Yhtä juhlaa - Bangkokin Aleksiksen joulutervehdys

Thaimaalaisetko eivät juhli joulua? Ei sinne päinkään. Täkäläinen hyvin avarakatseinen buddhalaisuus sekoitettuna animismiin – vai mitä sanotte joka talon edustaa koristavasta henkien talosta tai kolmesta – antaa kyllä tilaa myös kristittyjen juhlallisuuksille etenkin, kun niihin liittyy paikalliselle väestölle niin mieluisa lahjojen antaminen. Aasialainen lahjanantokulttuuri on sivumennen sanoen hämmentänyt vanhempiani suuresti ja juuri muutama viikko sitten äitini hämmästellen kertoi saaneensa luokkatoveriltaan Uuden-Seelannin tuliaisina komean lammasavaimenperän – eikä tämä toveri ole koskaan aiemmin sanonut äidille sanaakaan. Asiaan. Ostoskeskukset pullistelevat mahdollisimman kimaltavaa joulukrääsää, ja mitä värikkäämpiä ja vilkkuvampia jouluvalolaitoksia saadaan aikaan, sen parempi. Tässä kohtaa joku Thaimaata tunteva lukija saattaa puuttua peliin ja huomauttaa, etteivät valot suinkaan ole ensisijaisesti joulua varten, vaan jotain paljon tärkeämpää. Mitäkö? No joulukuun viidentenä vietettäviä kuninkaan syntymäpäiviäpä tietenkin. Voi pojat, että täällä osataankin juhlia! Antakaas kun kerron. Viikkoja ennen varsinaista syntymäpäivää Bangkokin jo ennestään kuninkaan kuvia pullistelevat kadut ja jalkakäytävät täyttyivät entistä suuremmista ja komeammista hallitsijan kuvista ja vanhatkin ehostettiin lukuisin kukkalaittein, lipuin, ja värikkäin valoin. Tänä vuonna lauantaiksi sattunutta päivää oli toki juhlistettava kaikilla työpaikoilla etukäteen, mistä äitini koulumatkaltaan raportoi minulle mm. seuraavaa: Paikallisen pankin juhlapukuihin sonnustautunut satapäinen henkilökunta täytti perjantai-iltapäivänä jalkakäytävän laitoksensa edustalta tyystin seisomalla asennossa kuninkaan kuvan edessä. Koko ohjelmasta ei ole tarkkaa tietoa, mutta ainakin kuninkaalle pidettiin puhe. Miten niin kuninkaalle, eikö sittenkin juhlayleisölle? Mene ja tiedä, mutta ainakin puhuja seisoi selin yleisöön ja osoitti sanansa kunnioittavasti kuninkaan kuvalle. Ymmärtänette, etten voinut jättää raporttia varsinaisesta juhlapäivästä toisen käden tiedon varaan, vaan päätin osallistua seremoniaan henkilökohtaisesti. Paikan valitsin hyvän ilmajunayhteyden päästä Siamin valtavien ostoskeskusten lomasta, minne saavuin parahiksi kuuntelemaan munkin puhetta, jossa vielä jossain määrin rajallisen thain taitoni mukaan ainakin lueteltiin kuinka monta lahjaa mikäkin maa oli kuninkaalle antanut. Sitten sytytettiin yhteistuumin kynttilät, joiden liekkejä minun oli aivan pakko vähän kokeilla. Kyllä ne polttivat. Seurasi pitkälti kristillistä uskontunnustusta muistuttava jonkinlainen uskollisuuden vala, joka lausuttiin yhteen ääneen esilukijan johdattamana, minkä jälkeen kajautimme yhteislauluna Thaimaan kuninkaallisen hymnin. Kerrassaan komea kappale muuten! Aivan samaa en voi sanoa sitä seuranneesta, nimenomaan tämän kuninkaan ja vaimonsa kuningattaren kunniaksi sävelletystä kappaleesta, josta saanette parhaan käsityksen muistelemalla Päiväni murmelina -elokuvan tunnetuksi tekemää Pennsylvania Polkaa. Lopuksi toivotimme yhteen ääneen kuninkaalle kolmesti hyvää syntymäpäivää, ja päätimme tilaisuuden omalta osaltamme antamalla paikalliselle ammattikuvaajalle mahdollisuuden ikuistaa komea olemukseni kynttilän kanssa. Mikäli pinkihkö asuvalintamme jotakuta ihmetyttää, asialle on looginen selitys. Pitkään keuhkojaan parannellut kuningas poistui syntymäpäivänään sairaalasta ensimmäisen kerran kuukausiin ja valitsi poliittisista syistä esiintymisvärikseen tavallisesta keltaisesta poiketen vaaleanpunaisen. Joko selkisi vai tarvitaanko rautalankaa? Noh, koska kuninkaan hartain syntymäpäivätoive oli, että thaimaalaiset panisivat erimielisyytensä sivuun ja ryhtyisivät yhdessä rakentamaan maata ja tulevaisuutta, kuuliaisuutta toiveelle osoitettiin näyttävimmällä mahdollisella tavalla. Keltaiset ja punaiset paidat hylättiin ainakin väliaikaisesti vaatekaappien perukoille ja näin vaaleanpunaisesta tuli uusi pääväri. Saapa nähdä, miten sen rakentamisen kanssa sitten käy. Vanhempani väittävät, että joulutunnelmaan on vaikea päästä helteessä. Nythän täällä tosin on viileä kausi ja päivälämpötila voi joskus jäädä jopa alle kolmenkymmenen, mikä saa paikalliset kietomaan takkeja ja huiveja tiukemmin ympärilleen – hrr! Itse olen kuitenkin sitä mieltä, ettei joululta ole voinut välttyä. Kerronpa hieman, miten tunnelmaa on luotu. Ensinnäkin, onhan meillä joululaulut. Niitä olen käynyt kuuntelemassa äidin kuoron joulukonsertissa, tosin toisen kappaleen jälkeen kadotin äidin näkyvistäni, joten totesin ajan otolliseksi houkutella myös paikalla ollut uimakaverini Harrison pieneen kirkon käytävällä juoksuun ynnä muuhun kepposteluun. Lisäksi olen laulanut joululauluja kauneimmat joululaulut -tilaisuudessa, laulukirjan tukemana sekä erilaisten nauhoitusten kera. Kestosuosikkini Beatlesin ohella laulankin nyt sujuvasti paitsi thaimaalaista poppia myös Here comes Santa Clausia, tip tap tip tappia ja muuta jouluisaa musiikkia. Laulua, eritoten lasten sellaista, olisi halunnut kuulla myös joulupukki Thai-suomalaisen kauppakamarin pikkujouluissa komennettuaan kaikki lapset esiintymislavan eteen. Minä poika totesin siihen, ettei näin tärkeää tapaamista voinut laulamiseen tuhlata, vaan juttusille oli päästävä. Niin vanhaksi mieheksi ihmeen tarkkakorvainen joulupukki kuuli kommenttini ja sanoi että ilman muuta, ja niin kapusin lavalle satapäisen yleisön eteen joulupukkia jututtamaan. Sitten vastailin kiltisti joulupukin nimeäni, ikääni, asuinpaikkaani, isovanhempieni asuinpaikkaa, Suomen sijaintia ynnä muuta koskeviin kysymyksiin ja näytin kädellä mistä suunnasta tarkkaan ottaen Suomi löytyykään. Lopuksi räjäytin pankin vastaamalla lahjatoiveitani koskevaan kysymykseen ytimekkäästi ”auton, Toyota-auton” ja yleisö puhkesi raikuviin suosionosoituksiin. Bangkokin Aleksis kiittää ja kumartaa. Ja toivoo Toyota-autoa. Muutkin merkit voidaan ehkä hyväksyä. Ekologisuudesta jossain määrin kiinnostuneet vanhempani joutuivat tiukan paikan eteen pohtiessamme joulukuusta. Hankkiako vai eikö hankkia muovikuusta? Kun sitten vaihtoehtona olivat Ranskasta asti rahdatut luonnonkuuset, ei valintaa enää tarvinnut kauan miettiä, ja niinpä kotiin kannettiin marketista valmiiksi lumella varustettu komea muovikuusi. Samalla hankittiin koko joukko kimaltavia joulukoristeita ja tietenkin erilaisia valoja kuuseen ja parvekkeille kiinnitettäväksi. Kääk! kiljui mielestäni toisinaan hieman yliherkkä äitini, kun valkoisiksi kuvitellut valot osoittautuivat kuusessa punaisiksi ja suloiset pienet lahjapaketinmuotoiset värivalot alkoivat vilkkua, välkkyä, viipyillä ja vilistä. Vietettyään seuraavana päivänä turhaan runsaasti aikaa suuren tavaratalon jouluosastolla (!) värittömiä lamppuja etsien äiti hyväksyi pitkin hampain pakettivalot, kun löysimme kytkimestä asetuksen, jolla kaikenlaisen välkkymisen sai lakkaamaan. Näön ja kuulon lisäksi joulun on kuulemma myös tuoksuttava ja maistuttava, mistä innostuneena ryhdyimme tässä taannoin koko perheen voimin leipomaan joulupipareita. Koska yleensä niin hyvin farangitavaralla varustellusta lähikaupastamme ei löytynyt piparkakkumuotteja, aseistauduimme lettujen ja munakkaiden tekoon tarkoitetuilla sydämenmuotoisilla muotintapaisilla, ja johan alkoi lyyti kirjoittaa, tai piparkakkuja syntyä, ihan miten vain. Maku ei vaahterasiirapin ynnä muiden pienten aineksissa tehtyjen kompromissien takia ole ehkä ihan autenttinen, mutta joulutunnelma lisääntyi silti huimasti. Herkuista puheen ollen, vanhempani ovat ottaneet viime viikkoina tavaksi antaa minulle joka aamu suklaanapin. Saan itse kaivaa sen mielenkiintoisesta ihmisiä, eläimiä ja tähteä esittävästä kuvasta, mikä toki minulle sopii mainiosti. En kuitenkaan ymmärrä, miksi minulle tuohduttiin, kun eräänä päivänä päätin tarvita kaksi suklaapalaa, ja avasin oma-aloitteisesti seuraavankin luukun… Oikein rauhallista ja rentouttavaa joulua ja seikkailuisaa uutta vuotta 2010 kaikille lukijoilleni! Täällä Aleksis. Bangkokin Aleksis, Bangkok.

