Pahoittelen Phahonyothinilta viime aikoina kuulunutta hiljaisuutta; pitkäaikainen aikomukseni kirjoittaa ei näemmä ole näkyvissä blogisivustollani. En ole koskaan välittänyt varsinaisista selityksistä, mutta sanottakoon nyt kuitenkin että äitini valtasi tietokoneen ja huhki touko-kesäkuun pää märkänä kahdessa vuorossa opiskeluja sisään, jotta pääsisin holhoojieni seurassa raportoimaan myös Suomesta ilman merkittäviä sanktioita. Siis äidille opiskelujen suhteen. Hmm. Tiedoksi tässä annettakoon, että nautin Suomen suvesta 25.7.-1.9. välisen ajan.
Thaimaan tilanne on sitten viime raporttien ollut oikein rauhallinen lukuun ottamatta valtion eteläosia, missä tilanne ei käytännössä koskaan ole rauhallinen. Siellä räjähtävät pommit ja mm. keskusvaltiota ja sen yksioikoista kieli- yms. politiikkaa havainnollistavat koulut ovat väkivaltaisten iskujen kohteena.
Yhym. Jotteivat reportaasini vallan siirry sotakirjeenvaihdon klassiseen kategoriaan, paneudun seuraavassa kepeään juhla-aiheeseen.
Thaimaassa nimittäin juhlitaan melko näkyvästi kun täällä sille päälle satutaan. Ja jos kyseessä on uudenvuoden ja veden juhla, silloin sivullisten päälle satutaan laittamaan talkkia tai kalkkia tai muuta valkeaa jauhetta sekä runsaasti vettä. Kääntöpuolena juhlinnassa ovat olleet juhannusmaiset tilastot – aikuiset ihmiset juovat alkoholia ja ajavat sitten autolla tai prätkällä, jälkimmäisessä vaihtoehdossa tullakseen suihkutetuksi kumoon vauhdista vesisuihkulla. Mutta hauskaa olla pitää.
Juhlista puheenollen, vanhempani eivät ymmärtäneet tässä taannoin (lue: marraskuussa) Loy Kratong -juhlan hauskuutta. Juhlan kulkuun liittyy veteen laskettavat bambu- tms. venheet, joiden mukana pahat ajatukset ja teot lipuvat pois. Kuulostaa kauniilta ja olimmekin aikeissa mennä tarkkailemaan tilannetta vieressämme sijaitsevan sotilastukikohdan puistoon. Meidän valkolaisperheemme kuitenkin pysäytettiin portilla ilmoittaen ”Mai dai. Khon Thai dai.’, eli suoraan käännettynä ”Ei pysty. Thaimaalainen pystyy kykenemään”. Selvittelimme asiaa siinä thaimaalaisten lipuessa portista raskaine syntisäkkeineen kohti vapauttavaa rituaalia, mutta eihän asia siitä miksikään muuttunut. Isi valitteli seuraavana päivänä paitsioon jäämistä töissä, mutta koska thai-työkaverit ovat jo varsin tottuneet pyytelemään nöyrästi anteeksi nöyryyttäviä thai-kokemuksia kuten lentokenttien sulkemisia tai mellakointia, asia hoitui varsin rivakalla rutiinilla. Kaikeksi onneksi en itse ollut jättäytynyt sotilaiden armoille, vaan olin älynnyt hoitaa pahat teot (minullako muka omallatunnollani sellaisia?) pois päiväjärjestyksestä jo aiemmin samana päivänä. Gymboree-tätiparka ei ehtinyt edes poistaa linssinsuojusta kamerasta kun minäpoika jo olin paiskannut kratongini ylösalaisin pieneen uima-altaaseen. Ah, kyllä tulikin kevyt olo!
