Arki – mitä se on?

”Ei me tän vuoden aikana olla oikeastaan ehditty juuri elää sellaista tavallista arkea”, kuulin tässä taannoin ennen joulua äidin selittävän jollekulle tutulle tietokoneen välityksellä. Mitä arkea? jäin minä kuumeisesti pohtimaan ja katsoin kysyvästi äitiä. Selvisi, että arjen pitäisi olla sitä tavallista jokapäiväistä elämää, mikä ei mielestäni ollut mitenkään informatiivinen vastaus. Onko siinä sitten jotain epätavallista, että pienenä suomalaispoikana asuu Bangkokissa tehden sieltä aina säännöllisin väliajoin pieniä matkoja naapurimaihin tai Thaimaan rannoille? Tai siinä, että sukulaisia ynnä suomalaisystäviä näkee harvoin, mutta kun näkee, niin sitäkin intensiivisemmin, kun muuttavat meille pariksi viikoksi asumaan? Siitä nyt puhumattakaan, että pari kertaa vuodessa koko pieni perheemme pakkautuu lentokoneeksi kutsuttuun metalliputkiloon yöksi ja herää yllättäen aamulla kylmässä mutta ah niin mukavassa maassa nimeltä Suomi, missä taas on meidän vuoromme muuttaa sukulaisten luo asumaan. Mene ja tiedä. Minusta tässä ei ole mitään ihmeellistä, lieneekö sitten sukupolvikysymys. Kaikesta huolimatta innostuin miettimään tarkemmin, mitä matkojen ja meille suuntautuvien vierailujen välillä tapahtuu, ja päätin laatia aiheesta pienimuotoisen tutkielman, jonka jaan tässä kanssanne, arvoisat lukijat.


Minusta arki on niin mukavaa, että sitä on täysin turha tuhlata nukkumiseen! Niinpä pomppaan vanhempieni sitkeästä vastustuksesta huolimatta useimpina aamuina sängystä yhdessä auringon kanssa, täysin valmiina päivän haasteisiin. Aina en tosin malttaisi odottaa aurinkoakaan ja itse asiassa ehdoton lempitaivaankappaleeni on kuu, jota mieluusti nousisin katsomaan useita kertoja yössä. Aamuvirkku* isäni on onneksi lähes aina valmis leikkimään heti aamutuimaan. Erityisesti hän tuntuu pitävän Titi-nallesta, jota katsomme usein dvd:ltä, minä skarppina poikana olohuoneen tuolissa istuen, vanhempani puolestaan silmät ristissä aamukahviensa äärestä vilkuillen. Äidin ja isin saatua riittävästi kahvia sisäänsä, onnistuvat heiltä myös muut leikit, lukeminen, aamupuuron teko ynnä muut vaativammat aktiviteetit. Odotan silti aina malttamattomana Sunitan tuloa, sillä hänet vien pihalle leikkimään, yleensä kaksi kertaa päivässä.


Vanhempani väittävät, ettei piha ole oikein hyvä paikka lapselle. Minä en moista puhetta ymmärrä – onhan siellä kaikki, mitä tarvitsen. Nimittäin paljon pysäköityjä autoja (ja jos oikein hyvä tuuri käy, voin nähdä ohiajavan tuktukin), liskoja, kissoja, koiria ja kaakaalintuja (thaita taitamattomat kutsuvat variksiksi), kultakaloja altaassa, viemäreitä, kukkia ja ennen kaikkea hyvä asfaltti, jolla viiletän nopsalla muovimopollani huimaa vauhtia äänekkäästi päristen. Niin, ja tietenkin muita pieniä, vaikkakin minua isompia, ihmisiä, kuten parhaat ystäväni Jesse (4) ja Star (5), isommat sisarukset Austin ja Emily hurjan ison veljensä kera, sekä iältään minua lähinnä oleva Alexandra-neiti (2,5) pikkuruisen William-veljensä (5kk) kera. Viikonloppuisin vanhempani kuitenkin toisinaan välttämättä haluavat viedä minut Chatuchakin tai Lumpinin puistoon leikki- ja nurmikentille. Kyseisissä paikoissa on kuitenkin valitettavan vähän moottoriajoneuvoja, mutta yritän vanhempieni mieliksi selviytyä hetken ilman. Jos piknik-laukku on muistettu ottaa mukaan, ja etenkin jos paikalle saapuu myös uintitoverini ihana Carina (2), on puistossakin kyllä ihan mukavaa.