Mielin kielin

Kirjoitettuani tässä blogia jo jonkin aikaa olen ruvennut viime aikoina käymään entistä enemmän pitkiä keskusteluja vanhempieni, hoitajani Sunitan ja muiden lähellä olevien iloksi. Paitsi että äimistytän säännöllisesti isiä ja äitiä todella huolellisella kieliopillani, käytän myös hauskoja ja omaperäisiä ilmauksia kuten vakiovastaukseni kysymykseen ”miksi”: ”tolla takialla” sekä luullakseni mummilta tarttunut ilmaus ”se asia minua harmittaa”. Olen ryhtynyt myös uudistamaan persoonapronomineja ja viittaankin itseeni usein, vaikka yhä harvemmin, sanalla ”sä”.



Pystyn halutessani jutustelemaan neljällä kielellä: suomeksi, nepaliksi, thaiksi ja englanniksi. Viime mainitut kaksi ovat enimmäkseen hyvin opittujen fraasien varassa, mutta tiedän ja osaan jatkuvasti enemmän kuin hitaat vanhempani uskovatkaan.

Esitän myös oleellisia ja eteerisiä kysymyksiä luonnosta, maailmankaikkeudesta ja kaikesta. Aina en saa vastauksia, millä takialla nyt milloinkin. Kuusta pidän esimerkiksi tosi paljon ja ilmoitin/kysyin taannoin joka ehtoo selkeästi, että ”tuolla on kuu. Kuku tutulainen, mitä sinä siellä teet?”. Tilanteen tarkkailu alkaa käydä tältä osin puuduttavaksi, sillä en ole kuullut vastausta kysymykseeni vieläkään. Vanhempani ovat ehdottaneet kuun ”möllöttävän” siellä, mutta se kuulostaa niin karskilta ja epätieteelliseltä, etten ole aivan vakuuttunut. Isi sisiläinen. Äiti täitiläinen. Kaksi taksi, kaksi taksi (ja heiluntaa jalalta toiselle). Äiti oli muuten ällistyksestä ymmyrkäinen, kun eräänä päivänä ohimennen kysäisin ”äiti, miksi sinä olet niin hiljainen?” Äidin vielä keräillessä vastauksensa osasia jatkoin: ”sinähän voitit kisan”. Äidin myhäillessä tyytyväisenä odottamatonta kisavoittoaan mietin, mitä kaikkea voikaan oppia laadukkaista lastenohjelma-DVD:istä!


Njaahas, luontokappaleista jumalolentoihin. Olen aloittanut uskontotieteiden opinnot ns. avoimessa. Ihan fiilispohjalta oikeestaan. Lastenhoitajani (Ei. Ei se näin voi mennä.) Sunita on opastanut minua luonnonilmiöiden takana väijyviin mysteereihin. Ukonilmaa esimerkiksi orkestroi Bogan, joka on aiheuttanut sivistymättömille vanhemmilleni hieman päänvaivaa. ”Bogan” toisaalta lievittää ukkosen aiheuttamaa aineetonta uhan tuntua siirtämällä ajatukset henkilöön, olkoonkin jumalalliseen sellaiseen, mutta toisaalta vanhempani eivät ole aivan varmoja opin hyödyistä ja mahdollisista myöhemmistä harhaoppisyytöksistä. He tosin herkästi unohtavat minun ilmoittaneen jo kuukausia sitten salaman olevan sähköä. Typertyivät sen verran tiedosta, etteivät tunnu muistavan lain. Hämmentääkseni vanhempiani edelleen ja varoittaakseni tulevien kysymysten kaliiberista heitin päivänä eräänä myös vieheenomaisesti kysymyksen ”Missä on jumala?”. Vastausta odotellaan.


Ja takaisin maan pinnalle, minne ystäväni Terhi ja Otto palasivat täysin eri kohdassa kuin missä olivat siitä – ja toisistaan – erkaantuneet. Suo anteeksi, hyvä lukijani, isini lukee olkani yli edellistä lausetta lasittunein silmin enkä uskalla jatkaa ennen kuin hän tokenee. No niin. Tarkoitan siis luonnollisesti, että Otto lensi Hollannista luoksemme osallistuakseen työn puolesta konferenssiin, mutta Terhi käväisi välissä Suomessa nappaamassa ennalta pakatut tavarat mukaansa ja seurasi parin päivän päästä perästä. Molemmat olivat ihanaa seuraa, mutta Terhi erityisesti aivan verraton. Hänen kanssaan olin kuin kala vedessä, jota pitkin matkasimmekin laivalla Koh Sametin saarelle pienelle lomamatkalle.


Koh Sametilla polskin, söin ja rakensin hiekkakakkuja (viime mainittua vain rakensin, en polskinut ja syönyt. Jälk. kirj.). Otto teki minuun keskisuuren vaikutuksen poistamalla itsestään flunssan funktionaalisilla ravintoaineilla nikotiini (C10H14N2) ja etyylihydraatti (C2H5OH). Terhin kanssa tarkasteltiin isoa rapua ja pohdin kuumeisesti saiko rapua potkia. Ei kuulemma saa, jos nyt joku lukijoistani sattuu pähkimään saman kysymyksen kanssa.


Saarimatkan suurin elämys saattoi kuitenkin olla perheen kesken harrastettu mopoilu, mitä tehtiin arkikielellä kolme päällä (isovanhemmat ymmärtävät hypätä pari riviä edemmä ja olla huomioimatta aiheeseen liittyvät kuvat). Se oli mahtavaa köröttelyä moottoriajoneuvoihin hurahtaneelle nuorelle miehelle, joka piti isin paidanhelmoista tiukasti kiinni ja ihasteli vaihtuvia maisemia saaren ainoalla tiellä. Vanhempani väittivät huvin rajoittuneen Sametin saareen, mutta olen toivorikas. Joka tapauksessa on vain ajan kysymys (13 v. 7 kk), milloin saan ajaa kevarikortin.

