Lastenhoitajani (Ei. Ei se näin voi mennä.) Sunita on opastanut minua luonnonilmiöiden takana väijyviin mysteereihin. Ukonilmaa esimerkiksi orkestroi Bogan, joka on aiheuttanut sivistymättömille vanhemmilleni hieman päänvaivaa. ”Bogan” toisaalta lievittää ukkosen aiheuttamaa aineetonta uhan tuntua siirtämällä ajatukset henkilöön, olkoonkin jumalalliseen sellaiseen, mutta toisaalta vanhempani eivät ole aivan varmoja opin hyödyistä ja mahdollisista myöhemmistä harhaoppisyytöksistä. He tosin herkästi unohtavat minun ilmoittaneen jo kuukausia sitten salaman olevan sähköä. Typertyivät sen verran tiedosta, etteivät tunnu muistavan lain. Hämmentääkseni vanhempiani edelleen ja varoittaakseni tulevien kysymysten kaliiberista heitin päivänä eräänä myös vieheenomaisesti kysymyksen ”Missä on jumala?”. Vastausta odotellaan.
Ja takaisin maan pinnalle, minne ystäväni Terhi ja Otto palasivat täysin eri kohdassa kuin missä olivat siitä – ja toisistaan – erkaantuneet. Suo anteeksi, hyvä lukijani, isini lukee olkani yli edellistä lausetta lasittunein silmin enkä uskalla jatkaa ennen kuin hän tokenee. No niin. Tarkoitan siis luonnollisesti, että Otto lensi Hollannista luoksemme osallistuakseen työn puolesta konferenssiin, mutta Terhi käväisi välissä Suomessa nappaamassa ennalta pakatut tavarat mukaansa ja seurasi parin päivän päästä perästä. Molemmat olivat ihanaa seuraa, mutta Terhi erityisesti aivan verraton. Hänen kanssaan olin kuin kala vedessä, jota pitkin matkasimmekin laivalla Koh Sametin saarelle pienelle lomamatkalle.
Koh Sametilla polskin, söin ja rakensin hiekkakakkuja (viime mainittua vain rakensin, en polskinut ja syönyt. Jälk. kirj.). Otto teki minuun keskisuuren vaikutuksen poistamalla itsestään flunssan funktionaalisilla ravintoaineilla nikotiini (C10H14N2) ja etyylihydraatti (C2H5OH). Terhin kanssa tarkasteltiin isoa rapua ja pohdin kuumeisesti saiko rapua potkia. Ei kuulemma saa, jos nyt joku lukijoistani sattuu pähkimään saman kysymyksen kanssa.
Saarimatkan suurin elämys saattoi kuitenkin olla perheen kesken harrastettu mopoilu, mitä tehtiin arkikielellä kolme päällä (isovanhemmat ymmärtävät hypätä pari riviä edemmä ja olla huomioimatta aiheeseen liittyvät kuvat). Se oli mahtavaa köröttelyä moottoriajoneuvoihin hurahtaneelle nuorelle miehelle, joka piti isin paidanhelmoista tiukasti kiinni ja ihasteli vaihtuvia maisemia saaren ainoalla tiellä. Vanhempani väittivät huvin rajoittuneen Sametin saareen, mutta olen toivorikas. Joka tapauksessa on vain ajan kysymys (13 v. 7 kk), milloin saan ajaa kevarikortin.
Sametilta saavuimme takaisin kotiin Bangkokiin, missä arki on jälleen uomassaan. Harrastan uutterasti uintia ja vanhempieni iloksi teen sitä jälleen tosi mieluusti Suomen matkaani seuranneen pienen notkahduksen jälkeen. Olen myös alkanut harrastaa musiikkia monin eri tavoin, mistä myös nautin täysin siemauksin. Käyn paikallisen ostoskeskuksen Kido-leikkipaikan musatunneilla ja pidän aivan erityisesti lyömäsoittimista. Kotona kuuntelen paljon musiikkia ja suosikkejani tällä hetkellä ovat Don Johnson Big Bandin ensilevy ja Beatles. Tykkään kyllä myös oikein paljon Mörköoopperasta ja Ipanapa-levyistä. Lähestymistapani musiikkiin on jokseenkin poikkitieteellinen, sillä teen myös vapaita käännöksiä kuulemistani kappaleista. Beatlesin laulaessa Please Mister Postman -kappaletta esim. olen kertonut vanhemmilleni fraasin ”wait a minute, wait a minute” tarkoittavan ”odota vähän, hätähousu”, minkä lukija varmentanee vanhempieni kysyessä käännöksen todenperäisyydestä. Todellisia huippukappaleita viime päivinä ovat olleet Lady Madonna ja Hey Jude, josta pyydän äitiä ja isää laulamaan naa naa naa nana naa ”niin kovaa”, mutta ”ilman hey judetta”.
Arki ei olisi arki ellei sitä rikkoisi toisinaan juhla. Kaverini Fulton järjesti tämä mielessään Halloween-kekkerit keskellä viikkoa, joihin isini meni äidin ollessa kipeänä vuoteen oma. Juhlat olivat mahtavat mm. siksi, että isännällä oli noin viisikymmentä hienoa pikkuautoa, joiden kanssa leikin käytännössä kaiken liikenevän ajan. Sillä välin isi seurusteli muiden vanhempien kanssa ja luontevan smalltalkin lomassa isi kertoi esimerkiksi ylpeänä kuinka olin päivänä eräänä avannut pontevasti yhden viidestä lelulaatikostani, valikoinut sieltä ainoastaan eläinlelut ja asetellut ne sievään riviin. Isin mielessä tämä oli jotenkin erityistä keskittymistä vaativaa puuhaa, mitä kuuluu ihastella sanankääntein ”fantastista”, ”hän on niin nuori, mutta…. Hieno mies. Tullut isäänsä!”, ”anteeksi, sanoitteko hänen isänsä olevan von Schießpulvererfinder…?” ja niin edelleen. Iaaaaauuuuuu klops. Isäni kopsahti takaisin tummaan parkettiin, kun ystäväni äiti tiedusteli mahtoiko poika laittaa eläimet pituusjärjestykseen. Kieltämättä työ jäi hieman kesken tältä osin. Isäni on viime aikoina nähty hiippailemaan öisin otsalampun valossa mittaamaan lelulaatikoitteni faunaa. Huvinsa kullakin.
Täällä Aleksis. Bangkokin Aleksis, Koh Samet - Bangkok.