Sadekaudella ja kuumana kautena (lue: suurimman osan vuodesta) puistoon menossa on omat haasteensa, mutta viisaat vanhempani ovat kysyneet neuvoja sopivan tekemisen löytämiseksi ystävieni yhtä viisailta vanhemmilta. Vastaus on, totta kai: menkää ostoskeskukseen. Me alle kaksivuotiaathan tunnetusti pidämme shoppailusta yli kaiken! No, täytyy myöntää, että ostoskeskuksissa on myös omat hyvät puolensa, kuten hienot leikkipaikat kolikoilla toimivine ajopeleineen liukuportaista nyt puhumattakaan. Lisäksi niistä löytyy usein myös isoja lelukauppoja ja pieniä herkkuravintoloita, joista vanhemmat saa houkuteltua ostamaan vaikkapa jäätelön, kun on niin kuumakin. Sivumennen sanoen, täällä Bangkokissa on kyllä totta puhuakseni sisätiloissa laitettava usein lisää vaatetta päälle, ilmasto kun käy jostain syystä julkisissa tiloissa aina kovin arktiseksi.

Kaikeksi onneksi en kuitenkaan ole tekemisen suhteen täysin ostosparatiisien armoilla, vaan kalenterini täyttyy mukavasti erilaisista harrastuksista. Niistä ehdoton suosikkini on lauantaiaamun aikainen uimakoulutunti Bangkok Dolphinsin mainiolla, juuri pienille ihmisille suunnitellulla altaalla mukavan Tom-sedän johdolla. Myös isi tykkää uida, ja pulahtaa joka kerta kanssani uimaan äidin jäädessä yhdessä muiden äitien kanssa altaan reunalle ihailemaan minua ja muita uimareita. Siellä sitten sukellamme, laskemme liukumäkeä veteen, haemme altaan pohjaan putoamaan päässeitä leluja ja toisinaan myös kastelemme Tom-setää ja muita isoja ihmisiä delfiinikastelukannuilla. Koska uinti on mukava ja tärkeä harrastus, olen ottanut tavaksi siirtää Bangkokin delfiinien oppeja myös vanhemmilleni, jotka houkuttelen usein uintireissulle talomme katolla sijaitsevaan altaaseen. Ihan oppivaisia ovat, mikä onkin hyvä juttu myös rantalomia ajatellen. Pitkän viikonlopun tullen suuntaamme nimittäin usein koko perheen voimin joko Hua Hinin, Cha-Amin tai Pattayan lähellä sijaitsevan Jomtienin rannoille, joiden hiekalla jaksan leikkiä ihan miten kauan vain!

Mutta takaisin asiaan. Aina tiistaiaamuisin kipitämme äidin kanssa puoli taloa alaspäin naapuriin tai vaihtoehtoisesti naapurin Sharon-täti pienen poikansa Williamin kanssa saapuu meille. Asunnosta riippumatta kaava on sama: äidit juovat kahvia ja minäpoika viihdytän Williamia kekseliäillä leikeilläni. Harmillista, että saan hoitaa homman yksin Williamin Alexandra-isosiskon ollessa koulussa. Onneksi tapaan Alexandraakin aina toisinaan katolla, missä leikimme yhdessä antaumuksella. Tytöistä tulikin mieleeni ihana Mia ja muut Arin alueen lapset, joiden kanssa olemme alkaneet kokoontua leikkiryhmään jonkun kotiin joka torstai. Koska paikka vaihtuu joka kerta, pääsen aina testaamaan uusia leluja, joista autot ja nukenrattaat ovat toistaiseksi olleet kaikkein parhaita. Täytyy kyllä myöntää, että olin koiramoponi puolesta hieman huolissani porukan kokoontuessa meillä ja seisoin varmuuden vuoksi aina vieressä vahtimassa, kun joku päätti istahtaa mopon selkään. Hyvin kaikki kuitenkin meni. Mutta mukavinta on siis nähdä kaunista kiharatukkaista Miaa, jonka nimeä jään joka kerta leikkiryhmän jälkeen kaihoisasti toistelemaan…