Sametilta saavuimme takaisin kotiin Bangkokiin, missä arki on jälleen uomassaan. Harrastan uutterasti uintia ja vanhempieni iloksi teen sitä jälleen tosi mieluusti Suomen matkaani seuranneen pienen notkahduksen jälkeen. Olen myös alkanut harrastaa musiikkia monin eri tavoin, mistä myös nautin täysin siemauksin. Käyn paikallisen ostoskeskuksen Kido-leikkipaikan musatunneilla ja pidän aivan erityisesti lyömäsoittimista. Kotona kuuntelen paljon musiikkia ja suosikkejani tällä hetkellä ovat Don Johnson Big Bandin ensilevy ja Beatles. Tykkään kyllä myös oikein paljon Mörköoopperasta ja Ipanapa-levyistä. Lähestymistapani musiikkiin on jokseenkin poikkitieteellinen, sillä teen myös vapaita käännöksiä kuulemistani kappaleista. Beatlesin laulaessa Please Mister Postman -kappaletta esim. olen kertonut vanhemmilleni fraasin ”wait a minute, wait a minute” tarkoittavan ”odota vähän, hätähousu”, minkä lukija varmentanee vanhempieni kysyessä käännöksen todenperäisyydestä. Todellisia huippukappaleita viime päivinä ovat olleet Lady Madonna ja Hey Jude, josta pyydän äitiä ja isää laulamaan naa naa naa nana naa ”niin kovaa”, mutta ”ilman hey judetta”.


Arki ei olisi arki ellei sitä rikkoisi toisinaan juhla. Kaverini Fulton järjesti tämä mielessään Halloween-kekkerit keskellä viikkoa, joihin isini meni äidin ollessa kipeänä vuoteen oma. Juhlat olivat mahtavat mm. siksi, että isännällä oli noin viisikymmentä hienoa pikkuautoa, joiden kanssa leikin käytännössä kaiken liikenevän ajan. Sillä välin isi seurusteli muiden vanhempien kanssa ja luontevan smalltalkin lomassa isi kertoi esimerkiksi ylpeänä kuinka olin päivänä eräänä avannut pontevasti yhden viidestä lelulaatikostani, valikoinut sieltä ainoastaan eläinlelut ja asetellut ne sievään riviin. Isin mielessä tämä oli jotenkin erityistä keskittymistä vaativaa puuhaa, mitä kuuluu ihastella sanankääntein ”fantastista”, ”hän on niin nuori, mutta…. Hieno mies. Tullut isäänsä!”, ”anteeksi, sanoitteko hänen isänsä olevan von Schießpulvererfinder…?” ja niin edelleen. Iaaaaauuuuuu klops. Isäni kopsahti takaisin tummaan parkettiin, kun ystäväni äiti tiedusteli mahtoiko poika laittaa eläimet pituusjärjestykseen. Kieltämättä työ jäi hieman kesken tältä osin. Isäni on viime aikoina nähty hiippailemaan öisin otsalampun valossa mittaamaan lelulaatikoitteni faunaa. Huvinsa kullakin.

Täällä Aleksis. Bangkokin Aleksis, Koh Samet - Bangkok.

Bangkokin kirjeenvaihtajan Suomen loma

Näin reilusti yli kaksivuotiaana olen alkanut ymmärtää vanhoja ihmisiä, sillä viime aikoina minun on aina vaan enemmän tehnyt mieli vanhempieni tapaan ihmetellä, miten aika rientääkään. Vastahan ihan äskettäin kehotin teitä, rakkaat lukijani, tulemaan minua vastaan Helsinki-Vantaalle turvaistuimen kera. Mistä tuleekin mieleeni, ettei taksimatkustaminen ilman turvaistuinta Suomen pääkaupunkiseudulla tunnu juurikaan vähemmän vaaralliselta kuin Bangkokissa, ellei sitten Helsingin katujen aivan kertakaikkisen totaalisen tyhjyyden pian aamulennon saapumisajan jälkeen katsota huomattavasti vähentävän onnettomuusriskiä. Täytyy kyllä todeta, että onnettomuus (engl. ja nepal. accident. toimittajan oma huomio) on huomattavan yleinen ilmiö täällä kotiseudullani ja myös omassa olohuoneessamme, missä lukuisat leikkiautoni käyvät kisaa keskenään kuin suursuosikkini Salama McQueen konsanaan.


Liikenteen puutteen lisäksi ensimmäisiä vaikutelmiani kesäisestä Helsingistä leimasi ilman käsittämätön raikkaus ja viileys. Uudesta ilmanlasta innostuneena päätin hetimiten viedä vanhempani kilometrien kävelyretkelle Kaivopuistoon, missä reippailinkin säännöllisesti Suomen lomamme aikana sukulaisten ja ystävien seurassa. Voiko jonkin maan pääkaupunki tosiaan olla tällainen! Ihmetykseni syveni entisestään huomatessani, että Suomessa niin kylät kuin kaupungit on meidän pienten ihmisten näkökulmasta varusteltu erinomaisesti: keinut kuuluvat vakiokalustoon. Onneksi Helsinki ei kuitenkaan ollut ihan pelkkää luontoa, vaan kaupungista löytyi ajopelien ajopeli, ratikka, jota katsomaan jaksoin kerran toisensa jälkeen viedä famun, vaarin, vanhemmat ja kaikki muutkin enemmän tai vähemmän vapaaehtoiset. Kaikkein parasta oli kuitenkin päästä kyytiin, ja aina kuskisedän ikävästi pysähtyessä liikennevaloihin tai pysäkille muistuttaa häntä ydintehtävästään kajauttaen kuuluvalla äänellä: ”ajamaan!”.



Nukuttuaan yön Helsingissä isäni totesi saaneensa puhtaasta ilmasta tarpeekseen ja hyppäsi ensimmäiseen Pariisiin vievään lentokoneeseen. Isin tallatessa työtovereidensa kera viikon Pariisin katuja, minä rentouduin äidin kanssa isovanhempieni luona eräässä mainiossa maaseutukaupungissa. En kuitenkaan jäänyt sielläkään laakereille lepäämään, vaan valitsin oitis kotitöiden joukosta itselleni mitä mukavimman homman, nimittäin tiskaamisen, jota harjoitin suurella ammattitaidolla koko loman ajan. Mummi on siinä puuhassa melkein yhtä hyvä kuin minä! Tekemistä riitti myös kulmakunnan kissojen ja koirien silittämisessä, sillä Suomessa kyseistä toimintaa ei ole onneksi keksitty kieltää, kuten Bangkokissa (olen tosin viime aikoina epäillyt kyseisen säädöksen olevan vain vanhempieni vilkkaan mielikuvituksen tuote).

Viikon kuluessa sain huomata myös Suomessa olevan varsin mukavia hiekkarantoja, kun äiti ja mummi veivät minua toistuvasti hiekkakakkuja leipomaan. Mutta en minä kyllä käsitä, että jotkut tosiaan tahtovat sellaisiin jäisiin vesiin uimaan!




Äidinpuoleisten isovanhempieni kotikaupungin ehkäpä tärkein nähtävyys on kuitenkin mielestäni Kotieläinpuisto, johon vaari ja mummi veivät minut ja äidin tutustumaan heti kättelyssä. Eläimillä näytti siellä olevan mukavat oltavat, mutta jaoin kuitenkin varmuuden vuoksi hevosille, vuohille ja monille muille mummin mukaan ottamat hieman kuivahtamaan päässeet eväsleivät. Sittemmin vein myös isäni ihailemaan puiston monipuolista antia ja annoin hänelle pienen näytteen traktorinajotaidostani.



Ensimmäisen, näin jälkeen päin arvioiden melkoiselta lepolomalta tuntuneen, viikon jälkeen alkoikin sitten rankka ja intensiivinen, mutta samalla kertaa ah niin riemastuttava säntäily sukulaisten luota toisten luo kyläilemään ja juhlista taas uusiin juhliin. Majailimme kaikkien isovanhempien, tätien ja setien luona eri puolilla Etelä-Suomea kyläilemässä. Lisäksi oli kaksin kappalein serkkujen rippijuhlia ja tätien ja setien polttareita, yhdet häät, yksi kastejuhla ja monet monituiset synttärit ynnä muut juhlat.

Vaikka juhlissa on aina puolensa, aivan erityisen vaikutuksen minuun tekivät nyt jo nelivuotiaan pikkuserkkuni Sennin kunniaksi järjestetyt puutarhajuhlat, joissa oli tilaa telmiä ja pomppia.

Opettipa Senni minulle aivan upouusia taitojakin… Juhlista mainittakoon myös Laura-tätini verrattomat häät, joissa uuteen pukuuni sonnustautuneena sain osakseni kasapäin ihailua… ja eräältä toimeliaalta naishenkilöltä hiekkaa suuhuni, mutta ei siitä sen enempää.




