Näin reilusti yli kaksivuotiaana olen alkanut ymmärtää vanhoja ihmisiä, sillä viime aikoina minun on aina vaan enemmän tehnyt mieli vanhempieni tapaan ihmetellä, miten aika rientääkään. Vastahan ihan äskettäin kehotin teitä, rakkaat lukijani, tulemaan minua vastaan Helsinki-Vantaalle turvaistuimen kera. Mistä tuleekin mieleeni, ettei taksimatkustaminen ilman turvaistuinta Suomen pääkaupunkiseudulla tunnu juurikaan vähemmän vaaralliselta kuin Bangkokissa, ellei sitten Helsingin katujen aivan kertakaikkisen totaalisen tyhjyyden pian aamulennon saapumisajan jälkeen katsota huomattavasti vähentävän onnettomuusriskiä. Täytyy kyllä todeta, että onnettomuus (engl. ja nepal. accident. toimittajan oma huomio) on huomattavan yleinen ilmiö täällä kotiseudullani ja myös omassa olohuoneessamme, missä lukuisat leikkiautoni käyvät kisaa keskenään kuin suursuosikkini Salama McQueen konsanaan.
Liikenteen puutteen lisäksi ensimmäisiä vaikutelmiani kesäisestä Helsingistä leimasi ilman käsittämätön raikkaus ja viileys. Uudesta ilmanlasta innostuneena päätin hetimiten viedä vanhempani kilometrien kävelyretkelle Kaivopuistoon, missä reippailinkin säännöllisesti Suomen lomamme aikana sukulaisten ja ystävien seurassa. Voiko jonkin maan pääkaupunki tosiaan olla tällainen! Ihmetykseni syveni entisestään huomatessani, että Suomessa niin kylät kuin kaupungit on meidän pienten ihmisten näkökulmasta varusteltu erinomaisesti: keinut kuuluvat vakiokalustoon. Onneksi Helsinki ei kuitenkaan ollut ihan pelkkää luontoa, vaan kaupungista löytyi ajopelien ajopeli, ratikka, jota katsomaan jaksoin kerran toisensa jälkeen viedä famun, vaarin, vanhemmat ja kaikki muutkin enemmän tai vähemmän vapaaehtoiset. Kaikkein parasta oli kuitenkin päästä kyytiin, ja aina kuskisedän ikävästi pysähtyessä liikennevaloihin tai pysäkille muistuttaa häntä ydintehtävästään kajauttaen kuuluvalla äänellä: ”ajamaan!”.
Nukuttuaan yön Helsingissä isäni totesi saaneensa puhtaasta ilmasta tarpeekseen ja hyppäsi ensimmäiseen Pariisiin vievään lentokoneeseen. Isin tallatessa työtovereidensa kera viikon Pariisin katuja, minä rentouduin äidin kanssa isovanhempieni luona eräässä mainiossa maaseutukaupungissa. En kuitenkaan jäänyt sielläkään laakereille lepäämään, vaan valitsin oitis kotitöiden joukosta itselleni mitä mukavimman homman, nimittäin tiskaamisen, jota harjoitin suurella ammattitaidolla koko loman ajan. Mummi on siinä puuhassa melkein yhtä hyvä kuin minä! Tekemistä riitti myös kulmakunnan kissojen ja koirien silittämisessä, sillä Suomessa kyseistä toimintaa ei ole onneksi keksitty kieltää, kuten Bangkokissa (olen tosin viime aikoina epäillyt kyseisen säädöksen olevan vain vanhempieni vilkkaan mielikuvituksen tuote).
Viikon kuluessa sain huomata myös Suomessa olevan varsin mukavia hiekkarantoja, kun äiti ja mummi veivät minua toistuvasti hiekkakakkuja leipomaan. Mutta en minä kyllä käsitä, että jotkut tosiaan tahtovat sellaisiin jäisiin vesiin uimaan!
Äidinpuoleisten isovanhempieni kotikaupungin ehkäpä tärkein nähtävyys on kuitenkin mielestäni Kotieläinpuisto, johon vaari ja mummi veivät minut ja äidin tutustumaan heti kättelyssä. Eläimillä näytti siellä olevan mukavat oltavat, mutta jaoin kuitenkin varmuuden vuoksi hevosille, vuohille ja monille muille mummin mukaan ottamat hieman kuivahtamaan päässeet eväsleivät. Sittemmin vein myös isäni ihailemaan puiston monipuolista antia ja annoin hänelle pienen näytteen traktorinajotaidostani.