Ai niin, tiistain jälkeenhän tulee keskiviikko. Keskellä viikkoa matkustan naapurin Pa Tan (Ta-täti, suom. huom.) kyydillä Sunitan kanssa tunniksi Gymboree-leikkikouluun Chidlomin kaupunginosassa. Siellä mukavat tädit ja joskus setäkin keksivät meille hauskoja leikkejä ja lauluja Gymbo-pellen kanssa. Parasta Gymboreessa on kuitenkin temppurata, jossa pääsen käyttämään erinomaisia kiipeilytaitojani ja laskemaan hurjia liukumäkiä alas. Eikä tanssimisessakaan ole mitään vikaa. Itse asiassa tanssiminen on niin hauskaa, että kiipeän kotona usein äidin syliin ja kehotan häntä tanssimaan vaikkapa Ipanapa-levyn tahdissa. Ja jos äiti väsymykseen vedoten kesken tanssin istahtaa, komennan häntä napakalla käskysanalla ”up” ja nostan vielä asian havainnollistamiseksi käteni pystyyn. Olen viime aikoina muutenkin miettinyt, miten kartuttaa vanhempieni kielitaitoa. Itse tuotan ahkerasti sanoja suomen ja nepalin lisäksi myös toisinaan englanniksi ja thaiksi, aina kulloisenkin keskustelukumppanin toiveiden mukaan. Olen myös kunnostautunut tulkkina kääntäen vaikkapa Sunitan puhetta vanhemmilleni tai toisin päin. Toisaalta olen tehokkaan kielenkäytön kannalla ja tuumin, että mitä tiiviimmin asiansa saa ymmärretyksi, sen parempi. Tässä joitakin viikkoja sitten en kuitenkaan enää pystynyt vastustamaan kiusausta olla hieman monisanaisempi, vaan totesin tuktukin kiihdyttäessä ohitsemme Bangkokin ruuhkassa selkeästi artikuloiden ”tuktuk ajaa kovaa”, minkä johdosta vanhempani lähes hyppäsivät kattoon innostuksesta. Houkuttelin joitain kuukausia sitten famun tuomaan minulle aapisen, jotta voisin järjestelmällisemmin opettaa vanhemmilleni aakkosia. Ja hyvinhän se alkaa sujua.

Entäs äiti ja isä sitten? No, äiti keksi tarvitsevansa vähän lisää koulutusta ja on tammikuun alusta lähtien kadonnut joka maanantai, keskiviikko ja perjantai moneksi tunniksi luennoille. Tekee kuulemma jotain MBA:ta paikallisessa kansainvälisessä yliopistossa. Olen kyllä kuullut opinahjon sijaitsevan ostoskeskuksessa, joten näinköhän… Keskiviikkoiltaisin äiti matkaa ilmajunalla ja metrolla kaupungin toiselle laidalle laulamaan kuorossa, mihin totean aina ytimekkäästi mutta korkealla äänellä ”lallallaa”. Toisinaan päikkäreitteni aikaan äiti myös livahtaa yläkertaan kuntosalin tapaiselle, mutta touhu on kyllä kaikkea muuta kuin säännöllistä. Mutta parempi kai sekin kuin ei mitään. Isäni puolestaan on neuvotellut itselleen työajan, joka mahdollistaa aamuleikit Sunitan tuloon (klo 9) asti. Isin pelmahdettua ovesta saakin sitten odottaa käytännössä koko päivän hänen paluutaan, sillä hän oli ilmeisesti nukahtanut kesken työaikaneuvotteluiden ja menettänyt iltapäiväleikkiajan työnantajalle. Illalla emme usein ehdi muuta kuin sanoa kissa, vähän leikkiä, syödä iltamurot ja ruveta iltarituaaleihin. Viimeksi mainittuihin kuuluu usein hauska kylpy, jolloin irrottelen loiskimalla Samu Sammakko -nimistä vesilelua ja syötän sille pieniä shampoopulloja ynnä muuta Samun hyvinvoinnin kannalta tärkeää. Lopuksi ilmoitan oman tahtoni selkeästi sanomalla ”ape” (nepaliksi ”itse”, suom. huom.) ja suihkuttamalla päähäni kolme-neljä-kuusi kertaa vettä. Kyllä kunnon kylvyn päälle kelpaa vetäytyä.

Ennen kuin vetäydyn tällä kertaa, muistuu mieleeni vielä eräs luonnontieteellinen seikka. Minulle on nähkääs toitotettu toitottamasta päästyä, että suosikkieläimeni liskot ovat yöeläimiä eikä niiden seurasta kannata kauheasti haaveilla päiväsaikaan. Sinnikäs pikkulisko on ollut erityisen paljon mielessäni sen oltua makuuhuoneessa pariin otteeseen noiden ohimennen kuvailtujen nukkumaanmenorituaalien aikaan. Henkilökohtaisen hygieniani hoidon ohella yksi tärkeimmistä rituaaleistani on, että isi lukee Tiitiäisen Satupuu -kirjaa jokusen tarinan. Niinpä ilahduin sängylle äidin sylistä kellahtaessani ikihyviksi nähdessäni pikkuliskon katossa. Vanhempani kertoivat sen olevan samoin kuuntelemassa Tiitiäistä ja katselin sitä aikani isini äänen hyristessä taustalla. Lopulta tein kuitenkin tilit selviksi pikkumatelijan kanssa nostaen sormen tiukasti pystyyn ja sitä heristäen sanoin tiukasti ”soo soo”.

Täällä Aleksis. Bangkokin Aleksis, Bangkok.

