Äidinkieltä isänmaassa

Wuaaah! Mitä tehdä silloin, kun tietokone tilttaa silkkaa kovalevyn täysinäisyyttä? Ei kai mahtavan raporttikokoelmani varmuuskopioissa ainakaan lie tiedostoakaan, josta voisi luopua? No ei tietenkään. Syytän tietokoneen alennustilasta ja siitä johtuvasta pitkästä tauosta raporttien välillä vanhempiani, joiden käsittämätön valokuva-, koulutyö-, musiikki- ja tietokonepeliarsenaali on täysin jumiuttanut keskeisimmän työvälineeni. Hus deletoimaan, mutsi ja fatsi!


Vanhempien puuhastellessa tietokoneen parissa en minäkään ole jäänyt toimettomaksi. Eräs lempiharrastuksistani on jo jonkin aikaa ollut armaan suomen kielemme kehittäminen mm. lanseeraamalla uusia sanoja arkielämän tarpeisiin. Esimerkkinä mainittakoon sana polkeilija, joka niin paljon pyöräilijää paremmin kuvaa toiminnan ydintä, vahvojen jalkalihasten työtä pyörän ja ihmisen siirtämiseksi paikasta toiseen. Kesäisellä Suomen lomalla kotieläinpuistokäynnin yhteydessä taas tutustuin vetämyskärryyn, joka osoittautui mitä mainioimmaksi välineeksi kuljettaa nuorempaa serkkuani Jaakkoa (ja välillä myös kummisetääni Esaa) virtaviivaisesti eläimen luota toisen luo. Sen sijaan en ollenkaan pidä höönöttimestä, jolla mm. mummi tykkää osoitella tukkaansa suihkun jälkeen – hui mikä korvia huumaava ääni! Sitä kuunnellessa minua suorastaan alkoi tuhmattaa, vaikka erityisesti näin joulun alla kiltteyden perikuva olenkin. Päätin myös tässä taannoin uudistaa minua suuresti kiehtovan vihreävalkoisen, usein jonkin julkisen rakennuksen oven yläpuolelta löytyvän merkin nimen vastaamaan paremmin tarkoitustaan. Onhan aivan päivänselvää, että ovi, joka avattaessa aloittaa hurjan hälytyshuudon, on varasuloskäynti eikä mikään muu (huomasittehan tärkeän s-kirjaimen ennen sanan keskivaihetta?).


Tarkkaavainen lukija on ehkä jo päätellytkin, että kävin kesäiseen aikaan vierailulla muinaisessa kotomaassani Suomessa. Edellisestä visiitistä oli vierähtänyt jo vuosi aikaa ja siksi sisäpolitiikka oli minulta hieman hakusessa. Käytinkin tilaisuuden hyväkseni ja seurasin uutisia erinomaisen ahkerasti vaarin rollaattorin päällä kotoisasti istuen, vaikka isi yritti säännöllisin väliajoin viedä minua väkisin nukkumaan kesken yleisradion päälähetyksen. Silloin totesin kylmän rauhallisesti: minä katson nyt uutisia, tuo budjettiriihi kiinnostaa minua kovasti. Mummin mukaan tulen äitiini, joka kuuleman mukaan oli suunnilleen minun ikäisenäni keskittynyt maatalouspolitiikkaa koskevaan uutisointiin.


Kuten olen saattanut todeta joskus aiemminkin, Suomi on muuten mukava maa, mutta siellä on kovin vähän autoja. Mainitulla kesäreissulla en tahtonut päästä irti mummin ja vaarin kerrostaloasunnon ikkunasta, kun pelkäsin autojen poissa ollessani pääsevän loppumaan. Niin harvakseltaan niitä siellä ajeli. Väen vähyyden havaittuani pohdin myös, mahtavatko koirat ja kissatkin olla jalankulkijoita. Kuka tietää vastauksen tähän dilemmaan? Tassunkulkijoita? Hmm. Kissojen ja koirien lisäksi suomalaisilla teillä tuntui liikkuvan huomattavasti enemmän traktoreita kuin täällä Bangkokissa. Eräänkin kerran ilmoitin äidille vastaan tulevan traktorin, jolla oli kyydissään peltoa. Äiti tosin näki lastina tylsästi vain heinäpaaleja, mutta minä tiedän sisimmässäni totuuden.


Traktoreiden lisäksi Suomessa on muitakin mainioita ajopelejä, kuten vaarin moderni sähkökäyttöinen kosvortti, jolla otimme vaarin kanssa huimat vauhdit matkalla sorsalammelle lintuja syöttämään. Vauhti olikin paikallaan, sillä leipien loputtua nälkäiset linnut olisivat muuten syöneet meidät. Huh.


Mummia puolestani ilahdutin ulkoilun lomassa muutamilla valituilla eksistentiaalisilla kysymyksillä, tähän tapaan: Miksi pitää olla Aleksis? Miksi pitää olla noita muita lapsia? Miksi minä olen olemassa? Vanhempani jättivät helpotuksesta huokaisten vastaamistehtävän mummille, joten päätin antaa heille pohdittavaa muilla tavoin. Esimerkiksi tällaiset dialogit ovat heistä valtavan hauskoja:
Minä: Isi on puhuva tarra.
Äiti: Miten niin?
Minä: No kun minä olen ajatellut niin.
Äiti: Onko äitikin?
Minä: Äiti on aurinkotarra
Äiti: Ahaa, entä Aleksis?
Minä: Nyt illalla minä olen tiikeri. Aamulla minä olen sitten tarra.
Voiko sitä enää selvemmin sanoa?