Kuninkaan ja kuningattaren syntymäpäivät (joulu- ja elokuussa) ovat täällä iso juttu ja juhlinnan aihe tietenkin myös. Silloin ei tarvitse mennä töihin ja ilottelu on näkyvää kuuluvaa rakettien pauketta ja kauniita valaistuksia rakennuksissa. Itse olen ruvennut bongailemaan kuninkaan kuvia, joita riittää. Kuninkaalle kuuluu tietysti kumarrella ja kuville myös, poikkeuksena tilanteet joissa noustaan seisomaan kunkun kunnioittamiseksi. Leffateatterissa nyt ilman muuta kun soitetaan kaihoisa kuningashuoneen hymni, kun taas ilmajuna-asemilla ja puistoissa jähmetytään suolapatsaaksi kello 8.00 ja 18.00 kuuntelemaan kansallislaulua. Viime mainittua lainatakseni thait rakastavat rauhaa mutteivät pelkää taistella. He eivät koskaan anna minkään uhata itsenäisyyttään. He uhraavat viime veripisaransa hyödyttääkseen kansaa, palvelevat ylpeydellä ja maineella maataan täydelliseen voittoon!
Karistaaksemme Bangkokin tomut jaloistamme suunnistimme tässä erään kerran ensimmäiselle suunnitellulle saarilomallemme. Tarkkaavainen lukija ymmärtää perheeni jo käyneen Thaimaan suurimmalla saarella Phuketilla (jota isäni tosin ei tiennyt saareksi edes sinne saavuttuamme). Paino on kuitenkin edellä sanalla suunniteltu. Ja osin sanalla loma; Phuketilla olimme näet isin raskaalla työmatkalla, jota muinoin puinkin sivustollani.
Uh, asiaan! Koh Chang on Thaimaan toiseksi suurin saari, joten tiettyä järjestelmällisyyttä oli ilmassa saapuessamme lauttarantaan elefanttisaaren pohjoispoukamaan (Chang = elefantti. Suom. huom.). Parin minuutin ajomatkan jälkeen saavuimme edukkaaseen hintaan varaamaamme luksusresorttiin. Asettauduimme taloksi ja illastimme kauniisti valaistussa ulkoravintolassa vain hieman liian myöhään ollakseni kovin pirteä. Matkailu ehkä avartaa, muttei kokemukseni mukaan ensimmäisenä päivänä piristä. Korviini tunkeutui väsymyksestä huolimatta hotelliin tilapäisessä harkintakyvyn puutteessa palkattu keski-ikäinen pitkätukkasolisti, joka ”veti” pistämättömällä falsetillaan kevyitä rock-klassikoita tiersinhevenistä aina houtelkäälifornjaan. Piste iin päälle oli kuitenkin Sweet Child O’ Mine laulettuna noin puoli oktaavia ylempää kuin mihin artisti kykeni. Isäni hymyili autuaana ja sanoi vihdoin tietävänsä miltä kuulosti laulaessaan 11-vuotiaana kuulokkeet päässä Kissin Heaven’s on Fire -kappaletta. Feel my heat, taking you higher, burn with me, heaven’s on fire. Wou.
Vaikka Koh Changilla vasta lähestyin hiipien kaksivuotissynttäreitäni, osasin jo tuolloin toisinaan käyttäytyä melko uhmakkaasti ja vaatien. Kyyneliäkin on vuodatettu kun vanhemmat ovat olleet vuoroin ”hirvee isi” ja ”hirvee äiti”. Minä olen kaikesta huolimatta kuulemma ”ihana Aleksis”, mutta joskus myönnän sekoittavani pakkaa myös sanomalla ”hirvee Aleksis”. Joka tapauksessa ensimmäiset illat Koh Changilla olivat hieman haastavia ja kitisinkin vaivaantunutta oloani, joten koko pientä perhettä huvitti suuresti kun gekkolisko toitotti varoittamatta ja erittäin kuuluvaan ääneen huutoaan ”O-EE!” ikkunamme alla. Lopetin harmitteluni oitis ja repesin suureen hersyvään nauruun joka kerta kun näkymätön ystäväni luikautti laulunsa kuuluviin. Se oli hauskaa. Lähtöaamuna tapasimme gekon pikkuserkun, käärmeen (vihreä), josta emme olleet yhtä iloissamme.
Reteä suomalaismieheksi paljastunut suomalaismies ilmoitti keskisyvää matelijainhoa tuntien käärmeen vieläpä olevan mallia myrkky, joten päätin pysyä tiukasti isin sylissä. Hotellin henkilökunta tiesi tosin aidolla thaimaalaisella vakaumuksella myöhemmin sanoa kärmeksen olleen mallia myrkytön, mutta vara ei kaatanut venettä tälläkään kertaa.