Ensimmäisen, näin jälkeen päin arvioiden melkoiselta lepolomalta tuntuneen, viikon jälkeen alkoikin sitten rankka ja intensiivinen, mutta samalla kertaa ah niin riemastuttava säntäily sukulaisten luota toisten luo kyläilemään ja juhlista taas uusiin juhliin. Majailimme kaikkien isovanhempien, tätien ja setien luona eri puolilla Etelä-Suomea kyläilemässä. Lisäksi oli kaksin kappalein serkkujen rippijuhlia ja tätien ja setien polttareita, yhdet häät, yksi kastejuhla ja monet monituiset synttärit ynnä muut juhlat.
Vaikka juhlissa on aina puolensa, aivan erityisen vaikutuksen minuun tekivät nyt jo nelivuotiaan pikkuserkkuni Sennin kunniaksi järjestetyt puutarhajuhlat, joissa oli tilaa telmiä ja pomppia.
Opettipa Senni minulle aivan upouusia taitojakin… Juhlista mainittakoon myös Laura-tätini verrattomat häät, joissa uuteen pukuuni sonnustautuneena sain osakseni kasapäin ihailua… ja eräältä toimeliaalta naishenkilöltä hiekkaa suuhuni, mutta ei siitä sen enempää.
Yksi kesän kohokohdista oli tietenkin pienen serkkuni Jaakon ilmaantuminen perheeseemme. Bangkokissa juuri ennen saapumistamme valloillaan olleiden sikojen takia – kumma juttu – kesti luvattoman kauan ennen kuin pääsimme tuoretta perheenjäsentä katsomaan, mutta onnistuihan se kuitenkin lopulta. Olisin mieluusti heti ottanut serkkupojan leikkiin ja opettanut hänelle niin tanssit ja laulut kuin vauhdikkaat autoleikitkin, mutta Jaakon mielestä oli parempi tutustua hiljakseen, isien kainalossa köllötellen.
Mukavaa sekin oli kyllä. Kaiken sukuloinnin keskellä aikaa kavereiden tapaamiseen jäi hyvin vähän, mutta onnistuin kuitenkin käväisemään pikaisesti Sannin ja Akselin luona Espoossa, Casperilla Helsingissä, Malmin poppoon luona vanhoilla kotikonnuillani ja vanhan hyvän ystäväni Tuukan kotona samalla suunnalla. Tuukkaa onkin kova ikävä!
Kiireen käytyä kovaksi päätimme isin ja äidin kera vetäytyä viikoksi Kärkölään mökille rauhoittumaan ja nauttimaan maaseudun kesästä. Niin että mistä kesästä, kysyi isäni eräänä aamuna korjaten silmälaseja paremmin nenälleen, kun lämpömittari näytti noin kahta plusastetta. Minulle viileän raikas kesäilma ei tuottanut ongelmia, kuuluihan garderoobiini kuitenkin ainakin kolme toppapukua, yhdet erilliset toppahousut, kurahaalari, lukuisia pipoja, tumppuja, kaulaliinoja ja niin edelleen. Osaa niistä tuli mökillä jonkin verran jopa käytettyä. Niinpä näen mökkielämässä pelkkää hyvää.
Esimerkkeinä mainioista mökkipuuhista mainittakoon luonnonmarjojen poiminta, jota harrastin ahkerasti mummin kanssa, grillaus, jossa vaari oli haka, sekä saunominen, josta myös vanhempani olivat puolitoista vuotta hikisessä Thaimaassa asuttuaan liikuttavan innoissaan. Tulipa viikon aikana kokeiltua myös veneilyä mökin edustalla sijaitsevalla pienellä lammella. Onneksi veneen köysi oli koko ajan tiukasti kiinni laiturissa!
Maaseudun rauhaan oli taas mukava saada vieraita ja olimme kovin iloisia, kun ystäväni Diego ja Kiara navigaattorin sitkeistä eksytysyrityksistä huolimatta saapuivat meitä katsomaan.
Nyt alkaa uni painaa silmiä niin, että vetäydyn omaan huoneeseeni yöpuulle ja jätän tuoreemmat Bangkokin kuulumiset ensi kertaan. Tulkaahan muuten käymään, kun vielä ehditte!
Täällä Aleksis. Bangkokin Aleksis. Bangkok – Vantaa – Helsinki – Orimattila – Riihimäki – Siuntio – Espoo – Kärkölä jne.