Isini aloitti kirjailijanuransa kirjoittamalla ensimmäisellä luokalla kauhukertomuksen hurjista raatelevista olennoista, joille nuori kynäniekka antoi mielikuvituksensa syövereistä luullakseni tunnetuista hirvityksistä hirveimmän nimen: veret seisauttavat otukset olivat …tiskaajia. Asiaan! Itse kerroin vanhemmilleni eräänä kauniina Suomen aamuna nähneeni pahaa unta ja eritoten pelänneeni ”leikki-isiä”. Isä oli juuri palannut töihin Bangkokiin, joten vanhempani selasivat Skypessä kuumeisesti hiirenkorvalla olevaa lempiteostaan Keittiöpsykologiaa alkajille kohdista E, ”eroahdistus”, T ”traumaattiset osatekijät” sekä V ”vain muutos on lapsen kehityksessä pysyvää” (kts. epilogi ”Et pysy kärryillä”). Skypetyksen loputtua isi luki vielä kohdista O ”oraalivaihe” ja A ”anaalivaihe” ja hihitti yksin isossa asunnossa. K, ”kasva aikuiseksi” ja A ”asiaan”! Leikki-isi paljastui lopulta varsin viattomaksi afrikkalaiseksi puuhahmoksi joka tuimana katseli olohuoneessa olijoita mummin ja vaarin verhojen taustasta, eikä siirron jälkeen vaivannut enää. Ainakaan kovin monta yötä.




Kesäisestä lomailusta alkaa jo olla niin paljon aikaa, etteivät muistikuvat enää ole ihan tuoreita. Muistelen ohjelmassa kuitenkin olleen sukulaisten ynnä ystävien ihkaihanien tapaamisten lisäksi mm. hurmaava eväsretki suomalaiseen metsämaastoon Siuntiossa, kivimiehiin tutustuminen eräällä pääkaupunkilaismäellä, jolla oli myös lukuisia hauskoja kieputtimia, muutamat synttärit sekä yhdet hääjuhlat Turussa. Viimeksi mainitun kaupungin pääkirjastossa vieraillessani kiittelin sivumennen sanoen paikallisia veronmaksajia mahtavasta leikkipaikasta, josta löytyi myös maailman hienoin roska-auto! Ihan samanlainen kuin hyvällä ystävälläni Tuukalla. Joulupukki, vink vink!




Kotiinpaluuhan on taas yhtä juhlaa tietenkin. Rupesin lomani ehtoopuolella jo kyselemään milloin oikein mennään takaisin kotiin ja koittihan se päivä vihdoin viimein. Isi oli lähdössä hyvissä ajoin lentokentälle meitä vastaan ja starttasi upean valkoisen Toyota Camrymme kotipihalla. Koska autoa ei ollut ajatettu pitkään aikaan, päätti isäni laittaa siisut (siis tietenkin tuulilasinpyyhkimet) päälle ja antaa pissapoikien hoitaa hommansa. Neste tuntui kuitenkin sen verran loivalta, että isi sammutti vielä moottorin ja meni hakemaan takaa lisää nestettä. Konepellin nosto oli kerran aiemmin paljastanut irtipoikki sahautuneen jyrsijän pään, joten moottoritilasta vienosti kantautuva mi-aaaau oli varsin pieni järkytys. Pienen pienet oranssin kissanpennun kasvot kurkistivat ylöspäin pelokkaina ja isi kauhoi pennun pikavauhtia ylös. Olipa tuuria etten lähtenyt ajamaan, ajatteli isi kunnes tunsi toisenkin katseen kohdistuvan itseensä alhaalta päin. Hööö-ö? sanoi hölmistynyt Camry-mies. Miii-au, sanoi pelokas toinen kissanpentu. Isi kutsumaan apuun talon henkilökuntaa, jota kovin nauratti. Toisen kissanpojan päästyä auton pauloista hihitys selvisi. Kissanpentuja kun piti olla kolme ja oli itsestään selvää, että viimeinenkin olisi Toyotan syövereissä. Paikallisella tehokkuudella neljä ihmistä tarvittiin poistamaan viimeinenkin Matikainen. Onneksi niin. Loppu hyvin, kaikki hyvin: pääsin isin lämpimään syleilyyn ja takaisin Bangkokin vilskeeseen.


Täällä Aleksis. Bangkokin Aleksis, Orimattila-Riihimäki-Siuntio-Helsinki-Turku-Bangkok.

Polski, polski, tofu

Jälleen tuo aika vuodesta, jolloin pärskitään vettä oikein luvan kanssa kanssaihmisten päälle. Ja veden päälle valkoista puuteria. Autoa ajetaan juhlakunnossa miten sattuu ja ylipäänsä meininki muistuttaa Suomen suven juhannusta. Jep, kyseessä on Thaimaassa huhtikuun puolivälissä vietettävä Songkran-juhla. Tavallaan se on uudenvuoden juhla myös, sillä vuosi vaihtuu silloin. Tai vaihtuu ja vaihtuu, vuosi 2552 vaihtui vuodeksi 2553 31.12.2009 klo nollanolla, mutta oikeastaan se vaihtuisi tässä huhtikuun puolivälissä kuitenkin, mutta virallisesti se menee tällä lailla samalla tavalla mutta erilailla. Tällaisia länsimaista logiikkaa hämmentäviä kristallinkirkkaita keskusteluja voi käydä thaimaalaisen kanssa pitkin viikkoa, mutta kovin monta neljännestä eivät avainsuoritusindikaattorit tämän johdosta naksahda eteenpäin. Nautin kuitenkin tänä vuonna (jos tekee mielesi kysyä ”minä vuonna tarkalleen – 2010 vai 2552 vai 2553?” olet luultavasti länsimaista syntyperää) juhlinnasta huomattavan paljon. Pasifistina myönnyin varsin potenttiin vesitykkiin jolla ruikin vähän kaikkia ja hymyilin päälle.


Songkran osuu sikäli hyvään nivelkohtaan kastumisen suhteen, että silloin juurikin pärjää takitta. Lämpö on laitettu päälle niin sanoakseni. Siis selkokielellä: kuuma on kuin Heetvurstin hellalla. Silloin on vaikea keksiä hauskempaa tekemistä kuin uiminen, mitä harrastankin tuolloin lähes joka päivä. Se on paljon mukavampaa kuin hauskemman tekemisen keksiminen ja sen tekee vielä paremmaksi loistava seura. Varttunut (8-v.) ystäväni James oli juuri tuohon aikaan vapaalla muiden koululaisten tavoin ja tykkäsimme leikkiä yhdessä tosi paljon. Pi James (Pi tarkoittaa minua vanhempaa ja lempinimi Jem on oikeastaan James, se nyt vain väännähtää Jemiksi thai-suussa) on ollut ensimmäinen suuresti ihannoimani (poika-)lapsi ja vanhempani ovat olleet hieman ihmeissään suuren pojan vilpittömästä innokkuudesta leikkiä minun kanssani.