Yksi kesän kohokohdista oli tietenkin pienen serkkuni Jaakon ilmaantuminen perheeseemme. Bangkokissa juuri ennen saapumistamme valloillaan olleiden sikojen takia – kumma juttu – kesti luvattoman kauan ennen kuin pääsimme tuoretta perheenjäsentä katsomaan, mutta onnistuihan se kuitenkin lopulta. Olisin mieluusti heti ottanut serkkupojan leikkiin ja opettanut hänelle niin tanssit ja laulut kuin vauhdikkaat autoleikitkin, mutta Jaakon mielestä oli parempi tutustua hiljakseen, isien kainalossa köllötellen.
Mukavaa sekin oli kyllä. Kaiken sukuloinnin keskellä aikaa kavereiden tapaamiseen jäi hyvin vähän, mutta onnistuin kuitenkin käväisemään pikaisesti Sannin ja Akselin luona Espoossa, Casperilla Helsingissä, Malmin poppoon luona vanhoilla kotikonnuillani ja vanhan hyvän ystäväni Tuukan kotona samalla suunnalla. Tuukkaa onkin kova ikävä!




Kiireen käytyä kovaksi päätimme isin ja äidin kera vetäytyä viikoksi Kärkölään mökille rauhoittumaan ja nauttimaan maaseudun kesästä. Niin että mistä kesästä, kysyi isäni eräänä aamuna korjaten silmälaseja paremmin nenälleen, kun lämpömittari näytti noin kahta plusastetta. Minulle viileän raikas kesäilma ei tuottanut ongelmia, kuuluihan garderoobiini kuitenkin ainakin kolme toppapukua, yhdet erilliset toppahousut, kurahaalari, lukuisia pipoja, tumppuja, kaulaliinoja ja niin edelleen. Osaa niistä tuli mökillä jonkin verran jopa käytettyä. Niinpä näen mökkielämässä pelkkää hyvää.
Esimerkkeinä mainioista mökkipuuhista mainittakoon luonnonmarjojen poiminta, jota harrastin ahkerasti mummin kanssa, grillaus, jossa vaari oli haka, sekä saunominen, josta myös vanhempani olivat puolitoista vuotta hikisessä Thaimaassa asuttuaan liikuttavan innoissaan. Tulipa viikon aikana kokeiltua myös veneilyä mökin edustalla sijaitsevalla pienellä lammella. Onneksi veneen köysi oli koko ajan tiukasti kiinni laiturissa!




Maaseudun rauhaan oli taas mukava saada vieraita ja olimme kovin iloisia, kun ystäväni Diego ja Kiara navigaattorin sitkeistä eksytysyrityksistä huolimatta saapuivat meitä katsomaan.



Nyt alkaa uni painaa silmiä niin, että vetäydyn omaan huoneeseeni yöpuulle ja jätän tuoreemmat Bangkokin kuulumiset ensi kertaan. Tulkaahan muuten käymään, kun vielä ehditte!

Täällä Aleksis. Bangkokin Aleksis. Bangkok – Vantaa – Helsinki – Orimattila – Riihimäki – Siuntio – Espoo – Kärkölä jne.

Juhlista ja matkailusta

Pahoittelen Phahonyothinilta viime aikoina kuulunutta hiljaisuutta; pitkäaikainen aikomukseni kirjoittaa ei näemmä ole näkyvissä blogisivustollani. En ole koskaan välittänyt varsinaisista selityksistä, mutta sanottakoon nyt kuitenkin että äitini valtasi tietokoneen ja huhki touko-kesäkuun pää märkänä kahdessa vuorossa opiskeluja sisään, jotta pääsisin holhoojieni seurassa raportoimaan myös Suomesta ilman merkittäviä sanktioita. Siis äidille opiskelujen suhteen. Hmm. Tiedoksi tässä annettakoon, että nautin Suomen suvesta 25.7.-1.9. välisen ajan.

Thaimaan tilanne on sitten viime raporttien ollut oikein rauhallinen lukuun ottamatta valtion eteläosia, missä tilanne ei käytännössä koskaan ole rauhallinen. Siellä räjähtävät pommit ja mm. keskusvaltiota ja sen yksioikoista kieli- yms. politiikkaa havainnollistavat koulut ovat väkivaltaisten iskujen kohteena.
Yhym. Jotteivat reportaasini vallan siirry sotakirjeenvaihdon klassiseen kategoriaan, paneudun seuraavassa kepeään juhla-aiheeseen.

Thaimaassa nimittäin juhlitaan melko näkyvästi kun täällä sille päälle satutaan. Ja jos kyseessä on uudenvuoden ja veden juhla, silloin sivullisten päälle satutaan laittamaan talkkia tai kalkkia tai muuta valkeaa jauhetta sekä runsaasti vettä. Kääntöpuolena juhlinnassa ovat olleet juhannusmaiset tilastot – aikuiset ihmiset juovat alkoholia ja ajavat sitten autolla tai prätkällä, jälkimmäisessä vaihtoehdossa tullakseen suihkutetuksi kumoon vauhdista vesisuihkulla. Mutta hauskaa olla pitää.

Juhlista puheenollen, vanhempani eivät ymmärtäneet tässä taannoin (lue: marraskuussa) Loy Kratong -juhlan hauskuutta. Juhlan kulkuun liittyy veteen laskettavat bambu- tms. venheet, joiden mukana pahat ajatukset ja teot lipuvat pois. Kuulostaa kauniilta ja olimmekin aikeissa mennä tarkkailemaan tilannetta vieressämme sijaitsevan sotilastukikohdan puistoon. Meidän valkolaisperheemme kuitenkin pysäytettiin portilla ilmoittaen ”Mai dai. Khon Thai dai.’, eli suoraan käännettynä ”Ei pysty. Thaimaalainen pystyy kykenemään”. Selvittelimme asiaa siinä thaimaalaisten lipuessa portista raskaine syntisäkkeineen kohti vapauttavaa rituaalia, mutta eihän asia siitä miksikään muuttunut. Isi valitteli seuraavana päivänä paitsioon jäämistä töissä, mutta koska thai-työkaverit ovat jo varsin tottuneet pyytelemään nöyrästi anteeksi nöyryyttäviä thai-kokemuksia kuten lentokenttien sulkemisia tai mellakointia, asia hoitui varsin rivakalla rutiinilla. Kaikeksi onneksi en itse ollut jättäytynyt sotilaiden armoille, vaan olin älynnyt hoitaa pahat teot (minullako muka omallatunnollani sellaisia?) pois päiväjärjestyksestä jo aiemmin samana päivänä. Gymboree-tätiparka ei ehtinyt edes poistaa linssinsuojusta kamerasta kun minäpoika jo olin paiskannut kratongini ylösalaisin pieneen uima-altaaseen. Ah, kyllä tulikin kevyt olo!

Kuninkaan ja kuningattaren syntymäpäivät (joulu- ja elokuussa) ovat täällä iso juttu ja juhlinnan aihe tietenkin myös. Silloin ei tarvitse mennä töihin ja ilottelu on näkyvää kuuluvaa rakettien pauketta ja kauniita valaistuksia rakennuksissa. Itse olen ruvennut bongailemaan kuninkaan kuvia, joita riittää. Kuninkaalle kuuluu tietysti kumarrella ja kuville myös, poikkeuksena tilanteet joissa noustaan seisomaan kunkun kunnioittamiseksi. Leffateatterissa nyt ilman muuta kun soitetaan kaihoisa kuningashuoneen hymni, kun taas ilmajuna-asemilla ja puistoissa jähmetytään suolapatsaaksi kello 8.00 ja 18.00 kuuntelemaan kansallislaulua. Viime mainittua lainatakseni thait rakastavat rauhaa mutteivät pelkää taistella. He eivät koskaan anna minkään uhata itsenäisyyttään. He uhraavat viime veripisaransa hyödyttääkseen kansaa, palvelevat ylpeydellä ja maineella maataan täydelliseen voittoon!

Karistaaksemme Bangkokin tomut jaloistamme suunnistimme tässä erään kerran ensimmäiselle suunnitellulle saarilomallemme. Tarkkaavainen lukija ymmärtää perheeni jo käyneen Thaimaan suurimmalla saarella Phuketilla (jota isäni tosin ei tiennyt saareksi edes sinne saavuttuamme). Paino on kuitenkin edellä sanalla suunniteltu. Ja osin sanalla loma; Phuketilla olimme näet isin raskaalla työmatkalla, jota muinoin puinkin sivustollani.