* Isäni sanoi ettei toistaiseksi tiennyt olevansa aamuvirkku, mikä naurattaa minua. Kyseessä on isäni hauska huumorintaju. Hehheh. Hän katsokaas juksaa minua käytännössä joka aamu sanomalla tyynyyn että ”etkö… Aleksis… mitenkään nukkuisi vielä hetken..?”Ei se sitä tarkoita. Ja se tulee kyllä kun vaan vähän pitää mekkalaa ensteksi.

Matkoista ja vieraista

Hyvät lukijani. Pahoittelen pitkää hiljaiseloa ja siirryn asiaan kiitettyäni kirjoitusteni saamasta runsaasta myönteisestä palautteesta, se on lämmittänyt mieltäni erittäin paljon. Kiitos kirjoitusteni saamasta runsaasta myönteisestä palautteesta. Sitten asiaan! Niin paljon on ehtinyt tapahtua sitten viime kirjoituksen, että voin vain raapaista pintaa joistakuista kohokohdista. Khoottoot khrap!

Serkkujeni Saskian, Eliaksen ja Luukaksen sekä tätini Lauran visiitti lokakuussa (niin se vaan aika rientää!) oli oikea kohokohtien Soufflé des Soufflés! Mikäli ymmärrätte mitä tarkoitan. Tarkoitan, että se oli oikein tosi, tosi mukavaa. He tulivat tänne vajaiksi kahdeksi viikoksi ja kiinnyimme toisiimme entistä enemmän. Serkut pitivät minusta hyvää huolta ja taisin saada aika paljon iloisia ilmeitä aikaan omalla eläväisyydelläni. Tätini Laura teki minuun suuren (ja positiivisen!) vaikutuksen leikkimällä kanssani mahtava mies -leikkiä. Jotenkin hän on mielestäni oivaltanut jotakin melko keskeistä olemuksestani. Haitaksi ei myöskään ole se, että leikkiin liittyy aimo annos ketkutusta ja käsien heiluntaa. Nauroin monesti oikein makeasti ja nautin olostani.

Isä lähti työmatkalle kesken kaiken Laosiin. Emme jääneet tuleen makaamaan, vaan neuvokkaina pakkauduimme kuuden hengen kokoonpanollemme aivan liian pieneen taksiautoon ja suunnistimme Pranburin Dolphin Bay Resorttiin. Sana suunnistaa osuikin tässä harvinaisen oikeaan, sillä Bangkokin kadut hyvin tunteva taksikuskisetämme oli aivan eksyksissä suurkaupungin ulkopuolella ja joutui lopulta ottamaan vastaan äitini ja tätini huonon thain, englannin ja suomen kielillä antamia neuvoja. Mutta perille päästiin tuohon minulle jo tutuksi tulleeseen rantalomakohteeseen. Ei siinä mitään, paikka on eri vinkeä ja kuulemma lapsiystävällinen. Tiedä siitä sitten, mutta siellä on minulle mukavasti lääniä tepastaa ja keinua ja uiskennella ja ruokakin on kelpoa. Serkkuni ovatkin todellisia vesipetoja ja viihtyivät tosi hyvin polskimassa kanssani ja minua ilman. Erityisen lämmöllä muistelen merenrannalla kahluuta ja leikkejä serkkujen kanssa kakunkääntöineen. Oikeaa lomatunnelmaa.


Isän puuttuessa koen kuitenkin helposti jääväni jostain olennaisesta paitsi. Vaan jäimmekö näiden tunteiden valtaan? Ei. Lamaannuimmeko? Emme. Se tuli sitten, jäimmekö siihen makaamaan? Tuskin. Sen sijaan porskutimme muina serkuksina yms. sukulaisina isän hankkimien lentolippujen osoittamaan suuntaan. Hyttysten ja lipullisten kanssamatkustajien seurassa päädyimme sujuvasti Laosin pääkaupunki Vientianeen, missä sain kommunistisesti suuntautuneen rajavartijan mallia Yrmy hymyilemään. Ei se paljoa vaadi, sano. Niin metsä vastaa kuin sinne hymyää, loppujen lopuksi. Noh, yövyimme koko poppoo samassa hienostohotellissa keskellä laoslaista suurkaupunkia. Paikallismiljöötä kuvaa hyvin se, että kun astuu keskikaupungilla sijaitsevasta hotellista kadulle, huomaakin tömistelevänsä tomua kuoppaisella hiekkatiellä, jossa joko on sateen tekemiä pieniä järviä tai sitten ei ole.