Hyvät lukijani. Songkrania ei tule sekoittaa Songkramiin, joka tarkoittaa paikalliskielellä sotaa. Noin tunnin päästä uutishuoneestani sijaitsee Samut Songkramin kaupunki, missä kävimme isin työmatkalla. Isin kollegat antoivat paikalle pääsyn osviitaksi ohjeen, jonka mukaan kohde on lähellä, kun jättimäinen kalakastikepullo näkyy. Vertailun vuoksi pyydän improvisaatiomatkailun ystäviä palaamaan raporttiini odysseiasta krokotiilipuistoon (http://bangkokinaleksis.blogspot.com/2008/08/muang-boranin-krokotiilipuistossa.html). Matkailu täällä avartaa hermosäikeitä aivan upealla tavalla toisinaan. No, Samut Songkramissa kuitenkin nautiskelin jälleen äidin kanssa uimisesta ja polskinnasta isin tuntiessa vilua ja nälkää hyperilmastoidussa kokoushuoneessa. Nälkää näkevien aasialaisten koulutus- ja muita perusoikeuksia tunnutaan parhaiten edistettävän kaavalla 5+19-36/100x300, mikä tarkoittaa suomeksi, että pakkaudutaan viiden tähden hotelliin kokoustamaan yhdeksäntoista asteen lämpötilaan ulkona ollessa 36-asteista, tämä kaikki sadan ihmisen voimin, jotka kaikki kustantavat lisäkuluineen keskimäärin n. kolmesataa dollaria päivässä. Jo on ihme, jollei vuosituhattavoitteita saavuteta tuhannessa vuodessa. Vähintään.



Hyvä lukijani, olet aivan oikeassa huomauttaessasi minun jälleen harhautuneen rahtusen itse asiasta. Itse asiassa olin juuri pääsemässä siihen, että Samut Songkramin keikalla ajeltiin pitkä pätkä joella, kolmatta tuntia yhdellä temppelipysähdyksellä, mikä oli kiva kokemus. Näimme vielä valoisaan aikaan kelluvat markkinat ja kylän sananmukaisesti tolpillaan sekä illan tummuttua säkin sävyiseksi ihastuttavia tulikärpäsiä, jotka tilaavat itselleen milloin mitäkin, rakkautta ja ruokaa nyt lähinnä. Nämä koleopteran laajaan koppakuoriaissukuun kuuluvat hyönteisethän tunnetaan siitä erikoisuudestaan, että nimestään huolimatta ne välittävät viestinsä infrapunatta ja ultravioletitta. Nämä hyönteismaailman ventrilokvistit lähettävät viestinsä kauas kuin entomologi blogillaan väreillen aaltopituudella 510-670 nanometriä. Noin keskimäärin ja karkeasti puhuen.


Rakkautta ja ruokaa, siitähän on elo immeen tehty, ja edellä mainittujen keruusta pitkin maailman mantuja. Ja sitten se päättyy. Näin on myös kohdalla aitotumaisten saurioiden, joita arkikielellä liskoiksi kutsutaan. Meillä ei toistaiseksi ole käsitelty kuolemaa kotosalla, joten hämmästytin vanhempani melko lailla tyystin nähdessäni liskon raahaavan kuollutta lajitoveriaan toteamalla, että toinen liskohan on kuollut. Lisäsin vielä ponneksi, että toinen lisko vie kuollutliskon sairaalaan. Toyota Camryllä. Ja näin on vaikea aihe käsitelty. Ensi viikolla luulen oppivani kaiken mitä olen ikinä halunnut oppia lisääntymisterveydestä, mutten ole vielä osannut kysyä.


Vaikeista aiheista siirrymme viihteen puolelle. Hississä suhiseva isihiisi istuskeli nautiskelemassa työkavereidensa kanssa iltaa, kun seremoniamestariksi itsensä nimittänyt työkaveri painosti paikalla olijoita laulamaan karaokemaisesti seuraan liittyneen kitara-ammattilaisen kanssa, yksikön ja maansa kunnian puolesta. Isihiidellä alkoi kylmä hiki valua, kun hän tajusi edustavansa sekä omaa yksikköään että isänmaataan täysin soolona. Suomalaisella charmilla mallia ”tuppisuu istuu nyt tässä” isini jättäytyi viimeiseksi. Vääjäämätön maanitteleva kysymys kuului jotenkin, että mites se Suomi ja ESD-yksikkö sitten että… Isi laittoi autopilotin päälle ja ilmaisi ytimekkäästi, että lähinnä koreografisesti vaikutuksen tehneen YMCA-esityksen jälkeen ei auta kuin kysyä can you feel the love tonight? Keskimäärin erittäin vapaamuotoisen laulun ja alhaisten odotusten jäljiltä isi kuulosti työkavereidensa korviin sensaatiomaiselta ja koko toimisto palasi asiaan kuuleman mukaan viikon verran. Ja kuulemma myös joka kerta, kun äiti sattui käväisemään isin työpaikalla.


Paitsi isin esiintyminen, myös mielenosoittaminen, mellakointi ja pienimuotoinen kaupunkisota ovat puhuttaneet Bangkokissa. Erään toukokuisen viikon vietin pitkälti kotosalla kuunnellen mielenkiinnolla pitkin kaupunkia posahtelevia ilotulituksia, jotka kuuluivat jännittävästi keskellä päivää. Kun ikkunasta näkyi komeita savupatsaita, annoin komentokeskuksestamme neuvokkaita koordinaatteja paloautoille: ”pitäis mennä tonne. Ja tonne. Ja vielä tonne”. Isi oli melko paljon kotona kun työnantaja kertoi viime tipassa (ja joskus tipan jo tippuessa) työpaikalle menon olevan huono idea. Isin lisäksi sain kerrankin pitää kotona myös ihanan hoitajani Sunitan kokonaisen viikon ajan.


Kuten tiedätte, juttua minulla riittää. Ja kysymyksiä. Haeskelin kenties hieman perusturvallisuutta elämään, kun kyselin äidiltäni miksi tämä rakastaa minua. Sain vastaukseksi kuulla olevani äidin ihana poika. Täydensin muulloin kuulemani perusteella vastausta ja totesin: ”iso poika, pieni poika, ihana poika – kolme asiaa”. Sittemmin kyseisen kolminaisuuden viimeinen kohta on suussani usein muuttunut muotoon ”tuhma poika”. Muunnos, josta vanhempani eivät pidä tippaakaan.