Uh, asiaan! Koh Chang on Thaimaan toiseksi suurin saari, joten tiettyä järjestelmällisyyttä oli ilmassa saapuessamme lauttarantaan elefanttisaaren pohjoispoukamaan (Chang = elefantti. Suom. huom.). Parin minuutin ajomatkan jälkeen saavuimme edukkaaseen hintaan varaamaamme luksusresorttiin. Asettauduimme taloksi ja illastimme kauniisti valaistussa ulkoravintolassa vain hieman liian myöhään ollakseni kovin pirteä. Matkailu ehkä avartaa, muttei kokemukseni mukaan ensimmäisenä päivänä piristä. Korviini tunkeutui väsymyksestä huolimatta hotelliin tilapäisessä harkintakyvyn puutteessa palkattu keski-ikäinen pitkätukkasolisti, joka ”veti” pistämättömällä falsetillaan kevyitä rock-klassikoita tiersinhevenistä aina houtelkäälifornjaan. Piste iin päälle oli kuitenkin Sweet Child O’ Mine laulettuna noin puoli oktaavia ylempää kuin mihin artisti kykeni. Isäni hymyili autuaana ja sanoi vihdoin tietävänsä miltä kuulosti laulaessaan 11-vuotiaana kuulokkeet päässä Kissin Heaven’s on Fire -kappaletta. Feel my heat, taking you higher, burn with me, heaven’s on fire. Wou.

Vaikka Koh Changilla vasta lähestyin hiipien kaksivuotissynttäreitäni, osasin jo tuolloin toisinaan käyttäytyä melko uhmakkaasti ja vaatien. Kyyneliäkin on vuodatettu kun vanhemmat ovat olleet vuoroin ”hirvee isi” ja ”hirvee äiti”. Minä olen kaikesta huolimatta kuulemma ”ihana Aleksis”, mutta joskus myönnän sekoittavani pakkaa myös sanomalla ”hirvee Aleksis”. Joka tapauksessa ensimmäiset illat Koh Changilla olivat hieman haastavia ja kitisinkin vaivaantunutta oloani, joten koko pientä perhettä huvitti suuresti kun gekkolisko toitotti varoittamatta ja erittäin kuuluvaan ääneen huutoaan ”O-EE!” ikkunamme alla. Lopetin harmitteluni oitis ja repesin suureen hersyvään nauruun joka kerta kun näkymätön ystäväni luikautti laulunsa kuuluviin. Se oli hauskaa. Lähtöaamuna tapasimme gekon pikkuserkun, käärmeen (vihreä), josta emme olleet yhtä iloissamme.

Reteä suomalaismieheksi paljastunut suomalaismies ilmoitti keskisyvää matelijainhoa tuntien käärmeen vieläpä olevan mallia myrkky, joten päätin pysyä tiukasti isin sylissä. Hotellin henkilökunta tiesi tosin aidolla thaimaalaisella vakaumuksella myöhemmin sanoa kärmeksen olleen mallia myrkytön, mutta vara ei kaatanut venettä tälläkään kertaa.

Lomakohteessamme oli kiva pieni merenrantaranta ja uima-allas, joita molempia kokeilin. Edellinen soveltuu erinomaisesti santakirjoitusharjoituksiin ja jälkimmäisessä toteutin itseäni hyppäämällä altaan laidalta veteen. Välittömästi pintaan noustuani ilmoitin noin 18 kertaa ”huppii” ja isi tai äiti nosti minut huppimaan uudelleen. Mitä muuta voi enää lomalla tarvita? Noh, vanhempani tosin tuntuivat nauttivan myös hieronnoista, pedikyyreistä, hiustenleikkuista ynnä muista aikuisten outouksista. Toisaalta, hiustenleikkuun ymmärrän kyllä minäkin silloin, kun seurana on liuta kivoja tätejä ja puhuva lintu. Sellaisessa paikassa käyn isin kanssa kotimme lähellä vähän väliä. En sitten tiedä, miten tämä liittyy siihen, että työkaverit kiusaavat isääni väittäen hänellä olevan jonkinlainen pakkomielle tukan pituuden suhteen. Olisittepa nähneet isin ilmeen, kun hän tuohtuneena kertoi äidille moisesta kiusanteosta ja äiti tyynesti vastasi: ”No niinhän sulla onkin.”

Mutta takaisin asiaan ja juhliin, sillä eihän sentään sovi unohtaa niistä mainioimpia: 2-vuotissynttäreitä!
Mielikuvat edellisistä syntymäpäiväjuhlistani olivat jokseenkin hataria, joten en osannut aavistaa, millaiset pippalot vanhempani olivat selkäni takana organisoineet. Innostuksellani ei ollut rajaa, kun aamulla ensitöikseni nostin lahjapaketista upouuden kypärän. Kiitos vanhemmat, kypärä sopi täydellisesti yhteen vaatekomerosta löytyneen uutuuttaan kiiltävän punaisen polkupyörän kanssa, jota ryhdyin testaamaan vaatteita vaihtamatta. Hieman pitää pyörän tosin kutistua ennen kuin vauhdin hurmaa pääsee kokemaan toden teolla.
Iltapäivällä olin ällikällä lyöty, kun ovikello soi ja soi, ja asuntomme täyttyi isoista ja pienistä ystävistäni, joilla kaikilla oli kädet täynnä paketteja. Meno oli hurjaa, kun 13 enimmäkseen alle 3-vuotiasta pääsi juhlinnan makuun ja viiletti pitkin kämppää kaikilla mahdollisilla ajoneuvoilla. Sivumennen sanoen, parhaat menopelit oli kuitenkin ystävälläni JJ:llä ja minulla, ja meidät tunnettiinkin pian nimillä lentävä Aleksis ja lentävä JJ, sivuosissa hyväkuntoiset isit.
Mutta asiaan. Pian tuli aika minun iskeä käteni kakkuun – sen opin viime vuonna, kolme kertaa – missä yhteydessä myös puhkuin ja puhalsin kakunleikkuuta ikävästi häiritsevän kakkoskynttilän sammuksiin ja jopa pääsimme herkuttelemaan. Muisto suklaakakusta on sittemmin herännyt vahvana aina Pipsa-possua dvd:ltä katsoessa (kuralätäköt ja suklaakakku tuntuvat olevan toistuva teema) ja olenkin synttäreistä lähtien kohdistanut vanhempiini ankaraa lobbausta aamiaispuuron vaihtamiseksi suklaakakkuun. Toistaiseksi tuloksetta. Kavereiden mielestä synttäreissä kuitenkin taisi olla parasta supisuomalainen onginta ja velmut veijarit lähtivät juhlista tyytyväisinä omien pienten nyssäköiden kanssa.

Viime viikolla pääsin juhlimaan slovakkikaverini Marekin kaksivuotissynttäreitä. Marekista onkin tullut minulle tosi hyvä kaveri kuten kuvasta näkyy.

Jään tarkkailemaan tilannetta kaikilta osin. Aikomukseni on kevyen tarkkailutoiminnan päätteeksi pakkautua erinäisiin kulkuneuvoihin ja jalkautua Suomeen 25.7. klo 6.30 lennolla AY 096. Tervetuloa hakemaan Helsinki-Vantaalta jos intoa ja turvaistuin löytyy!

Täällä Aleksis. Bangkokin Aleksis, Bangkok, Koh Chang, Bangkok.

Vailla varsinaista loppunäytöstä.

Hyvät lukijani. Sitten viime raportin ehti tapahtua paljon ja koska annoin reportterin sanan jäädä tarkkailemaan tilannetta, lienee lyhyt raportti jälleen paikallaan. Bangkok savusi edelleen monella kulmalla ja täysin ulkopuolisen siviiliväestön kannalta uhkaavimmat tilanneet koettiin kotini lähistöllä Din Daengissä, missä punapaidat uhkasivat räjäyttää kaasusäiliöautoja kerrostalon sisäpihalla. Tämä ja jokunen muu vähemmän taktinen veto punapaidoilta aiheutti sen, että nk. tavan kansalaiset alkoivat spontaanisti kapinoida melkoisiksi kiusanhengiksi muuttuneita mielenilmaisijoita. Piti oikein kaivaa vanha brittiensyklopediani esiin ja tarkistaa sanan anarkia merkitys: substantiivi; 1. yhteiskunnan tila vailla hallitusta tahi lakia; 2. hallituksen kontrollin puutteesta johtuva poliittinen ja sosiaalinen epäjärjestys. Uumoilinkin sanan kuuluvan substantiivien lyömättömään sanaluokkaan, mikä täten varmistui.


