Runoilijan sanoin, arki meidät yllätti, tylpällä terällään hitsasi päivät yhteen röpeliäiseksi saumaksi kohti tuntematonta.
Öhm, asiaan! Mitä varttuneemmaksi käyn, sitä enemmän minua on alkanut kiinnostaa lakonisen raportoinnin sijaan lyyrinen ilmaisu. Koen kuitenkin velvollisuudekseni välittää tietoa myös helpommin lähestyttävässä muodossaan.
Työn tekemistä on viime aikoina vaikeuttanut myös se, että olen ollut melkoisen ihastunut sydänystävääni Lilliin, jota yritin tässä jokin aika sitten parhaani mukaan hurmata ihastuttavalla kuusihampaisella hymylläni. Äidille huusin naama tummanpunaisena äänijänteiden äärirajoilla vaipanvaihdon aiheuttamaa ärtymystäni, mutta vaihdoin tietysti taktiikan hempeästi lempeilyyn Lillin nähdessäni. Lilli on ihana. Lilli lainasi vanhemmilleni kotimaista viihdettä dvd:llä, mikä on verenperintönä nyt vaikuttanut minuunkin. Antakaahan kun selitän. Sarja, jonka Lilli lainasi oli Tummien vesien tulkit, jossa autokauppias Raimo kuuntelee kasetilta suomalaisen tulkinnan kivijalkoja Lauri Viitaa ja Eino Leinoa parhaita mainitakseni. Silloin kun ei kuuntele suomalaisen viihdemusiikin samettisen pehmeää kulmasohvaa Paula Koivuniemeä. Vanhemmat pitivät ilmeisesti viihdettä ...hmmm, viihdyttävänä ja olen monesti kuullut seinän ja uneni läpi vaimeaa naurua ja kommentteja, joiden perusteella sarja kuvastaa jotakin hyvin suomalaista ja mitä on mukava katsoa joidenkin tuhansien kilometrien puskurivyöhykkeen takaa.
Äitini on tehnyt töitä kotona tiiviisti. Uudemman ajan suomalaislyyrikon sanoja mukaillen hänen turvallisuudentunnettaan on viime aikoina uhannut kolme asiaa: gradu, gradu, ja gradu (muistilappu itselle: jotenkin on päästävä siitä, että lähes aina päädyn viittaamaan joko suorasti tahi epäsuorasti puolustusministeriöön.
Pitää hajauttaa, hajauttaa, ei kaikkia munia yhteen koriin!). Urakka näyttää vieneen innokkaalta reportterilta tietokoneen alta, mutta on loppusuoralla. Hyvä äiti!
Isä on käynyt töissä tekemässä milloin mitäkin. Eräänkin viikon tässä hän kävi ihmettelemässä kansainvälistä kokoustohinaa Manilassa, eikä suostunut ottamaan kansainvälistä reportteria mukaan reissuun. Olimme molemmat varsin onnettomia tästä erosta ja erittäin liikuttuneita jälleennäkemisestä.
Mistä tuleekin mieleeni ilmoittaa että olemme äidin kanssa Suomessa 25.6. alkaen pari kolme viikkoa. Olisi mukava nähdä tuttuja ennen Bangkokiin paluuta!
Edellisissä numeroissa esiintynyt hoitajani Hom on valitettavasti sittemmin siirtynyt muihin tehtäviin, tarkemmin pakolaisleirille tulkiksi Shanin osavaltiosta Myanmarista tulleille pakolaisille. Olemme kaikki iloisia Homin uudesta työpaikasta, mutta pettymys tästä tiedosta oli aluksi kauhea. Onneksemme saimme Homin kautta rekrytoitua uuden hoitajan lähes välittömästi. Suda, joka on myös kotoisin Myanmarista mutta etnisesti nepalilainen, on aivan ihana. Välillä vain Suda kelpaa, eivät vanhemmat, mikä näyttää olevan vanhemmilleni niin sanoakseni kasvun paikka. Sellaista se on, vanhukset.
Olen ruvennut sitten viime raporttini liikkumaan uusilla tavoilla sekä tietysti jatkanut vanhoilla, vain ketterämmin. Ensin rupesin ponkaisemaan pystyyn. Kuten aina uusiin asioihin, tähän liittyi aimo annos yritystä ja erehdystä, ja vanhempia kauhistuttanutta pääkallon ja muun kolinaa. Olivat kuulemma jo näpyttelemässä netissä osoitetta www.kopkryphjalm.nu kun samaan aikaan katsoin heitä tukevasta seisoma-asennosta kuin sanoakseni "Ei hätää, isi ja äiti, kaikki hyvin. Ei hätää."
Opettelen tässä kävelyä tuen kanssa erittäin ahkerasti. Tähän tarkoitukseen käyvät muun muassa tuolit, pöytä, sohvankulmat ja vanhempien lahkeet. Vauhdikkaimmin liikun kuitenkin konttaamalla ja usein minut tapaakin viilettämästä olohuoneessa tyhjän muovisen vesitonkan tai ison vihreän palloni perässä. Se on niin hauskaa puuhaa.
Siinä missä äiti ja isä ovat olleet omien kiireittensä vuoksi vain vähän tekemisissä naapureiden ja talon työväen kanssa, olen minä pitänyt perheen lippua korkealla ja kunnon toimittajan tavoin tutustunut kaikkiin. Vanhempani olivatkin aamulla patiolla käydessämme kummissaan, kun heille tuntematon kukkienkastelijatäti minut nähdessään puhkesi iloiseen thainkieliseen pulinaan, josta he tunnistivat vain sanat "sawadee khaa, Aleksis". Eivät raukat vielä osaa ollenkaan thaita, toisin kuin minä, joka ymmärrän sen lisäksi sujuvasti myös shania ja nepalia. Ja äiti hämmästyi sanattomaksi, kun hänen tuore uusiseelantilainen hissituttavansa yläkerrasta lyhyen jutustelun jälkeen totesi "ahaa, sinä siis olet Aleksiksen äiti".
Rakkaat lukijani. Vetäydyn tarkkailemaan tilannetta sängynpohjalta. Kunnes ponkaisen sieltä tunnin parin päästä punasilmäisenä pystyyn ihmettelemään, että mikäs meininki, ihan hiljaista, onko kaikki kotona, huhuu? Vanhempien epätoivoisen pikanukutuksen jälkeen toistan harjoituksen. Ja toistan. Ja toistan. Ja toistan. Kunnes koittaa aamunkoi, saan maitoa ja taputan tyypillisesti vanhempia rintakehään ja poskipäihin heidän sängystä nousemiseensa saakka. Aamupurolla haukottelenkin sitten makeasti, että mikä meininki, huhuu, EIKÖ TÄÄLLÄ SAA PIENI IHMINEN EDES NUKKUA?!
Täällä Aleksis. Bangkokin Aleksis, Bangkok.
P.S. Olin jo lähes vetäytynyt, kun mieleeni tuli vielä että innostuin kovasti kun vanhempani joitain viikkoja sitten alkoivat puhua jostain "unikoulusta". Sen sijaan, että olisin saanut naapurin poikien tapaan hienon koulupuvun äiti lakkasikin antamasta yöllä maitoa. Korvauksen irvikuvana tämän sijasta isä katkokäveli minä sylissä makuuhuonetta pitkin poikin kunnes kyllästyin ja menin takaisin pehkuihin. Onneksi sentään uimakoulussa on mukavaa, vaikka univormu onkin vain niukka uimarinvaippa.
