Reportterin elämä voi sitten olla raskasta. Sehän sisältää muun muassa viiden tähden hotellimajoituksia lomakohteissa sekä auringonpalvontaa ja altaassa polskintaa perheeni kera. Noh, en ole varma tähtien lukumäärästä ja lomakohteitahan kuuluu tylysti haukkua turistien pilaamiksi. Mutta allas oli kyllä hyvä hienoine vettäsylkevine merihevospatsaineen.
Otin tässä taannoin siis toisin sanoen tilaisuudesta vaarin lähteä isin työmatkalle mukaan tekemään havaintoja Phuketin saarelta, missä pidettiin kaksiviikkoinen koulutusasioiden ammattilaisten koulutus koulutuksesta. Noin karkeasti ja suunnilleen. Isiä ei lomaparatiisissa paljon näkynyt: puoli yhdeksästä puoli kuuteen jotain wöökshoppeja ja satunnaiset lisäkokoukset päälle. Uneni läpi kuulin hänen vielä toisinaan poistuvan myöhään illalla juttelemaan pomonsa kanssa jotakin tärkeää tahi kirjoittamaan sähköpostia. Mitä lie. Yksi sunnuntai sentään siunaantui vapaapäiväksi ja silloin suuntasimme koko perheen voimin viidakkoon ihailemaan vankeudesta pelastettuja gibboneita, joita kiltit kansalaisjärjestötädit sopeuttavat takaisin luontoon.
Yritys päästä tutustumaan paikalliseen terveydenhuoltoon oli kova, mutta tulokseton. Äitini retkotti toisen viikon flunssaisena sängynpohjalla ja minäpoika pamautin huolella hampaani – ja niiden väliin kieleni – hotellihuoneen lipastoon. Selvisimme kuitenkin kotihoidolla hotellioloissa, mutta kotiinpaluuta rupesimme jo kaikki odottamaan hyvissä ajoin ennen koulutuskoulutuskoulutuksen loppumista.
Kotiinlähtö ei sitten ollutkaan aivan yksinkertainen asia. Katsos isäni kertoi päivää ennen lähtöpäivää ruokaostoksilla kuulleensa paikallisen lentokentän olevan suljettu. Apteekki varmisti asian todenperäisyyden. (Mistä ihmeestä isäni keksii näin luontevia lähteitä? Muistimerkintä itselle: kysele elinkeinonharjoittajilta analyysejä maailmanmenosta). Kävi ilmi, että poliittinen tilanne oli kiristynyt tässä demokratian laboratoriokokeessa jota Thaimaan kuningaskunnaksi kutsutaan ja silloinhan voi väkijoukko vaikka marssia hallituksen palatsiin ja sulkea pari kolme lentokenttää. Tästä kaikesta seurannutta hulinaa aina valpas ja turistien etujärjestönä firaabelihommia tekevä suomalaislehdistö ansiokkaasti otsikoiden seurasikin. Krhm, takaisin asiaan. Kuten olin sanomassa, paluulentomme peruttiin. Se ei tietenkään estänyt Thai Airwaysia ystävällisesti varaamasta meille paikkoja seuraavalle lennolle, jonka varmana tietona tiedettiin lentävän. Ja sitä seuraavalle. Älkää huoliko, soitamme mikäli lento ei lähde, ystävällinen virkailija ilmoitti ennen kuin jäimme odottamaan soittoa, jota ei ole vieläkään tullut.
Suureelliseen maailmanmenoon sopivat evakuoinnit kuin tyhjä vesitonkka pyykkikoriin. Eikä evakuointi olisi oikein mitään, ellei sitä tehtäisi von Trappin perheen asettaman kansainvälisen standardin mukaisesti aamuyöllä. Siispä isin työkavereista suurin osa lähti varta vasten yön pimeydessä vuokratulla bussilla kohti Bangkokia meidän jäädessä toiveikkaana odottamaan vakaassa tahdossa luvattuja lentoja tilanteen mahdollisesti rauhoituttua.