Vanhempani tuntuvat pitävän ajatusleikeistä yhteiskunnallisen kuohunnan aikaan. Tällä kertaa he huvittivat itseään ajattelemalla minne kotoa voisi lähteä, jos täytyisi. Etelävaihtoehto tuntui hieman huonolta, sillä sieltä nousi sankka savu ja tietojeni mukaan käynnissä oli eräänlainen pattitilanne sotilaiden ja mielenosoittajien välillä. Pohjoisessa oli tilanne valoisampi, sillä se oli savua lukuun ottamatta etelän kanssa identtinen. Lännessä olivat nuo yllä mainitut kaasuautot, joita viranomaiset pyrkivät pitämään viileinä vesisuihkulla, mikä tuntui oudolta – vain harvoin on Bangkokissa kuultu säiliöautojen räjähtävän itsestään mikäli niiden ulkolämpötilasta ei pidetä huolta vesisuihkulla. Lännessä säiliöautojakin lähempänä oli myös edellisyön suurin kahakkapaikka jota sotilaat vartioivat valppaana. Itä jäi näissä laskelmissa etäisesti viehättäväksi vaihtoehdoksi, sillä vaikka punapaitojen mellakoiden keskus sijaitsi siellä, on sinne monta kilometriä matkaa. Idän miinuspuoli oli lisäksi se, että siellä törmää ennen pitkää joentörmään, muttei esimerkiksi lentokenttiin tai muihin reitteihin ulos kaupungista kuten muissa ilmansuunnissa.

Illan pimettyä Bangkokissa ja savupilvien joko hälvettyä tai jäätyä hämärän pehmeään vaippaan kuulimme äkisti isäni kanssa ulkoa ihmeellistä metallin kirskuntaa ja koneiden murinaa. Se alkoi vaimeana ja koveni kumeaksi ja komeaksikin kaiken peittäväksi äänimatoksi ja pakotti meidät muiden mukana tarkistamaan sen erikoista lähdettä. Varmistus armeijan osallisuuteen konfliktin loppupaketoimisessahan se siellä. Viitisenkymmentä telaketjuilla varustettua panssariajoneuvoa jyristi kotitalomme editse uljaassa kavalkadissa kohti viereistä sotilastukikohtaa. Ilmoitin isälleni heleällä pikkupojanäänelläni ”tankki” ja hän ymmärsi asiani. Rutistimme toisiamme kolonnaa katsellen, toivotimme katsomaan tulleen ällistyneen äidin seuraamme ja toivoimme kaikki pikaista ja rauhallista loppua eriskummalliselle yhteenottojen sarjalle.

Noh, leimallista viime päivien tapahtumasarjan loppumiselle oli myös, että paljon ei lopulta tapahtunut. Tarkoitan luonnollisesti sitä kaikkea mitä olisi voinut varsin luontevasti tapahtua ja ei kuitenkaan tapahtunut, vaikka läheltä saattoi pitää. Lukija ymmärtänee mitä tarkoitan kun sanon, että on parasta että siirryn asiaan ennen kuin kirjoitan itseäni yhtään syvemmälle pussiin. Niin sanoakseni.

Vaikka konfliktin jatkuessa kuulimme laukauksia ja näimme mustia savupilviä palavista busseista, renkaista ja muista hyödykkeistä, kaikki päättyi lopulta yllättävän rauhallisesti ja pian. Armeijan siivottua riittävän monta punapaitojen valtaamaa liikenneväylää jäi jäljelle enää käytännössä hallituksen päämajan punapaitakeskittymä, jolle armeijan panssareiden saarretuksi tuleminen oli hieman tilattua enemmän. Pistämättömänä lisäinsentiivinä hallitus tarjosi johtoporrasta lukuun ottamatta punaisille bussikyytiä kotiin maaseudulle. Jotain thaimaalaista siinä oli, kun kaiken rähinän jälkeen kuulee hallituksen bussitarjouksen saaneen mielenosoittajat lähtemään kotia kohti. Miehää pirin mennä jo eilenä, mut rahat ei riittäny linja-autoon, sanoi orimattilalainen kun Mustasta Orista ulos kannettiin.

Asiaan. Kulmakunnillamme päivystää edelleen sotilaita M16-aseineen. Valitettavasti valokuvavastaavani isä on sen verran korrekti mies, että pyysi ennalta lupaa kuvan ottoon, mitä ei luonnollisestikaan heltynyt. Niinpä voin oheistaa tähän ainoastaan puskakuvaksi luonnehtimani kelvottoman otoksen eräästä sotilaspartiosta.


Päätän raporttini poikkeuksellisesti lainasanoin, jotka osuvasti kuvaavat viime päivien tuntoja bangkokilaisten kesken. Lausunnon antaja on YLE:n tavoittama lähistöllä asuva suomalainen, joka totesi tilanteen päällä ollessa seuraavaa: ”Mutta ei mitenkään vihamielistä ole ollut. Ulkona uskaltaa kyllä liikkua, paitsi silloin kun ulkona ammuskellaan.” Niinpä.



Täällä Aleksis. Bangkokin Aleksis, Bangkok.

Politiikan väreistä. Punainen huhtikuu.

Hyvät lukijat. Kerron teille pikaisesti ja siten ytimekkäästi kuulumisia kehittyvän tarinan keskeltä. Viime torstaina kuulimme yhtäkkiä punapaidoiksi kutsuttujen mielenosoittajien sulkeneen meille tutun ja lähistöllä sijaitsevan Victory Monumentin liikenneympyrän. Sivumennen sanoen, olen mielenkiinnolla seurannut täkäläisten tapaa aina aika ajoin pukeutua sankoin joukoin samanvärisiin paitoihin (tätä ennen keltaisiin), tukkia joku liikennemuoto (viimeksi lentoliikenne) ja ryhtyä vaatimaan hallituksen eroa. Mutta takaisin liikenneympyrään. Taksit blokkasivat tehokkaasti kaikki kaistat, eikä viranomaisilla ollut keinoja puuttua asiaan. Hoitajalleni Sunitalle tämä aiheutti ylimääräistä päänvaivaa, sillä hän kulkee bussilla ao. reittiä joka työpäivä edestakaisin. Annoin hänelle ilmajunakortin ja toivoin, että matka sujuisi mukavasti monumentin yläpuolelta junasta mielenilmausta ihastellen. Näin kävikin ja lisäksi jokusen tunnin päästä demonstraatio lopetettiin tykkänään ja taksit lipuivat paikalta pois.


Olen jo pitkään nauttinut vieressämme sijaitsevan kuninkaallisen armeijan ratsuväkirykmentin kiitettävästä helikopteriliikenteestä. Aivan, tuskin pelkästä ihastelun ilosta, vaan sen vuoksi että se toimii mahdottoman hyvänä ja luotettavana proxy-henkisenä indikaattorina kahnauksille. Liikenne olikin jo oikein reipasta samoihin aikoihin kun Pattayan ASEAN-kokouksen turvallisuusfarssi oli meneillään ja valtionpäämiehiä kuljetettiin ties minne. Myös Pattayalla osataan pukeutua yhteneväisesti ja niinpä väki sonnustautui siniseen ja asettui ihmiskilveksi punapaitojen ja kokouksen väliin, huonolla menestyksellä. Pääministerin mukaan kyse oli täysin spontaanista, tavallisten ihmisten toiminnasta. Näinköhän on?

Viikonlopun ja Thai-uudenvuoden Songkranin lähestyessä tunnelma keveni ja ihmisillä alkoi olla vakaa kuva asioiden rauhoittumisesta, jotta koko kansan riemuisa juhlinta voisi alkaa veden heiton (kaksi eri sanaa, toim. huom.), valkealla jauheella ihmisten ja omaisuuden tuhrimisen sekä juovuksissa ajoneuvoilla ajamisen muodossa. Taustatutkimukseni osoitti tilanteen menevän päinvastaiseen suuntaan, kuten kävikin. Lauantaina viettäessäni poikien päivää isin kanssa pohdiskelin hiljaa mielessäni pitkän aikavälin terveydenhuoltojärjestelmään liittyvän tutkivan journalismin prioriteettihankkeen seuraavaa osaa ja päätin, että on toimittava. Tilaamatta aikaa lähdin isin kanssa lääkärin vastaanotolle, tarkistamaan olivatko äidin edellispäivänä kertomat anekdootit tosiasioihin perustuvia. Varmimmaksi vakuudeksi päätin lisäksi testata lastenlääkäripuolta, sillä äidillä ei ole sinne potilaana asiaa. Katan täten loppuraportissani jopa aiottua suuremman aihealueen. Itkin jo lääkärikeskuksen aulaan tultaessa (testimielessä) kovaa kohtaloani, mutta onneksi isäni sai huomioni kiinnitettyä oleelliseen eli kirjaimiin. Sivumennen sanottuna olen yrittänyt laittaa sivulle videota aakkosten luvusta jo pidemmän aikaa, mutta tekniset ongelmat vaivaavat.