Äidin kanssa (kuten myös isin) on elo joskus muutakin kuin hempeilyä. Siitä kertonee lahjomattomasti episodi, jossa katsoin isääni vakavana ja sanoin, että mulla on nyt hermo kireällä. Ennen kuin hölmistynyt isäni ehti asetella leukaperänsä kiinni, lisäsin ponneksi vielä uhkaavan matalalla äänellä muristen ja samalla kulmia kurtistaen ”Aaaaleeeksiiiiiiis”. Isä tästä riemastui ja alkoi varsin nauraa, mihin ilolla yhdyin. Naurettuamme kotvan isä tiedusteli varovasti, kuka se tällä tavalla mahtaisi asiaansa toimittaa. Kerroin kiertelemättä kyseessä olevan äiti.


Isi nauttii muutenkin kanssani naureskelusta, vaikka välillä väittää sen osuvan väärään ajankohtaan. Nukkumaan mennessä tapanani on toisinaan vetää paidan helma ylös, napata iltasatua lukevan vanhemman kädestä kiinni reippaalla otteella ja viedä se vatsan päälle, missä rupean liikuttamaan sitä malliksi. ”No, tällaista on hyvä silittäminen enkä panisi pahakseni jos sellaista tarjoaisit”, tahdon tietysti hienovaraisesti sanoa. Isäni ilmeisesti pitää tätä hauskana, sillä hän joskus rehahtaa tätä nauramaan ja sitten sadattelee että pitäisi käydä nukkumaan. Päättäisipä mielensä, sanon itselleni ja riehaannun täysin unen karistessa silmäkulmastani makuuhuoneen lattialle.


Korkeakulttuuria olen harrastanut jo jonkin aikaa. Kävimme isän kanssa tässä jopa kuuntelemassa äidin kuoroa. Tuolloin kuten niin usein aiemminkin kuoro asteli salin lavalle kengänkannat parkettiin kopisten ja esiintymisvaatteet suhisten yleisön hiljentyessä kuulemaan konsertin ensisävelet. Liikkeen ja laulun aloittamisen väliin mahtuu noin kymmenen sekunnin tauko, jonka täyttää huumaava hiljaisuus. Siihen väliin iskin. Äidin ei tarvinnut miettiä kenen suusta totuus kuultiin hiljaisuuden rikkoutuessa heleään lapsenääneeni, kun viestin nasevasti asiani: ”isi, mun pitää mennä kakalle”. Kuoron esityksen loputtua kapusin itsekin lavalle laulamaan klassista Beatles-materiaalia. Kumarsin yleisölle (isä ja äiti) oikein mallikkaasti esityksen päätteeksi.


Vaan ei musiikki ole yhtä kuin kulttuuri. Kirjallisuutta harrastan myös ahkeraan. Pekka Töpöhäntä, Joka kolkan kulkija ja Lehmä jonka kyljessä oli luukku (josta poimin vanhempieni ylpeydeksi hauskan sanonnan ”v-mäinen juttu”) ovat erittäin koluttuja teoksia. Tuoreempana tapauksena olen saanut kuulla Fedja-sedän, kissan ja koiran tarinoita ennen nukkumaanmenoa. Nauroin katketakseni kun Fedja-setä ajoi Tr-Tr Mitjalla ja lauloi Tra-La-Laa. Ja jottei elämä kulttuuririentoineen kävisi liian rankaksi, olen viime aikoina ottanut tavakseni käväistä aina silloin tällöin naapurissa aidossa thai-hieronnassa. Hurmasin Pi Puki -nimellä tunnetun hierojan niin, että hän viimeksi nähdessämme ehdottomasti halusi lahjoittaa minulle robotiksi säännöllisin väliajoin muuttuvan auton (tai autoksi muuttuvan robotin), joka lisäksi kailottaa mahtavalla volyymillä parhaita 1990-luvun hittejä. Jostain syystä vanhempani eivät arvostaneet lahjaa.


Rankasta puheenollen, matkustaminen on aika rankkaa, eikös vain? Isi yrittänee todistaa supermiehen kykyjään reissaamalla jatkuvalla syötöllä ympäri Aasiaa. On käyty useampaan kertaan Bruneissa, Filippiineillä, Kambodzhassa ja Intiassa. Mutta ei siinä vielä mitään. Matkustuskärpänen on purrut äitiäkin, sillä mikä muu voisi selittää päähänpiston rynniä viikon aikana ympäri kolmea Euroopan maata, joihin toki oli täältä Aasiasta lennettävä suorinta tietä Afrikan, tarkemmin sanottuna Kairon kautta. Äiti kyllä väitti kiertueen olleen lähes pakollinen osa opintoja. Ja oppihan äiti matkalla ainakin ihailemaan thaimaalaisten matkatovereittensa lahjomatonta omistautumista kaikkein tärkeimmälle. Ai millekö? No shoppailulle tietenkin. Kuka nyt esim. Bryggen hurmaavassa maailmanperintökohteessa ehtisi tutustua nähtävyyksiin, kun ostoksillekin voi mennä.


Myös hoitajani Sunita innostui matkailusta, ja vietti tässä taannoin pari viikkoa kotiseudullaan Myanmarissa. Koska äiti ei malttanut edes tuona aikana pysyä poissa koulusta, minun kanssani leikki silloin toinen ihana hoitaja, Bidhiya, joka puhuu nepalia oikeastaan yhtä hyvin kuin minä. Kaikki sujui erinomaisesti, kunnes eräänä päivänä tiskatessa Bidhiya sai tiskiharjaansa valtavan, karvaisen, hurjasti kiemurtelevan ja erittäin myrkyllisen tuhatjalkaisen. Sellaisen purema voi kuulemma tappaa pikkulapsen ja saa raavaan miehen itkemään kivusta vuorokausia putkeen, näin kerrotaan. Onneksi ötökkä oli ilmeisesti tuholaistorjujien hyökkäyksen jäljiltä vähän tokkurassa ja kahden talon henkilökuntaan kuuluvan tädin avustuksella se saatiin pikaisesti ulos keittiöstämme. Muutama yö meni itse kullakin painajaisunta myrkyllisistä tuhatjalkaisista nähden.