Vientianessa oli kivoja nähtävyyksiä, joista osaan tutustuin päiväunieni jälkeen kuvamateriaalin ja tarinankerronnan kautta. Kaupungin lähellä sijaitsevassa suuressa Buddha-puistossa vierailin kuitenkin aivan persoonakohtaisesti. Puisto oli täynnä toinen toistaan yrmeämpiä patsaita ja törmäsinpä myös makaavaan Buddhaan. Olivat voimat sitten uupuneet aika lailla keskellä puistoa. Naureskelin itsekseni tätä ilmeistä ironiaa – Buddhahan itse asiassa tarkoittaa sanskritiksi herännyttä, mutta tämä hahmo se veteli hirsiä kylkiluut rohisten. Heehhee.

Kaikki hauska loppunee aikanaan. Jos aikuisiin on uskominen, näin tietysti onkin, mutta saanen epäillä. Asiaan! Minilomamme Vientianessa päättyi eräänä päivänä ja palasimme kotiin Bangkokiin. Testasin paikallista huumorintajua vielä lentokentällä tarjoamalla jalosti tuttiani jälleen yrmeästi näyttäytyvälle Laosin kansan vallankumouspuolueen edustajalle. Ei huolinut, mutta antoi setä varomattomasti hymyillessään takaisin jotain mitä ei ehkä muistanut töissä ollessa omistavansa. Hymisimme siinä toisillemme ja ajattelin toivoa ehkä sittenkin olevan tällä rutiköyhällä kehitysmaallakin.

Parin päivän päästä serkut lähtivät tätini saattelemana surullista kyllä edelleen omaan kotiinsa. Surua lievitti se, että isä tuli jälleen parin päivän päästä takaisin. Perhe oli koossa taas. Perhe on paras. Eikä aikaakaan (taisimme elää marraskuuta), kun isän lisäksi kotiimme tupsahti toinen sukulaisperhe, nimittäin Matti-setä ja Hanski-täti serkkujeni Joelin ja Ilmon kanssa – jippii! Olin tosi iloinen Ilmon, Joelin, Matin ja Hanskin seurasta ja nautin vanhempieni tavoin joka hetkestä. Vaikka tämä porukka ei tarvinnut minua opastamaan heitä Bangkokin kaduilla, vaan selviytyi hyvin itsenäisesti niin käärmefarmista kuin toreista ja räätäleistäkin, en kuitenkaan malttanut olla viemättä heitä tuttuun ja rauhaisaan lomapaikkaamme Pranburissa, mistä käväisimme myös Hua Hinissä norsun selässä.
Jostain kumman syystä isi päätti siellä ollessamme taas lähteä ulkomaille, tällä kertaa Japaniin, minne matka taittui kuuleman mukaan pakolaisleiriä muistuttaneen U-Tapaon sotilaskentän kautta. Paikalliseen hallitukseen tyytymättömät keltaisiin paitoihin sonnustautuneet iloiset ihmiset kun olivat silloin päättäneet pitää juhliaan Bangkokin kansainvälisillä lentokentillä, eivätkä koneet enää mahtuneet sekaan. Näiden pippaloiden takia myös sukulaiseni saivat viime hetkeen saakka jännittää paluulentojensa kohtaloa, mutta pääsivät lopulta alkuperäisen aikataulun mukaisesti Suomeen. Toisin kävi meillä muutamaankin otteeseen vierailleille äidin entiselle työkaverille Tepolle puolisoineen. Heidät kuljetettiin puolen Thaimaan halki Phuketiin ja sieltä sitten monta päivää myöhässä Suomeen.

Vuosikirjan viimeisen luvun lähestyessä keskikohdan nostettaan pakkasimme hyvän palan maallista omaisuuttamme ja matkasimme entiseen kotimaahani Suomeen. Noh, määrittelykysymys, ei nyt takerruta siihen. Suomessa meitä odotti Kari-vaari, lisäkerros vaatteita ja taksi valmiina viemään meidät Taro Korhosen suosikkipitä… kaupunkiin Orimattilaan. Perillä Orimattilassa oli riemullista olla vaarin ja mummin kanssa. Ulkona pakkasessa oli tosi kivaa, vaikkakin kivan määrä saattaa hieman vääristyä sen kamalan määrän johdosta, mikä edelsi uloslähtöä. Tarkoitan luonnollisesti sitä luonnotonta pakkausmateriaalien määrää johon minut sullottiin, suloisesta uhmakkuudestani huolimatta. Parin päivän päästä siirryimme joulun viettoon Helsingin pitäjän eteläpuolelle, missä famu ja Piksu-vaari olivat avokäsin ja -sydämin vastassa. Jotenkin leimallista kaksi sukupolvea vanhemmalle lähisuvulle.