Oli jännittävää seurata miten vanhempani toimivat tiedon ollessa säännelty hyödyke. Molempia tuntui kovasti kaivertavan epätietoisuus ja he keskustelivat kaikenlaisista mahdollisista tapahtumakuluista ja mitä sitten tehtäisiin. Ilmeisesti minä olin jotenkin keskustelujen keskiössä. Nautiskelin saamastani mukavasta huomiosta ja nojailin rattaissani vettä siemaillen rennosti taaksepäin.
Suunnilleen niihin aikoihin kun Thai Airways ei soittanut meille, alkoi tilanne valjeta Phukettiin jääneille erittäin selvästi: tilanne oli valtavan epäselvä. Tästä syystä isin jäljellejääneiden kollegoiden kesken päädyttiin vuokraamaan paikan päältä pikkubussi ja lähtemään kahdeksalta seuraavana aamuna. Ilmeisesti kaikki eivät todella tunne Sound of Music -elokuvaa ja sen asettamia esimerkkejä kansallisiin kahnauksiin liittyvien pakoyritysten kellonajoista riittävän hyvin. Toisaalta, eikös tuo pakoyritys vaatinut pitkähkön lauluesityksen onnistuakseen? Alankin hiljalleen ymmärtää isän aamuista jodeleidiita tulvinutta suihkulauluesitystä entistä paremmin. Joitakin asioita voi ymmärtää. Mutta ei niitä tarvitse hyväksyä!
Ja takaisin asiaan. Äiti ja isä rupesivat jännäämään miten jaksaisin yli kaksitoistatuntisen automatkan, joka edessä odotti. Miten niin minä? Päätin todistaa epäuskoisille vanhemmilleni, että jos joku osaa matkustaa, niin se olen minä! Onneksi isin työtoverit tekivät haasteeni saada mallikelpoisimman matkustajan titteli hyvin helpoksi. Antakaas kun kerron. Lähtömme viivästyy, kun porukan vanhin setä pyörii huolestuneena hotellin aulassa ja kertoo unohtaneensa jotain elintärkeää huoneeseensa. Kun ystävälliset virkailijat ovat pelastaneet sedän Pringles-purnukan, pakkaudumme kaikki autoon. Toinen setä aloittaa ankaran valituksen loistohotellimme mielestäni varsin maukkaasta ja ravitsevasta aamiaistarjoilusta ja ohjeistaa kuskiamme täysin väärään suuntaan. Kultaisilla kaarilla tehdyn pitkähkön aamiaispysähdyksen jälkeen voimme vihdoin lähteä matkaan. Ai, mutta pitäähän auto tietenkin tankata ennen valtaisan pitkää ajomatkaa. Kas noin, olemme lähtöpisteessä vain tuntia suunniteltua lähtöaikaa myöhemmin. Mutta sitten matka vihdoin alkaa toden teolla ja pysähdymme lounaalle vasta kahden ja puolen tunnin kuluttua. Perheemme suunnistaa ripeästi ensimmäiseen ravintolaan ja odottelemme jo ruokaa, kun meille tullaan kertomaan, ettei paikasta löydy muille mitään syötävää. Niinpä he päättävät odottaa, että olemme syöneet ja ajaa sitten viidensadan metrin matkan maineikkaaseen Kentucky Fried Chicken -laaturavintolaan. Äiti komentaa matkaseuraamme hoitamaan visiitin ilman meitä. Kun kaikki ovat saaneet kupunsa pullolleen, lähdemme jälleen matkaan. Mutta kymmenen minuutin kuluttua on ilman muuta pysähdyttävä ostamaan tuliaisiksi etelän herkkua, tuhannen vuoden kananmunia. Ja sitten taas vartin päästä jonkun on toki päästävä vessaan. Ja niin edelleen. Minä se vaan katselen tyytyväisenä ohikiitäviä autoja välillä aitiopaikalta isin pomon sylistä, enkä vaadi pysähdyksiä kuin kerran. Silloinkin annoin matkatovereilleni valinnanmahdollisuuden: vienosti tuoksuva vaippani olisi voitu vaihtaa myös liikkuvassa autossa. Jostain syystä ei tätä vaihtoehtoa tunnuttu harkittavan kovin vakavasti.
Vaikka matkailu avartaa ja vaihtelu virkistää, on ihanaa päästä kotiin. Bangkokin kotiin.
Täällä Aleksis. Bangkokin Aleksis, Phuket – Bangkok.