Tuhatjalkaisia ei onneksi näkynyt, kun vietin kesäkuun lopussa 3-vuotissynttäreitäni täällä kotona. Aika monta jalkaa asunnossamme olisi silti tuona mahtavana juhlapäivänä voinut saada laskettua. Äidin arvion mukaan paikalla oli ainakin 18 pientä ja 25 isoa kutsuvierasta, joten matemaattisesti suuntautuneet lukijani voinevat päätellä loput. Lahjaksi sain lukuisia autoja, askarteluvälineitä, kirjoja ja - mikä parasta - kokkaustarvikkeita! Erityisen vaikutuksen minuun ja hyvään ystävääni Fultoniin teki kuitenkin yksi kolmesta leipomosta tilatusta synttärikakustani. Vanhempieni ilmeet olivat näkemisen arvoiset, kun yhdestä laatikosta paljastui Dumbon ja Nalle Puhin sijaan kakku mallia Ben10. Moottoripyörälähettinä toiminut setä kun oli ajanut matkalla kolarin sillä seurauksella, ettei Nalle Puhista enää ollut juhlijaksi. Hauskat juhlat, yhtä kaikki.




Kaikista kommelluksista huolimatta olemme päättäneet perheeni kera viipyä täällä Bangkokissa vielä noin vuoden. Kaipaan toki Suomessa asuvia sukulaisiani ja ystäviäni kovasti, mutta ikävää helpottavat hieman toisten isovanhempieni tiiviihköt vierailut täällä meillä. Piksu-vaari olikin tässä juuri kesäkuussa kyläilemässä. Vierailun aikana ilahdutin häntä mm. paljastamalla, että pelkään tota Orimattilaa ja kysymällä häneltä, mikä on Orimattila nepaliksi. Vastausta odotellaan, mutta saan asiaan varmasti selkoa vieraillessani tuota pikaa Suomessa lomailemassa.

Ja palatakseni vielä lopuksi siihen mistä aloimme tämänkertaisen raportaažini: istuin jokunen päivä sitten tyyriinä päivällispöydässä ja söin ruokaa. Tarkastelin haarukassani roikkuvaa tofunpalaa ja totesin ykskantaan: ”polski, polski tofu”. Hyvät lukijani, tiedän että asiayhteys on Teille itsestään selvä, mutta hitaille vanhemmilleni selitin kärsivällisesti että parvekkeella ja autotiellä on tofuvettä ja se roiskuu kaikkien päälle. Likaisen tofun on mentävä veteen puhdistautumaan.
Niin vetäydyn nyt minäkin.


Täällä Aleksis. Bangkokin Aleksis, Bangkok - Samut Songkram.

No onkos tullut kesä?

Hyvät lukijani!



Näin toukokuussa voi sanoa joulun ja laskiaisen olleen ja menneen, mutta laskutaito on ja pysyy. Olen jo kuukausia viihdyttänyt lähimmäisiäni laskemalla. Tunnustettakoon, enimmäkseen teen autoistani inventaariota, mutta toisinaan saatan myös laskea kirjoista eläimiä tms. varsinaista faunaa. Isäni huolestuikin tässä päivänä eräänä lukiessaan jostain, että me nykyajan lapset tunnemme tuhat brändiä, muttemme lähiympäristömme flooraa ja faunaa. Riensimme toimeliaina poikina kirjakauppaan ostamaan Thaimaan luonto-opasta, mitä toisinaan opiskelemme. Ongelmana on tietysti nimien kääntäminen, missä isini on vähän saamattoman puoleinen. Viime aikoina laskuharjoitukseni ovat saaneet uuden käänteen laskiessani öitä siihen, kun saan isin matkoiltaan takaisin. On ollut Tongaa ja Bruneita ja sen sellaista.


Kävimme myös taannoin tutustumassa lasiseinien sisään vangittuihin mereneläviin Siam Ocean Worldissa, joka sijaitsee Paragonin kauppakeskuksessa, joka myy muun muassa vitriinissä Lamborghineja, jotka ovat mielestäni hienoja autoja. Asiaan! Merimaailmassa näin hurjasti kaloja ja koskin jopa isoa kuristajakäärmettä, jota täti esitteli aukiolla kuin limonadimaistiaista leveä hymy suupielillään. Olen toistaiseksi ihan tyytyväinen käärmeiden ja haikalojen tapaamiseen lähinnä näin hallitusti. Viime viikkoina Ocean Worldin eläjät ovat saaneet pitkälti selvitä ilman turistiseuraa mukavien punapaitaisten setien ja tätien päätettyä pitää leirinuotioitaan juuri Paragonin ja etenkin Central Worldin sekä muiden isojen ostoskeskusten pihamaalla. Ennen leiriytymistä samaa väriä tapasi usein ajelemassa kaikin mahdollisin kulkuneuvoin kotitalomme editse pitkin Phahon Yothinia – ja aina juhlatuulella.



Vaan eipä nuorimies pelkällä Floralla elä, juu ei. Niinpä suunnistimme kauniina päivänä lähiseudulla sijaitsevaan junapuistoon (puistossa ruostuu pari junaa ja sen saattaa omistaa paikallinen VR) pyöräilemään japanilais-brittiläisen ystäväni Yukin kanssa. Pyöräily on hauskaa puuhaa: istun tarakalle asennetussa istuimessa ja nautin kesäisestä tuulenvireestä maisemien vaihtuessa. Vaan kuinkas sitten kävikään? Keskellä rautavarsojen hautuumaata, ennalta arvaamatta: faunahyökkäys! Vanhempani näyttivät tietä puiston sisällä sijaitsevaan perhostaloon, missä siivekkäät ystävämme pitävät majaa. Ei hetkinen, tämähän tapahtuikin vasta seuraavalla reissulla samaisessa puistossa, sillä kertaa ystävieni Ainon ja Aaron kanssa. Mutta oikeastaan perhoset olivat kyllä ihan hienoja.