Lomakohteessamme oli kiva pieni merenrantaranta ja uima-allas, joita molempia kokeilin. Edellinen soveltuu erinomaisesti santakirjoitusharjoituksiin ja jälkimmäisessä toteutin itseäni hyppäämällä altaan laidalta veteen. Välittömästi pintaan noustuani ilmoitin noin 18 kertaa ”huppii” ja isi tai äiti nosti minut huppimaan uudelleen. Mitä muuta voi enää lomalla tarvita?
Noh, vanhempani tosin tuntuivat nauttivan myös hieronnoista, pedikyyreistä, hiustenleikkuista ynnä muista aikuisten outouksista. Toisaalta, hiustenleikkuun ymmärrän kyllä minäkin silloin, kun seurana on liuta kivoja tätejä ja puhuva lintu. Sellaisessa paikassa käyn isin kanssa kotimme lähellä vähän väliä. En sitten tiedä, miten tämä liittyy siihen, että työkaverit kiusaavat isääni väittäen hänellä olevan jonkinlainen pakkomielle tukan pituuden suhteen. Olisittepa nähneet isin ilmeen, kun hän tuohtuneena kertoi äidille moisesta kiusanteosta ja äiti tyynesti vastasi: ”No niinhän sulla onkin.” Mutta takaisin asiaan ja juhliin, sillä eihän sentään sovi unohtaa niistä mainioimpia: 2-vuotissynttäreitä!
Mielikuvat edellisistä syntymäpäiväjuhlistani olivat jokseenkin hataria, joten en osannut aavistaa, millaiset pippalot vanhempani olivat selkäni takana organisoineet. Innostuksellani ei ollut rajaa, kun aamulla ensitöikseni nostin lahjapaketista upouuden kypärän. Kiitos vanhemmat, kypärä sopi täydellisesti yhteen vaatekomerosta löytyneen uutuuttaan kiiltävän punaisen polkupyörän kanssa, jota ryhdyin testaamaan vaatteita vaihtamatta. Hieman pitää pyörän tosin kutistua ennen kuin vauhdin hurmaa pääsee kokemaan toden teolla. Iltapäivällä olin ällikällä lyöty, kun ovikello soi ja soi, ja asuntomme täyttyi isoista ja pienistä ystävistäni, joilla kaikilla oli kädet täynnä paketteja. Meno oli hurjaa, kun 13 enimmäkseen alle 3-vuotiasta pääsi juhlinnan makuun ja viiletti pitkin kämppää kaikilla mahdollisilla ajoneuvoilla. Sivumennen sanoen, parhaat menopelit oli kuitenkin ystävälläni JJ:llä ja minulla, ja meidät tunnettiinkin pian nimillä lentävä Aleksis ja lentävä JJ, sivuosissa hyväkuntoiset isit.
Mutta asiaan. Pian tuli aika minun iskeä käteni kakkuun – sen opin viime vuonna, kolme kertaa – missä yhteydessä myös puhkuin ja puhalsin kakunleikkuuta ikävästi häiritsevän kakkoskynttilän sammuksiin ja jopa pääsimme herkuttelemaan. Muisto suklaakakusta on sittemmin herännyt vahvana aina Pipsa-possua dvd:ltä katsoessa (kuralätäköt ja suklaakakku tuntuvat olevan toistuva teema) ja olenkin synttäreistä lähtien kohdistanut vanhempiini ankaraa lobbausta aamiaispuuron vaihtamiseksi suklaakakkuun. Toistaiseksi tuloksetta. Kavereiden mielestä synttäreissä kuitenkin taisi olla parasta supisuomalainen onginta ja velmut veijarit lähtivät juhlista tyytyväisinä omien pienten nyssäköiden kanssa.
Viime viikolla pääsin juhlimaan slovakkikaverini Marekin kaksivuotissynttäreitä. Marekista onkin tullut minulle tosi hyvä kaveri kuten kuvasta näkyy.
Jään tarkkailemaan tilannetta kaikilta osin. Aikomukseni on kevyen tarkkailutoiminnan päätteeksi pakkautua erinäisiin kulkuneuvoihin ja jalkautua Suomeen 25.7. klo 6.30 lennolla AY 096. Tervetuloa hakemaan Helsinki-Vantaalta jos intoa ja turvaistuin löytyy!
Täällä Aleksis. Bangkokin Aleksis, Bangkok, Koh Chang, Bangkok.