Vähemmän valpas lukija arvelee reportterin eksyneen harhaan ja pahoitellen ilmoittavan palaavansa hetimiten asiaan. Mutta! Vähemmän valpas lukija on itse astunut harhaan, sillä olemme jo asiassa. Mutta asiaan: samaan aikaan toisaalla olin laittanut äitini asialle tutkimaan kiristyvää tilannetta keskustan tienoilla. Nimellisesti opiskeluasioilla liikkuva äiti soitti minulle ja kertoi tilanteen olevan seuraava: ”no, kävelen tässä punapaitojen keskellä, tai niitä vastaan kun koulun rakennuksesta olivat pistäneet ilmajunaan menevät uloskäynnit kiinni. Ihme meininkiä.” Kirjatessani tarkkoja muistiinpanoja muistioni mind mappiin isäni tiedusteli varovasti, olivatko punapaidat kovin kireän oloisia. ”Ei ne ihan kauhean juhlatuulellakaan ole.” kuului vastaus ja vedin viivan punapaitojen liikehdinnästä pääministerin sisäministeriöstä tekemään ilmoitukseen poikkeustilasta Bangkokissa. Joko taas? Äitini ymmärsi seurata tilannetta varsin läheltä vielä hetken. ”Oho, niillä punapaidoilla on täällä kaksi tankkia”, kuului hämmästynyt ilmaus puhelimen päästä, ja tiedoillamme päihitimme kepeästi mm. pahimpien kilpailijoitteni CNN:n ja BBC:n raporttien paikkansapitävyyden.

Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä odotettu yhteenotto punapaitojen ja sotilaiden välillä kärjistyi oikeaksi taisteluksi. Yhteenotto käytiin yöllä meiltä parin kilometrin päässä ja tänään maanantaina on monesta paikkaa noussut savupilviä, kun punapaidat pyrkivät estämään liikenteen kulkua ja sotilaat raivaamaan tärkeitä solmukohtia vapaaksi. Renkaita ja liikennepoliisien koppeja poltetaan, ja valitettavasti osallisten terveys kärsii. Meidän osamme on ottaa rauhallisesti ja toivoa parasta, meillä kun ei mitään hätää ole.


Jään kaikilta osin tarkkailemaan tilannetta.

Täällä Aleksis. Bangkokin Aleksis, Bangkok.

Arki – mitä se on?

”Ei me tän vuoden aikana olla oikeastaan ehditty juuri elää sellaista tavallista arkea”, kuulin tässä taannoin ennen joulua äidin selittävän jollekulle tutulle tietokoneen välityksellä. Mitä arkea? jäin minä kuumeisesti pohtimaan ja katsoin kysyvästi äitiä. Selvisi, että arjen pitäisi olla sitä tavallista jokapäiväistä elämää, mikä ei mielestäni ollut mitenkään informatiivinen vastaus. Onko siinä sitten jotain epätavallista, että pienenä suomalaispoikana asuu Bangkokissa tehden sieltä aina säännöllisin väliajoin pieniä matkoja naapurimaihin tai Thaimaan rannoille? Tai siinä, että sukulaisia ynnä suomalaisystäviä näkee harvoin, mutta kun näkee, niin sitäkin intensiivisemmin, kun muuttavat meille pariksi viikoksi asumaan? Siitä nyt puhumattakaan, että pari kertaa vuodessa koko pieni perheemme pakkautuu lentokoneeksi kutsuttuun metalliputkiloon yöksi ja herää yllättäen aamulla kylmässä mutta ah niin mukavassa maassa nimeltä Suomi, missä taas on meidän vuoromme muuttaa sukulaisten luo asumaan. Mene ja tiedä. Minusta tässä ei ole mitään ihmeellistä, lieneekö sitten sukupolvikysymys. Kaikesta huolimatta innostuin miettimään tarkemmin, mitä matkojen ja meille suuntautuvien vierailujen välillä tapahtuu, ja päätin laatia aiheesta pienimuotoisen tutkielman, jonka jaan tässä kanssanne, arvoisat lukijat.


Minusta arki on niin mukavaa, että sitä on täysin turha tuhlata nukkumiseen! Niinpä pomppaan vanhempieni sitkeästä vastustuksesta huolimatta useimpina aamuina sängystä yhdessä auringon kanssa, täysin valmiina päivän haasteisiin. Aina en tosin malttaisi odottaa aurinkoakaan ja itse asiassa ehdoton lempitaivaankappaleeni on kuu, jota mieluusti nousisin katsomaan useita kertoja yössä. Aamuvirkku* isäni on onneksi lähes aina valmis leikkimään heti aamutuimaan. Erityisesti hän tuntuu pitävän Titi-nallesta, jota katsomme usein dvd:ltä, minä skarppina poikana olohuoneen tuolissa istuen, vanhempani puolestaan silmät ristissä aamukahviensa äärestä vilkuillen. Äidin ja isin saatua riittävästi kahvia sisäänsä, onnistuvat heiltä myös muut leikit, lukeminen, aamupuuron teko ynnä muut vaativammat aktiviteetit. Odotan silti aina malttamattomana Sunitan tuloa, sillä hänet vien pihalle leikkimään, yleensä kaksi kertaa päivässä.


Vanhempani väittävät, ettei piha ole oikein hyvä paikka lapselle. Minä en moista puhetta ymmärrä – onhan siellä kaikki, mitä tarvitsen. Nimittäin paljon pysäköityjä autoja (ja jos oikein hyvä tuuri käy, voin nähdä ohiajavan tuktukin), liskoja, kissoja, koiria ja kaakaalintuja (thaita taitamattomat kutsuvat variksiksi), kultakaloja altaassa, viemäreitä, kukkia ja ennen kaikkea hyvä asfaltti, jolla viiletän nopsalla muovimopollani huimaa vauhtia äänekkäästi päristen. Niin, ja tietenkin muita pieniä, vaikkakin minua isompia, ihmisiä, kuten parhaat ystäväni Jesse (4) ja Star (5), isommat sisarukset Austin ja Emily hurjan ison veljensä kera, sekä iältään minua lähinnä oleva Alexandra-neiti (2,5) pikkuruisen William-veljensä (5kk) kera. Viikonloppuisin vanhempani kuitenkin toisinaan välttämättä haluavat viedä minut Chatuchakin tai Lumpinin puistoon leikki- ja nurmikentille. Kyseisissä paikoissa on kuitenkin valitettavan vähän moottoriajoneuvoja, mutta yritän vanhempieni mieliksi selviytyä hetken ilman. Jos piknik-laukku on muistettu ottaa mukaan, ja etenkin jos paikalle saapuu myös uintitoverini ihana Carina (2), on puistossakin kyllä ihan mukavaa.

Sadekaudella ja kuumana kautena (lue: suurimman osan vuodesta) puistoon menossa on omat haasteensa, mutta viisaat vanhempani ovat kysyneet neuvoja sopivan tekemisen löytämiseksi ystävieni yhtä viisailta vanhemmilta. Vastaus on, totta kai: menkää ostoskeskukseen. Me alle kaksivuotiaathan tunnetusti pidämme shoppailusta yli kaiken! No, täytyy myöntää, että ostoskeskuksissa on myös omat hyvät puolensa, kuten hienot leikkipaikat kolikoilla toimivine ajopeleineen liukuportaista nyt puhumattakaan. Lisäksi niistä löytyy usein myös isoja lelukauppoja ja pieniä herkkuravintoloita, joista vanhemmat saa houkuteltua ostamaan vaikkapa jäätelön, kun on niin kuumakin. Sivumennen sanoen, täällä Bangkokissa on kyllä totta puhuakseni sisätiloissa laitettava usein lisää vaatetta päälle, ilmasto kun käy jostain syystä julkisissa tiloissa aina kovin arktiseksi.