Kun nyt kerran olemme aiheessa siivekkäät ystävämme, kerron sinulle rakas lukijani vielä eräästä karmeasta kokemuksesta kera varoittavan sanan. Vanhempani rupesivat tässä taannoin puhumaan linnunpoikasten akuutista tutintarpeesta ja siitä, kuinka minä olin jo kaksi ja puoli -vuotias. Ennen kuin arvasinkaan, olimme kattoterassilla antamassa tuttiani linnunpojille, minkä toki ilolla teinkin. Karmeaa oli vasta seuraaville unille mennessä huomata, että tutinanto ja -syönti ovat keskenään toisensa poissulkevia vaihtoehtoja. Olen kova poika huutamaan kun vääryyttä tapahtuu. Tuttia oli kova ikävä joitakin viikkoja, mutta sen jälkeen olin jo aivan unohtanut asian, kunnes sitten eräänä päivänä Titi-nalle lahjoitti taas tuttinsa Tiri-vauvalle telkkarissamme. Noh, vauvoillehan tutit tarkemmin ajatellen kuuluvatkin.



Isovanhempani Famu ja Piksu-vaari ovat kovia bangkokinmatkaajia. Otimme heidät tapaninpäivänä ilolla vastaan ja saimme heidän mukanaan paitsi hyvää seuraa, myös aimo annoksen suomalaista joulutunnelmaa. Aasialaista joulutunnelmaa olimme jo itse luoneet asiaan kuuluvilla ärsyttävähkösti välkkyvillä valoilla ja muovikoristeilla. Isini piti valojuhlaa riemastuttavana, mutta äiti sen sijaan muisti joka kerta valoihin päin katsoessaan sanoa jotakin niiden välkkeestä, mitä riemua jatkuikin pitkälle yli loppiaisen kiitos vanhempieni reippauden (tämäkin raportti on suurelta osin kirjoitettu helmikuun puolella mutta mikä onkaan julkaisupäivämäärä – kysyn vaan!).

Lähdimme yhtä kaikki isovanhempieni kanssa uudeksi vuodeksi Kambodzhan puolelle Siem Reapiin, missä viivyimme vain pari yötä, mutta näimme sitäkin enemmän. Angkor Watin temppelialue on kyllä huikaisevan hieno, vaikkemme siellä monien turistien tapaan möyrineetkään viidakkoa myöten katsomassa unohdettuja ja muita temppeleitä. Näimmepä kuitenkin päätemppelin lisäksi Angkor Tomin, Bayonin ja Grand Palacen hienot rauniot. Oppaamme tunsi hyvin Sok Yoeunin tapauksen (äitini töissä tämän oppositiopoliitikon ja entisen mielipidevangin puolesta nähtiin paljon vaivaa ja hänet saatiinkin lopulta Suomeen, mistä sai käytännössä harvinaisen turvapaikan) ja epäilin miesten olleen jopa ystäviä äitini kanssa käymänsä lämpimän keskustelun perusteella.


Siem Reapin kaupunki itsessään oli kiva kokemus myös. Ihmiset ajoivat autoillaan noin kolmeakymppiä ja meno tuntui muutoinkin kovin leppoisalta. Paikalliset yömarkkinat (IMG 4298) olivat myös kivat ja sain sieltä komean kissakäsinuken. Markkinoilta ajettiin (vierustovereista hieman riippuen) tilavilla mopotuktukeilla, mistä pidin erittäin. Jottei minkäänlaisia väärinkäsityksiä pääsisi syntymään, todettakoon nyt vielä, että pidän todella, todella paljon isovanhemmistani. Iloni olikin ylimmillään, kun he vajaan kolmen kuukauden kuluttua edellisestä vierailustaan maaliskuun lopussa taas tulla tupsahtivat pariksi päiväksi luoksemme Bangkokiin. Vierailun myötä tein sellaisen huomion, että vanhempien määrä taitaa olla vakio. Kun isosellaiset saapuivat, katosivat pienet(?) puolestaan yöksi hotelliin, kuulemma juhlistamaan yhteisen taipaleensa merkkipaalua. Hotellin 20:nnesta kerroksesta oli kertoman mukaan ollut hyvä näköala – muun muassa suoraan kotitaloomme. Taisi isillä ja äidillä olla yhtä mukavaa kuin kaikilla kolmella sukupolvella tässä taannoin Baiyoke Towerin vierailulla. Panimme kyllä silloin muutamaa kerrosta paremmaksi vierailemalla 84:nnen kerroksen pyörivässä näköalapaikassa.


Jossain isovanhempien vierailujen välissä meillä kävi myös iki-ihana Heli-täti, mitä nyt joogailuiltaan ehti. Mikäli minulta kysytään, vieraamme viihdytti kyllä ihan liikaa äitiä minun kustannuksellani, ja vei häntä mm. Suan Lumin night basaariin shoppailemaan, nähtävyyskierrokselle jokiveneellä, puhumattakaan nyt kuuluisaakin kuuluisammasta Tiffany show:sta, jossa tätät esiintyvät hienoissa vaatteissa laulaen ja tanssien. Yhtenä viikonloppuna pakkauduimme kaikki yhdessä hohtavan valkoiseen Toyota Camryymme ja matkasimme kohti Jomtien beachin mukavia ja jo kohtalaisen tuttuja maisemia. Rannalla on aina hauskaa, enkä minäpoika ole turhan tarkka majoituksen suhteen. Toisin kuin äiti, jonka mielestä oli aivan käsittämätöntä, että isi, joka oli jo kertaalleen eräällä toisella reissulla majoittunut samaisessa hotellissa, halusi sinne uudelleen. Pohdin kyllä matkalla pohtimasta päästyäni, kuka oli rikkonut huoneemme seinän, mutten kuitenkaan malttanut olla rikkomatta sitä lisää aina, kun vanhempien silmä vältti. Puuhastelu seinän kanssa yhdistettynä ummehtuneeseen homeen hajuun, huoneesta kadonneeseen puhelimeen, rikkinäiseen lamppuun ja seinästä pistävään sähköasentajan unelmalta näyttävään runsaaseen johtotukkuun teki hyvän säväyksen.

Vetäydyn pohtimaan milloin ennätän raportoida Songkran-juhlallisuuksista, kuumasta kaudesta ja uinnin vilvoittavasta vaikutuksesta sekä ystävästäni Pi Jemistä. Aika aikaa kutakin.

