maanantai 25. helmikuuta 2008

Kuninkaan talossa


Journalistin elämä tietoyhteiskunnassa voi joskus olla hieman haastavaa. Vai mitä pitäisi ajatella siitä, että toimivaa nettiyhteyttä joutuu odottamaan enemmän kuin viikon ja CNN- ja BBC-kanaviakin pari päivää? Viestintävälineiden puutteiden sekä liikenteen melun lisäksi en muuta valittamista keksikään tästä Sripat Courtista (kuulemma ollut ennen kuninkaan omistuksessa), jonka tilavassa 15:nnen kerroksen asunnossa olen nyt majaillut toissa viikon lauantaista lähtien. Silloin vanhempani aivan varoittamatta taas pakkasivat jäljellä olevan omaisuutemme, ja raahasivat ensin pihalle ja sitten Napa Placen pakettiautoon kaksi suurta matkalaukkua ja yhden pienemmän sellaisen, kohtalaisen kokoiset puolalaisvaununi sekä valtaisan määrän kasseja, joihin olemme uutterasti hankkineet täytettä ensimmäisen Bangkokin kuukautemme aikana. Olin huomaavinani pientä pilkettä hotellin omistajan silmäkulmassa hänen kysyessään kuormauksen jälkeen viattomasti ”anything else?”. Sen jälkeen hän ryhtyikin läpsimään kädestäni tiukasti kiinni pitäviä ja kyyneleitä pyyhkiviä työntekijöitään sormille. Vaikka olisi voinut luulla omistajan arvostavan yritystä estää asiakkaita lähtemästä, ylenpalttinen tunteellisuus ja ennakoivat kaipauksen osoitukset eivät ilmeisesti sittenkään olleet aivan sopivaa käytöstä. Onneksi kolmelle superihailijalleni jäi seuraavan tapaamisen odotusta helpottamaan monta kännykkäkameralla otettua kuvaa minusta. Minä puolestani muistan heitä aina nähdessäni herttaisen kortin ja kirjaillun vaaleanpunaisen pussukan, jossa sain heiltä ystävänpäivälahjaksi paikallisia herkkukeksejä. Katosivat tosin äidin ja isin suuhun ennen kuin ehdin kissaa sanoa. Napa Placesta muistuttaa myös pieni lelukoira, jonka asuntoamme ahkerasti siivonnut täti jätti ystävänpäivän kunniaksi minulle. Täällä Bangkokissa ystävänpäivä siis otetaan harvinaisen vakavasti.

Jostain syystä vanhempani eivät millään tajua, että minun on ehdottomasti voitava käyttää kaikkia mahdollisia viestintävälineitä, aivan erityisesti kännykkää ja erilaisia kaukosäätimiä. Niinpä päätin tässä jokin aika sitten ottaa ne oma-aloitteisesti käyttöön aina kun mahdollista hilaamalla itseäni lattialla eteenpäin käsillä vetäen ja jaloilla työntäen. Yllätyksekseni vanhempani innostuivat keksinnöstä valtavasti ja vertasivat minua riemuissaan lemmikkiliskoihimme. Sivumennen sanoen, liskot tuntuvat ilokseni olevan vakiovaruste täkäläisissä asunnoissa. Tuo lattialla hilautuminen osoittautuikin varsin miellyttäväksi tavaksi liikkua, joten täällä Sripat Courtin tilavassa asunnossa olen kehittänyt taitoni huippuunsa, jotta ehtisin ennen vanhempieni kieltoja tutkia mm. pistorasiat, kengät ja kaikki äidin ja isin hajamielisyyksissään lattialle unohtamat asiat. Sen lisäksi, että tutkivan journalismin harjoittaminen on näin helpottunut, lihakseni ovat tämän oivan urheilumuodon avulla vahvistuneet. Vaikka olen ehkä viime aikoina istunut aiempaa enemmän, olen myös todennut mukavaksi nousta äidin polvelta seisomaan. Uudestaan ja uudestaan.

Ennen muuttolauantaita olin käynyt täällä Sripat Courtissa vanhempieni ja sen monnipartaisen Khun Direk -sedän kanssa kolmekin kertaa, silloin meillä vaan oli vähemmän tavaraa mukana. Ja mukavahan täällä oli käydä. Ystävällinen Khun Tim -täti oli aina ala-aulassa vastassa (on siellä nytkin melkein joka päivä) ja ilahtui minut nähdessään niin, että sain heti suukon poskelle. Siitä tulikin mieleen, että täällä kaikki, niin sedät kuin täditkin tuntuvat olevan nimeltään Khun jotakin. Khun Timin kanssa ajelimme heti ensimmäisellä käynnillä hissillä ylös kaikki 17 kerrosta ja katolta löytyi pieni ja vähän isompi uima-allas sekä patio, jossa on kaksi puutarhakeinua. Meidän ja katon välissä on lisäksi huone, jossa vähäpukeiset sedät ja tädit nostelevat ähisten rautaa. Kuntosali kuulemma. Puutarhaa täällä ei ole, paitsi pienessä vesialtaassa, jossa uiskentelee karppi poikineen. Aika jännän näköisiä otuksia.