Muu Suomessa olo oli vauhdikasta paikasta toiseen ryntäilyä. Näimme ihanan paljon pieniä ihmisiä ja eläimiäkin. Ihmisistä mainittakoon nyt ainakin hurmaavat pikkuserkkuni Senni ja Maiju, joiden kotona Riihimäellä siivosin väsymättä pienellä vaaleanpunaisella imurilla. Saimme myös nauttia ystäväni Tuukan vieraanvaraisuudesta, kun yövyimme lähes vanhoilla kotikulmilla. Harmitti, anteeksi nyt vain, pirusti etten onnistunut Tuukan kanssa vaihtamaan sotatarinoita. Olen sentään tuntenut Tuukan jo lähes eriskummallisesta ja vain hieman hurmoshengestä jääneestä perhevalmennuksesta lähtien. Tuukalta oli vain lyhyt matka Vilppulantielle, missä näin vanhassa kunnon syntymäkodissani tuvan täydeltä hauskoja hemuleita. Vietimme matkan loppuvaiheita enimmäkseen Orimattilassa, missä päätimme tehdä perinteiset ja sairastaa kuka mitäkin sillä seurauksella, että ikävän moni ystävä jäi kokonaan näkemättä. Vanhempani kuitenkin eksperimentoivat ensi kertaa elämässäni jättämällä minut yöksi mummin ja vaarin hoivaan, mistä suivaantuneena nukuin erinomaisesti ja keskeytyksettä. Äiti sanoo vieressä hihallensa, että myös ensi kertaa elämässäni. Mene tiedä, mutta olipa virkistävää.

Bangkokiin ja kotiin paluu on aina mukavaa. Olin jo Suomessa tottunut suomalaiseen kieleen ja kulttuuriin siinä määrin, että ilahduin valtavasti kun isä eräänä päivänä tammikuussa toi sisään sujuvasti suomea kanssani puhuvan Caiuksen. Caius on kuulemma isin vanha koulukaveri ja viihtyi meillä hetken ennen kuin pakkasi laukkunsa ja paineli pohjoiseen Chiang Maihin. Caiuksen lähtiessä matkaan lähes samalla ovenavauksella tulivat famu ja Piksu-vaari visiitille. Kuinka mukavaa! Vajaan kahden viikon reissu oli tosi hauska. Piksu-vaari luki paljon ja famu oli hyvä ja vitsikäs keskustelukumppani, jonka kanssa saattoi muun muassa peittää kasvot käsillä ja nauraen sanoa ”säisäisäi” niiden taas paljastuessa käsiverhon takaa. Enpä ole koskaan kenenkään muun kuullut käyttävän tuota fraasia, paikallisetkin sanovat ”Cha-ee!”.

Asiaan! Siirryimme famun ja Piksu-vaarin kera Jomtien Beachin eteläpuolelle Na-Jomtieniin, missä varsin luksushenkinen Dor-Shada Resort piti meitä hyvänä kolme yötä. Hotellilla oli upeat uima-altaat ja oma hiekkaranta merellä, mikä oli kätevää jos esimerkiksi haluaa panna jalkansa mereen ja leikkiä hiekalla. Eittämättä mielestäni eräs hauskimmista kokemuksista oli panna jalat mereen ja leikkiä hiekalla, mutta myös Indiana Jonesin leikkiminen altaan vesiputouksen luona oli mielestäni kivaa. Vai olikohan se isästä sittenkin? Yhtä kaikki, loma famun ja vaarin lomalla oli oikein mukava ja nautin etuoikeudesta saada olla kera isovanhempieni, joita olen sittemmin loitsinut takaisin hokemalla heidän nimiään ääneen, mutta toistaiseksi turhaan. Ehkä vielä vaihdan kohderyhmää. Jos siis alat tuntea vastustamatonta halua matkustaa Bangkokiin, saatan olla onnistumaisillani.


Täällä Aleksis. Bangkokin Aleksis, Bangkok – Vientiane – Pranburi – Orimattila – Helsinki – Riihimäki - Na-Jomtien.

Kamala beach, n. 10 km Patongista

Reportterin elämä voi sitten olla raskasta. Sehän sisältää muun muassa viiden tähden hotellimajoituksia lomakohteissa sekä auringonpalvontaa ja altaassa polskintaa perheeni kera. Noh, en ole varma tähtien lukumäärästä ja lomakohteitahan kuuluu tylysti haukkua turistien pilaamiksi. Mutta allas oli kyllä hyvä hienoine vettäsylkevine merihevospatsaineen.


Otin tässä taannoin siis toisin sanoen tilaisuudesta vaarin lähteä isin työmatkalle mukaan tekemään havaintoja Phuketin saarelta, missä pidettiin kaksiviikkoinen koulutusasioiden ammattilaisten koulutus koulutuksesta. Noin karkeasti ja suunnilleen. Isiä ei lomaparatiisissa paljon näkynyt: puoli yhdeksästä puoli kuuteen jotain wöökshoppeja ja satunnaiset lisäkokoukset päälle. Uneni läpi kuulin hänen vielä toisinaan poistuvan myöhään illalla juttelemaan pomonsa kanssa jotakin tärkeää tahi kirjoittamaan sähköpostia. Mitä lie. Yksi sunnuntai sentään siunaantui vapaapäiväksi ja silloin suuntasimme koko perheen voimin viidakkoon ihailemaan vankeudesta pelastettuja gibboneita, joita kiltit kansalaisjärjestötädit sopeuttavat takaisin luontoon.