Täällä Aleksis. Bangkokin Aleksis, Bangkok – Siem Reap – Jomtien Beach.

Kratongista Kwai-joelle

Hyvät lukijani!

Aikaa yhteisestä tuokiostamme on jälleen kertynyt ja muistioni sivuja on kasaantunut tukuittain työtilani nurkkiin. Koska jostain on aloitettava, teen sen jälleen kerran juhlavissa merkeissä. Kuten lukijoista tarkkaavaisimmat muistavat männä vuoden raportoinnista, buddhalaisten Loy Kratong -juhla pietään marraskuun alun hujakoilla. Seremoniaan kuuluu laskea veteen kynttilöin koristeltu ja suitsukkein viimeistelty kaunis kyhäelmä kukista ja bambusta, jonka mukana edellisvuoden kaikki synnit saadaan pyyhittyä kätevästi pois. Päätimme osallistua perheen kanssa rientoon ja keventää taakkaamme. Viime kerralla osanottomme kilpistyi kenkusti sotilaiden ilmoitukseen, jonka mukaan vain thaimaalaisilla oli asiaa sotilasalueen puistoon, joten päätimme marssia julkiseksi ja ulkolaisystävälliseksi tietämäämme Chatuchakin puistoon. Puistossa oli täysi rähinä päällä. Tai mikään rähinä, mutta paljon ihmisiä ja hurja määrä seppeleveneitä, jotka ajelehtivat laiskasti rannan roskaisessa vedessä. Äiti ja minä laskimme venheet isän jäädessä taakkansa alla kuvaamaan seremoniallista hetkeä. Saatuamme asian toimitettua ja noin tusinan verran tätejä tervehdittyä (tuppaavat kovasti tulemaan liki kun olen liikkeellä), oli aivan pimeää ja taivaalla lipuvat tulileijat täydensivät harrasta tunnelmaa.


Lähempänä nykyhetkeä on kiinalainen uusivuosi, jota täälläkin juhlistetaan kovasti. Yllättävän suuren kansanosan (virallisesti 14%) etninen tausta on kiinalainen ja kuulemani mukaan moni perusthaiksi luultu jää yllättäen tähän aikaan vuodesta sairaslomalle paljastaen todellisen perimänsä. Tarina ei kerro kuinka monta lääkärintodistusta pitää työpaikalle tuoda mikäli haluaa pitäytyä oikeana thaimaalaisena, mutta vähemmän ei tässä tapauksessa luulemma ole enemmän. Miten tiikerin vuoden alkamista sitten juhlittiin? Noh, kolme päivää – yksi vanhalle vuodelle, yksi vuoden vaihtumiselle ja yksi uudelle vuodelle – vietettiin pukeutumalla punaisiin, syömällä taukoamatta ja vierailemalla sukulaisten ja ystävien luona aiheuttaen tavallistakin pahempi liikennekaaos. Juhlakansaa yritettiin tosin tänä vuonna suurella innolla saada vaihtamaan punainen vähemmän poliittisia tunteita herättävään pinkkiin, laihoin tuloksin. Vältimme tänäkin vuonna Chinatownin tungoksen mm. vierailemalla suomalais-thaimaalaisen ystäväpariskunnan saunabileissä – ahh – ja Bangkokin sinfoniaorkesterin ystävällisesti tarjoilemassa ystävänpäiväkonsertissa Lumpini parkissa.

Elämä ei kuitenkaan ole yhtä juhlaa. Tästä osoituksena muistelen kaiholla slovakkiystävääni Marekia, joka muutti viime vuoden lopulla kotimaahansa. Olimme ehtineet varsin kiintyä toisiimme, mutta minkäs teet kun vanhemmat vielä toistaiseksi määräävät kotipaikkakunnan ja muun sellaisen. Tästä ikävästä tosiasiasta ajatuksiani toisaalle siirtääkseni olen kehittänyt hauskoja harrastuksia. Kielileikit ovat vakiohupiani ja joitain kuukausia sitten aloin sanoa kaiken tuplana, vaihdan vain jälkimmäisen sanan ensimmäisen kirjaimen useimmiten t:ksi ja lisään liitteen -lainen. Siten, Aleksis taleksislainen, isi tisiläinen, äiti täitiläinen jne.


Tähän hommaan kypsyttyäni keskityin hetkosen alkukirjaimiin ja hoin hokemasta päästyäni ”A niin kuin Aleksis, i niin kuin isi” ja sitä rataa. Samalla katsastin autonmerkit ja olen niittänyt niiden tuntemuksella kohtuullista mainetta. Tunnen autot tosi hyvin ja bongaan liikenteestä vaivatta ainakin seuraavat merkit: Audi, BeemBeem (BMW), Chevrolet, Citroen, Ford, Honda, Land Rover, Mitsubishi, Mersu, Nissan, Porsche, Toyota, Volkswagen ja Volvo. Isäni kanssa kiistelemme vielä toistaiseksi Isuzusta ja Suzukista. Toyotat on ehkä parhaita ja tunnenkin niistä jo vähän eri malleja, vaikka Camrythän nyt toisaalta erottaa lapsikin Corollasta. Vanhempani epäilevät, että ilmiö on kytköksissä siihen, että aloin äkisti tunnistaa logoja alkaen Suomen leijonavaakunasta (ei lukijani, isälläni ei vieläkään ole kultaista leijonakäätyä kaulassa), jota juhlavasti Suomen logoksi kutsun. Toisinaan sekoitan sen tosin toiseen uljaaseen ja paljon esillä olevaan Singha-oluen leijonamerkkiin. Tervetuloa kylään jos kotimme sisustus alkaa kiinnostaa.

Mainittakoon kuitenkin vielä, että ehdottomat lempisanani tällä hetkellä ovat ytimekäs ”no!” (englantia) ja vähän kohteliaammat thaiversiot ”mai dai khrap” ja ”mai ao khrap” vapaasti suomennettuna ”ei saa” ja ”en halua” kohteliaisuuspartikkelilla höystettynä. Mitäs tulevat aina väkisin pussailemaan! Thain puhumisesta tulikin mieleeni, että vanhempani ovat sitten hidasoppisia. Nyt he seuraavat H. Moilas-Äimänkäkösinä, kun käyn keskusteluja jo kahdella kielellä, joita he eivät juuri ymmärrä. Viime aikoina olen havainnut heidän kostoksi yhä useammin vaihtavan keskinäisen kielensä ruotsiin. Hmm.