Pihasta lähtevällä tiellä numero 4 ei ole läheskään niin paljon, autoja, tuk tukeja tai moottoripyöriä kuin Napa Placen luona, ja äitini suureksi riemuksi sen jälkeen vastaan tulevalla pääkadulla, Thanon Phaholyothinilla (tunnetaan myös nimellä Phahon Yothin) on jalkakäytävät. Siitä ikihyviksi ihastuneena äiti ja isi ostivat päivänä muutamana minulle uudet hienot ja hieman aiempia vankkureitani keveämmät rattaat, joilla äiti sitten kärräilee minua läheiseen pieneen ostoskeskukseen lounaalle tai ruokaostoksille. Minua alkaa heti rattaisiin päästyäni ramaista, mutta kuka täällä huonosti lämmitetyssä saunassa nyt nukkua jaksaa! Ilmajunaan menen yleensä edelleen rintarepussa istuen, sillä vanhempani eivät ole kovin innostuneita kantamaan rattaitani lukuisia portaita ylös ja alas. Se Ari ei muuten ollutkaan mikään isin kaveri, vaan uutta kotiamme lähellä oleva ilmajuna-asema.

Sekä ihmisiä että tavaraa meille mahtuisi enemmänkin ja kun nukumme äidin ja isin kanssa samassa huoneessa, kaksi makuuhuonetta on tyhjillään. Yhtenä päivänä äiti tosin keksi yhtäkkiä siirtää koppani (kylläpä minulla onkin ikävä rakasta pinnasänkyäni!) toiseen huoneeseen ja käski minun nukkua päiväunet siellä ryhtyen itse naputtamaan tietokonetta oikeassa makuuhuoneessamme. Suostuin hetken asiaa äänekkäästi pohdiskeltuani. En nimittäin olisi millään malttanut nukkua, sillä leikkikaverikseni juuri silloin ilmaantunut Hom-täti oli niin mukavaa seuraa. Äiti ja isi kertoivat, että Burmasta kotoisin oleva Hom tulee tästä lähtien kanssani leikkimään lähes joka päivä – mikäs sen mukavampaa! Olen myös katsellut joitakin kerroksia alempana asuvaa, minua tosin kymmenisen kuukautta vanhempaa nättiä Alexandraa sillä silmällä. Josko hänestäkin saisi leikkikaverin. Silti olisi mukava tavata myös suomea puhuvia niin pieniä kuin isojakin ihmisiä, joten kertokaa toki rakkaat lukijani, jos olette liikkeellä kaakkois-Aasiassa.

Tänään en menekään julkaisun kunniaksi nukkumaan. Katsotaan, josko yöllä sitten. Sekin on vielä hieman kyseenalaista. Yksi asia on varma: EI VÄSYTÄ!

Täällä Aleksis. Bangkokin Aleksis, Bangkok.

torstai 7. helmikuuta 2008

Operaatio Räiskis, haava, siivous ja pärinä


Klirrr! Rrrrräisk! Täytyy journalistinkin joskus levätä. Yöllistä rauhaani häiritsi kuitenkin eräänä yönä vallaton kännykkää pimeässä hamuileva isäni, joka osui vanhan ja väsyneen puhelimensa sijaan lasiin, joka osui lattiaan. Aniharvoin on nähty yhtä tehokkaan pieneksi sirpaloituvaa lasitavaraa (Muistimerkintä itselle: lähetä kotimaan puolustusministeriöön vihje rypälepommin uudesta sisällöstä). Kuten jo kerran sanoin, täytyy yöllä kuitenkin usein kerätä voimia uutta päivää varten, joten käänsin tällä kertaa vain kylkeäni ja tuhistin menemään kohti aamun koita vanhempieni ilakoidessa sirpaleiden kera.

Aamut ovat Bangkokissa toisinaan lähes samanlaisia kuin Malmilla. Isän kanssa telmitään ainakin viikonloppuisin ja aamupuurotkin syödään yhdessä. Sitten palaan aikanaan äidin luo ja, jos siltä tuntuu, saatan nukahtaa päivän ensimmäisille unille yhdeksän kymmenen maissa. Vaikka kaipaan kyllä Malmille, ei siinä mitään. Harvoin on täkäläisiä siunattu yhtä hyvillä parin asteen pakkasilla tai suojasäillä kuin Malmilla, missä nukuin tukevia monen tunnin päikkäreitä pihalla. Ja vaikka kaikki täällä haluavat kovasti leikkiseuraani, olisi mukava nähdä myös muita lyhyitä ihmisiä, joita Malmilla tuntui olevan mukavaksi tungokseksi saakka.