Yritys päästä tutustumaan paikalliseen terveydenhuoltoon oli kova, mutta tulokseton. Äitini retkotti toisen viikon flunssaisena sängynpohjalla ja minäpoika pamautin huolella hampaani – ja niiden väliin kieleni – hotellihuoneen lipastoon. Selvisimme kuitenkin kotihoidolla hotellioloissa, mutta kotiinpaluuta rupesimme jo kaikki odottamaan hyvissä ajoin ennen koulutuskoulutuskoulutuksen loppumista.

Kotiinlähtö ei sitten ollutkaan aivan yksinkertainen asia. Katsos isäni kertoi päivää ennen lähtöpäivää ruokaostoksilla kuulleensa paikallisen lentokentän olevan suljettu. Apteekki varmisti asian todenperäisyyden. (Mistä ihmeestä isäni keksii näin luontevia lähteitä? Muistimerkintä itselle: kysele elinkeinonharjoittajilta analyysejä maailmanmenosta). Kävi ilmi, että poliittinen tilanne oli kiristynyt tässä demokratian laboratoriokokeessa jota Thaimaan kuningaskunnaksi kutsutaan ja silloinhan voi väkijoukko vaikka marssia hallituksen palatsiin ja sulkea pari kolme lentokenttää. Tästä kaikesta seurannutta hulinaa aina valpas ja turistien etujärjestönä firaabelihommia tekevä suomalaislehdistö ansiokkaasti otsikoiden seurasikin. Krhm, takaisin asiaan. Kuten olin sanomassa, paluulentomme peruttiin. Se ei tietenkään estänyt Thai Airwaysia ystävällisesti varaamasta meille paikkoja seuraavalle lennolle, jonka varmana tietona tiedettiin lentävän. Ja sitä seuraavalle. Älkää huoliko, soitamme mikäli lento ei lähde, ystävällinen virkailija ilmoitti ennen kuin jäimme odottamaan soittoa, jota ei ole vieläkään tullut.

Suureelliseen maailmanmenoon sopivat evakuoinnit kuin tyhjä vesitonkka pyykkikoriin. Eikä evakuointi olisi oikein mitään, ellei sitä tehtäisi von Trappin perheen asettaman kansainvälisen standardin mukaisesti aamuyöllä. Siispä isin työkavereista suurin osa lähti varta vasten yön pimeydessä vuokratulla bussilla kohti Bangkokia meidän jäädessä toiveikkaana odottamaan vakaassa tahdossa luvattuja lentoja tilanteen mahdollisesti rauhoituttua.


Oli jännittävää seurata miten vanhempani toimivat tiedon ollessa säännelty hyödyke. Molempia tuntui kovasti kaivertavan epätietoisuus ja he keskustelivat kaikenlaisista mahdollisista tapahtumakuluista ja mitä sitten tehtäisiin. Ilmeisesti minä olin jotenkin keskustelujen keskiössä. Nautiskelin saamastani mukavasta huomiosta ja nojailin rattaissani vettä siemaillen rennosti taaksepäin.

Suunnilleen niihin aikoihin kun Thai Airways ei soittanut meille, alkoi tilanne valjeta Phukettiin jääneille erittäin selvästi: tilanne oli valtavan epäselvä. Tästä syystä isin jäljellejääneiden kollegoiden kesken päädyttiin vuokraamaan paikan päältä pikkubussi ja lähtemään kahdeksalta seuraavana aamuna. Ilmeisesti kaikki eivät todella tunne Sound of Music -elokuvaa ja sen asettamia esimerkkejä kansallisiin kahnauksiin liittyvien pakoyritysten kellonajoista riittävän hyvin. Toisaalta, eikös tuo pakoyritys vaatinut pitkähkön lauluesityksen onnistuakseen? Alankin hiljalleen ymmärtää isän aamuista jodeleidiita tulvinutta suihkulauluesitystä entistä paremmin. Joitakin asioita voi ymmärtää. Mutta ei niitä tarvitse hyväksyä!