Kun puheenaihe tympii, on se toki vaihdettava. Kävimme tässä taannoin marraskuussa Krabilla. Krabissa. Vantaalla, Vantaassa. Jostain syystä tekee mieleni sanoa Krabilla, vaikka kyseessä on yhtä paljon saari kuin taivaalla on myrskytessä salamia. Salamoita. Salamia?! No herranen aika sentään, siellä Krabilla Etelä-Thaimaassa nyt käytiin kuitenkin, isän työpaikalla oli siellä koulutushenkilöstön alueellinen tapaaminen. Siis jonkun näköinen retriitti. Paikka oli tyypillistä kyllä turhan luksusmainen resortti, mutta oli sillä puolensakin. Nautin nimittäin aivan upeasta suuresta uima-altaasta ja toistaiseksi hienoimmasta näkemästäni leikkipaikasta, jonka kruunasivat suomalaiset Lappset-merkkiset leikkivälineet.
Pääsin myös jo toista kertaa leikkimään isän uuden työkaverin pojan, kanssani samanikäisen Yukin kanssa, mikä oli hauskaa. Teimme Yukin kanssa jännittäviä vaihtareita lempileluillamme hieman jännittäen kummalle yllättäisi ensin oman artikkelin ikävä. Sittemmin Yuki on muuten todennut Thaimaan niin mukavaksi maaksi, että muutti Bangkokiin. Mikäs sen mukavampaa! Mutta asiaan. Resortilta teimme ennen isin työkokouksen alkua puolipäiväreissun Hongin saarelle, minne matka taittui hyrskiviä aaltoja vasten perithaimaalaisella pitkähäntäveneellä. Koska kokemus oli minulle lähes tyystin uusi, painoin pääni syvälle äidin turvalliseen kainaloon ja kerroin, että pelottaa. Äiti ja isi kertoivat ettei hätää ole, mutta isi ainakin piti merenkäyntiä astetta turhan suurena ja tähysi usein kohti horisontissa häämöttävää saarta. Sinne lopulta päästiinkin ja maisemat olivat hienot. Ajelehdimme rauhaisaan laguuniin katsomaan ihastuttavan väristä vettä, jyrkkinä kohoavia kallioita ja mangrovepuita. Sieltä ajoimme lahdenpoukamaan, missä sain ruokkia jaloissani pyöriviä värikkäitä pikkukaloja paahtoleivällä. Äiti kertoi jopa nähneensä puolitoistametrisen liskonkin!

Palasimme saarelta mantereelle paljon rauhallisemmin mielin ja siellä painelimme omaan hotelliimme, missä söimme uutterasti koko viikon ajan. Suosikikseni muodostui ravintolan täti, joka oli pukeutunut päivästä riippuen vihreään tai punaiseen paitaan ja kysyinkin vuoropäivinä missä puna- tai vihreäpaitainen täti on. Vanhempiani en juurikaan ruokapöydässä totellut, mutta mikäli täti oli lähistöllä tein aivan mitä vain saadakseni häneltä huomiota. Huokaus…


Fii-fu. Fu-fu-fu fiff-fiff-fuu! Fi-fu. Fu-fifu-fiffiffuu. Fiifa. Faa-fii-faafiifa.Fa-faafaa-fiifa-fafaafa-fafaa. Aivan niin, arvoisa lukija, kävimme ikimuistoisella matkalla Kwai-joella. Isäni yksikkö oli valinnut huikaisevan kauniin kohteen joen varresta retriittikohteekseen (juu, isin työ koostuu lähinnä retriiteistä, olen itsekin pannut merkille). Krabin kokemuksen jälkeen olisi luullut jokiajelun pitkähäntäveneellä olevan niin kutsutusti lapsen leikkiä, mutta minä poika vastustin voimallisesti ajatusta veneeseen menosta. Kun kerran istuin veneessä ei ongelmaa enää ollut vaan nautiskelin olostani, mutta muistin protestoida joka kerta sinne istuutumista.

Isin kahden pomon kahden vaimon kanssa kävimme kauniilla Erawan-vesiputouksilla (no, otin kyllä äidinkin mukaan). Niiden äärellä viihtyivät kaksikin ihmisapinan alalajia, joista eläimellisempi oli ottanut elintavakseen ja -keinokseen varastelun jalon taidon. Niinpä todistin kun apina suhahti viemään pienen pojan kädestä eväitä paeten nuolena rikospaikalta. Jännittävää!



Noin puolitoista vuorokautta ennen suunniteltua kotiinlähtöä alkoi matkaseurueen joukossa olla pienoista väsymystä ja lyhyehköjä poissaoloja. Erittäin kevyesti paistetuista kananmunista pitävä isin pomo kellahti sitten iltana eräänä, sattumoisin syntymäpäivänään, sairastamaan vatsaansa. Seuraavan päivän tai parin aikana yli puolet joukosta oli ollut ankarahkon vatsataudin kourissa, mikä paljastui salmonellamyrkytykseksi. Mekin olimme kaikki kipeinä, isi ehkä vähiten mutta hänkin valitti kuuluvasti suurta ällötystään, jonka vieläkin pystyy muistamaan niin halutessaan. Sangen epämiellyttävä kokemus, jota en erityisemmin suosittele. Hämmentävää kyllä, kukaan joukon thaimaalaisista ei ollut koskaan salmonellasta kuulutkaan. Ruokamyrkytys mikä ruokamyrkytys… Vatsavaivoja uhmaten käväisimme perheen voimin kotimatkalla käppäilemässä surullisenkuuluisalla Kwai-joen sillalla. Ei olisi uskonut, että sillä aina vaan kulkee junia.



Puuh! Nyt on kyllä vetäydyttävä tältä illalta, vaikka asiaa olisi vielä muille jakaa. Niin, sitähän tosin tässä taidan juuri tehdäkin. Hyvää yötä piltit!

Täällä Aleksis. Bangkokin Aleksis, Bangkok – Krabi – Kanchanaburi.