Kuten hajamielisimmät lukijakunnastani tässä vaiheessa raporttiani, olin jo ehtinyt unohtaa tuon taannoisen sirpale-episodin äitini keskeyttäessä pitkän vaatimuslistani esityksen (täytyy sanoa, että vähilläpä resursseilla näitä raportteja tehdään, edes pressikorttia ei ole liiennyt erityiskohtelun takaamiseksi ulkomaailmassa) ulvahtamalla lasinsirpaleen uppoutuessa syvälle päkiän nahkaan. Jätin kieltämättä näin jälkikäteen ajatellen hieman ehdottoman sävyisen monologini hienotunteisesti odottamaan parempaa aikaa ja osoitin äidille sopivassa määrin empatiaa. Lopputulos: sirpale poistui ja jalka parani. Välillisenä vaikutuksena voidaan pitää myös sitä, että perun kaikki yritykset parantaa rypälepommeja ja muita aseita. Lapsikin ymmärtää, etteivät ihmisten satuttamiseen tarkoitetut välineet ole kannatettavia edes käänteisellä keittiöpsykologialla höystettyinä (muistimerkintä itselle: selvitä, kuinka voisit edistää kaukaisen kotimaasi liittymistä Ottawan sopimukseen).

Isä kuvittelee, että kaikki on kaikkialla samanlaista. Minä ja äiti arvasimme, ettei täällä mitään imureita siivouksessa käytetä, mutta hellyttävän hyväuskoinen isäni kehotti kysymään, josko hotellilla olisi imuria näkymättömien lasinsirujen poistamiseen erityisesti minun leikkireviiriltäni. Epäilyksistään huolimatta äiti teki työtä käskettyä, jolloin imurin sijaan yksi siivoja ja kaksi muuta hotellityöntekijää tungeksivat paljain jaloin huoneistoomme. Totesivat tarkastuksen jälkeen lattialla olevan lasinsiruja. Kuinka sattuikin! Tämän jälkeen ryhtyivät toimeen ottamalla esiin siihen tarkoitukseen sopivaksi katsomansa välineet: pesuainepullon, luudan ja mopin. Tämä on yhtä hyvä kuin imuri, sanoi eräs joukosta hämmentyneelle äidilleni pesuainepulloa ylpeänä näyttäen. Erityisesti lattian tahrat saivatkin kyytiä tässä vahvasti sitruksen tuoksuisessa tehoiskussa, jonka nimesin Operaatio Räiskikseksi alun ja lopun räiskyvistä tapahtumista johtuen.

Kommunikaatio on täällä päivän jos toisenkin sana. Välillä tuntuu, että puhuisin kaikkien muiden kanssa aivan eri kieltä, kun viesti ei mene perille ei millään. Olenkin alkanut yhä useammin turvautua kielistä selkeimpään, voimakkaaseen päristykseen runsaan syljen kera. Ilmoitan tällä erinäisistä asioista ja vanhemmat ovatkin jo parantaneet ymmärrystään yli kymmenkertaiseksi entiseen nähden, yltäen nyt noin yhteen kahdeskymmenesosaan kuullunymmärtämisessä. Tämä Kommunikaatio 2.0:ksi nimeämäni korkeamman tason viestintätapa on läheisesti sukua Kari-vaarin Skypessä harjoittamalle puheelle.

Viestintä yleisesti ottaen on valitettavasti ottamassa takapakkia. Tuoreen hallituksen ministeri tutkii asemamaassani median puolueettomuutta ja kertoi, ettei tarkoituksena suinkaan ole kontrolloida paikallista mediaa. Olen nuoresta iästäni huolimatta sen verran kokenut kehäsopuli, että osaan tulkita tämän tarkoittavan melko suoraan vastakkaista. Jään tarkkailemaan tilannetta huolestuneen huokauksen kera. Riippumattoman journalistin vastuu on välillä kovin raskas kantaa.



Täällä Aleksis. Bangkokin Aleksis, Bangkok.

PS. Huomasin tätä kirjoittaessani, etten jo julkaistusta raportista huolimatta sittenkään ollut vielä aivan selvillä täkäläisistä sairaanhoitopalveluista; olinhan tutkinut tähän mennessä ainoastaan ensiavun toimivuuden. Niinpä uudistin yllättäen taannoisen "vatsaflunssani" ja pääsin kuin pääsinkin tutustumaan myös paikallisen sairaalan lastenklinikkaan. Voin kertoa, että hoito oli erinomaista. Vanhempi lääkärisetä nimittäin löysi nyt syyllisen myös aiempaan huonovointisuuteeni. Syynä oli vanhempieni minulle ystävällisesti tarjoama kananmuna, jonka proteiini ei kuulemma useinkaan sovi ikäiselleni nuorelle herrasmiesreportterille. Suomessa tilanne jostain syystä on toinen. Saamieni ohjeiden mukaan lihaasyömätön pikkutoimittaja on siellä jo varhaisessa vaiheessa tuupattava täyteen munaa ja kaikkea muuta "sallittua" proteiinia. Lieneekö selitys ilmastossa?