Kaikeksi onneksi en kuitenkaan ole tekemisen suhteen täysin ostosparatiisien armoilla, vaan kalenterini täyttyy mukavasti erilaisista harrastuksista. Niistä ehdoton suosikkini on lauantaiaamun aikainen uimakoulutunti Bangkok Dolphinsin mainiolla, juuri pienille ihmisille suunnitellulla altaalla mukavan Tom-sedän johdolla. Myös isi tykkää uida, ja pulahtaa joka kerta kanssani uimaan äidin jäädessä yhdessä muiden äitien kanssa altaan reunalle ihailemaan minua ja muita uimareita. Siellä sitten sukellamme, laskemme liukumäkeä veteen, haemme altaan pohjaan putoamaan päässeitä leluja ja toisinaan myös kastelemme Tom-setää ja muita isoja ihmisiä delfiinikastelukannuilla. Koska uinti on mukava ja tärkeä harrastus, olen ottanut tavaksi siirtää Bangkokin delfiinien oppeja myös vanhemmilleni, jotka houkuttelen usein uintireissulle talomme katolla sijaitsevaan altaaseen. Ihan oppivaisia ovat, mikä onkin hyvä juttu myös rantalomia ajatellen. Pitkän viikonlopun tullen suuntaamme nimittäin usein koko perheen voimin joko Hua Hinin, Cha-Amin tai Pattayan lähellä sijaitsevan Jomtienin rannoille, joiden hiekalla jaksan leikkiä ihan miten kauan vain!

Mutta takaisin asiaan. Aina tiistaiaamuisin kipitämme äidin kanssa puoli taloa alaspäin naapuriin tai vaihtoehtoisesti naapurin Sharon-täti pienen poikansa Williamin kanssa saapuu meille. Asunnosta riippumatta kaava on sama: äidit juovat kahvia ja minäpoika viihdytän Williamia kekseliäillä leikeilläni. Harmillista, että saan hoitaa homman yksin Williamin Alexandra-isosiskon ollessa koulussa. Onneksi tapaan Alexandraakin aina toisinaan katolla, missä leikimme yhdessä antaumuksella. Tytöistä tulikin mieleeni ihana Mia ja muut Arin alueen lapset, joiden kanssa olemme alkaneet kokoontua leikkiryhmään jonkun kotiin joka torstai. Koska paikka vaihtuu joka kerta, pääsen aina testaamaan uusia leluja, joista autot ja nukenrattaat ovat toistaiseksi olleet kaikkein parhaita. Täytyy kyllä myöntää, että olin koiramoponi puolesta hieman huolissani porukan kokoontuessa meillä ja seisoin varmuuden vuoksi aina vieressä vahtimassa, kun joku päätti istahtaa mopon selkään. Hyvin kaikki kuitenkin meni. Mutta mukavinta on siis nähdä kaunista kiharatukkaista Miaa, jonka nimeä jään joka kerta leikkiryhmän jälkeen kaihoisasti toistelemaan…

Ai niin, tiistain jälkeenhän tulee keskiviikko. Keskellä viikkoa matkustan naapurin Pa Tan (Ta-täti, suom. huom.) kyydillä Sunitan kanssa tunniksi Gymboree-leikkikouluun Chidlomin kaupunginosassa. Siellä mukavat tädit ja joskus setäkin keksivät meille hauskoja leikkejä ja lauluja Gymbo-pellen kanssa. Parasta Gymboreessa on kuitenkin temppurata, jossa pääsen käyttämään erinomaisia kiipeilytaitojani ja laskemaan hurjia liukumäkiä alas. Eikä tanssimisessakaan ole mitään vikaa. Itse asiassa tanssiminen on niin hauskaa, että kiipeän kotona usein äidin syliin ja kehotan häntä tanssimaan vaikkapa Ipanapa-levyn tahdissa. Ja jos äiti väsymykseen vedoten kesken tanssin istahtaa, komennan häntä napakalla käskysanalla ”up” ja nostan vielä asian havainnollistamiseksi käteni pystyyn. Olen viime aikoina muutenkin miettinyt, miten kartuttaa vanhempieni kielitaitoa. Itse tuotan ahkerasti sanoja suomen ja nepalin lisäksi myös toisinaan englanniksi ja thaiksi, aina kulloisenkin keskustelukumppanin toiveiden mukaan. Olen myös kunnostautunut tulkkina kääntäen vaikkapa Sunitan puhetta vanhemmilleni tai toisin päin. Toisaalta olen tehokkaan kielenkäytön kannalla ja tuumin, että mitä tiiviimmin asiansa saa ymmärretyksi, sen parempi. Tässä joitakin viikkoja sitten en kuitenkaan enää pystynyt vastustamaan kiusausta olla hieman monisanaisempi, vaan totesin tuktukin kiihdyttäessä ohitsemme Bangkokin ruuhkassa selkeästi artikuloiden ”tuktuk ajaa kovaa”, minkä johdosta vanhempani lähes hyppäsivät kattoon innostuksesta. Houkuttelin joitain kuukausia sitten famun tuomaan minulle aapisen, jotta voisin järjestelmällisemmin opettaa vanhemmilleni aakkosia. Ja hyvinhän se alkaa sujua.

Entäs äiti ja isä sitten? No, äiti keksi tarvitsevansa vähän lisää koulutusta ja on tammikuun alusta lähtien kadonnut joka maanantai, keskiviikko ja perjantai moneksi tunniksi luennoille. Tekee kuulemma jotain MBA:ta paikallisessa kansainvälisessä yliopistossa. Olen kyllä kuullut opinahjon sijaitsevan ostoskeskuksessa, joten näinköhän… Keskiviikkoiltaisin äiti matkaa ilmajunalla ja metrolla kaupungin toiselle laidalle laulamaan kuorossa, mihin totean aina ytimekkäästi mutta korkealla äänellä ”lallallaa”. Toisinaan päikkäreitteni aikaan äiti myös livahtaa yläkertaan kuntosalin tapaiselle, mutta touhu on kyllä kaikkea muuta kuin säännöllistä. Mutta parempi kai sekin kuin ei mitään. Isäni puolestaan on neuvotellut itselleen työajan, joka mahdollistaa aamuleikit Sunitan tuloon (klo 9) asti. Isin pelmahdettua ovesta saakin sitten odottaa käytännössä koko päivän hänen paluutaan, sillä hän oli ilmeisesti nukahtanut kesken työaikaneuvotteluiden ja menettänyt iltapäiväleikkiajan työnantajalle. Illalla emme usein ehdi muuta kuin sanoa kissa, vähän leikkiä, syödä iltamurot ja ruveta iltarituaaleihin. Viimeksi mainittuihin kuuluu usein hauska kylpy, jolloin irrottelen loiskimalla Samu Sammakko -nimistä vesilelua ja syötän sille pieniä shampoopulloja ynnä muuta Samun hyvinvoinnin kannalta tärkeää. Lopuksi ilmoitan oman tahtoni selkeästi sanomalla ”ape” (nepaliksi ”itse”, suom. huom.) ja suihkuttamalla päähäni kolme-neljä-kuusi kertaa vettä. Kyllä kunnon kylvyn päälle kelpaa vetäytyä.

Ennen kuin vetäydyn tällä kertaa, muistuu mieleeni vielä eräs luonnontieteellinen seikka. Minulle on nähkääs toitotettu toitottamasta päästyä, että suosikkieläimeni liskot ovat yöeläimiä eikä niiden seurasta kannata kauheasti haaveilla päiväsaikaan. Sinnikäs pikkulisko on ollut erityisen paljon mielessäni sen oltua makuuhuoneessa pariin otteeseen noiden ohimennen kuvailtujen nukkumaanmenorituaalien aikaan. Henkilökohtaisen hygieniani hoidon ohella yksi tärkeimmistä rituaaleistani on, että isi lukee Tiitiäisen Satupuu -kirjaa jokusen tarinan. Niinpä ilahduin sängylle äidin sylistä kellahtaessani ikihyviksi nähdessäni pikkuliskon katossa. Vanhempani kertoivat sen olevan samoin kuuntelemassa Tiitiäistä ja katselin sitä aikani isini äänen hyristessä taustalla. Lopulta tein kuitenkin tilit selviksi pikkumatelijan kanssa nostaen sormen tiukasti pystyyn ja sitä heristäen sanoin tiukasti ”soo soo”.

Täällä Aleksis. Bangkokin Aleksis, Bangkok.

* Isäni sanoi ettei toistaiseksi tiennyt olevansa aamuvirkku, mikä naurattaa minua. Kyseessä on isäni hauska huumorintaju. Hehheh. Hän katsokaas juksaa minua käytännössä joka aamu sanomalla tyynyyn että ”etkö… Aleksis… mitenkään nukkuisi vielä hetken..?”Ei se sitä tarkoita. Ja se tulee kyllä kun vaan vähän pitää mekkalaa ensteksi.