Ja takaisin asiaan. Äiti ja isä rupesivat jännäämään miten jaksaisin yli kaksitoistatuntisen automatkan, joka edessä odotti. Miten niin minä? Päätin todistaa epäuskoisille vanhemmilleni, että jos joku osaa matkustaa, niin se olen minä! Onneksi isin työtoverit tekivät haasteeni saada mallikelpoisimman matkustajan titteli hyvin helpoksi. Antakaas kun kerron. Lähtömme viivästyy, kun porukan vanhin setä pyörii huolestuneena hotellin aulassa ja kertoo unohtaneensa jotain elintärkeää huoneeseensa. Kun ystävälliset virkailijat ovat pelastaneet sedän Pringles-purnukan, pakkaudumme kaikki autoon. Toinen setä aloittaa ankaran valituksen loistohotellimme mielestäni varsin maukkaasta ja ravitsevasta aamiaistarjoilusta ja ohjeistaa kuskiamme täysin väärään suuntaan. Kultaisilla kaarilla tehdyn pitkähkön aamiaispysähdyksen jälkeen voimme vihdoin lähteä matkaan. Ai, mutta pitäähän auto tietenkin tankata ennen valtaisan pitkää ajomatkaa. Kas noin, olemme lähtöpisteessä vain tuntia suunniteltua lähtöaikaa myöhemmin. Mutta sitten matka vihdoin alkaa toden teolla ja pysähdymme lounaalle vasta kahden ja puolen tunnin kuluttua. Perheemme suunnistaa ripeästi ensimmäiseen ravintolaan ja odottelemme jo ruokaa, kun meille tullaan kertomaan, ettei paikasta löydy muille mitään syötävää. Niinpä he päättävät odottaa, että olemme syöneet ja ajaa sitten viidensadan metrin matkan maineikkaaseen Kentucky Fried Chicken -laaturavintolaan. Äiti komentaa matkaseuraamme hoitamaan visiitin ilman meitä. Kun kaikki ovat saaneet kupunsa pullolleen, lähdemme jälleen matkaan. Mutta kymmenen minuutin kuluttua on ilman muuta pysähdyttävä ostamaan tuliaisiksi etelän herkkua, tuhannen vuoden kananmunia. Ja sitten taas vartin päästä jonkun on toki päästävä vessaan. Ja niin edelleen. Minä se vaan katselen tyytyväisenä ohikiitäviä autoja välillä aitiopaikalta isin pomon sylistä, enkä vaadi pysähdyksiä kuin kerran. Silloinkin annoin matkatovereilleni valinnanmahdollisuuden: vienosti tuoksuva vaippani olisi voitu vaihtaa myös liikkuvassa autossa. Jostain syystä ei tätä vaihtoehtoa tunnuttu harkittavan kovin vakavasti.

Vaikka matkailu avartaa ja vaihtelu virkistää, on ihanaa päästä kotiin. Bangkokin kotiin.


Täällä Aleksis. Bangkokin Aleksis, Phuket – Bangkok.

Tuokiokuvia nousevan auringon maasta (3.-9.8.2008)

Lähdimme myöhään eräänä iltana pitkälle matkalle kohti Japanin Pohjolaa, Hokkaidon saaren vähemmän tunnettuun Obihiron kaupunkiin. Isäni oli kutsuttu paikallisen maatalous- ja eläinlääketieteellisen yliopiston vuosittaiseen seminaarin puhumaan maatalouden yhteyksistä maailmanlaajuisiin haasteisiin. En aiemmin arvannutkaan isäni olevan myös tämän alan kansainvälinen asiantuntija. Bangkokin Suvarnabhumin lentokenttä alkaa hiljalleen tulla minulle melko tutuksi. Touhukkaat virkailijat yrittävät auttaa meitä pääsemään Obihiroon hieman turhankin innokkaasti alkuperäisen lentomme ollessa reippaasti myöhässä, mikä vaarantaa jatkolentomme – yhtäkkiä olemmekin heidän mukaansa matkalla Tokion emmekä Osakan kautta. Kieltäydymme jyrkästi ja virkailija veikkaa meidän pelkäävän Tokion suurkaupunkimaista tunnelmaa ja tiedustelee hieman tätimäisesti että ”miiikäs siinä Tokiossa nyt sitten…?” Isä pitää ryhdikkään värikkäästi maalaillen kiinni nimenomaisesta suunnitelmastamme välttää Tokiossa odottava kolmen tunnin lentokenttävaihdos parkuvan, rättiväsyneen poikalapsen kanssa. Hetkinen! Sehän lienen minä. Taisi isi puhua teoreettisella tasolla, sillä enhän minä koskaan a) paru, b) ole väsynyt. Räteistä nyt puhumattakaan.

Pitkä tarina pätkäksi. Pidämme päämme ja tiedämme että voimme myöhästyä jatkolennolta, kuten tapahtuukin. Vaihtoehtomme on kuitenkin varsin mukava, kun pääsemme asettumaan vuorokaudeksi Osakan lentokenttähotelliin lepäilemään. Matka olisi yhteen pötköön ollutkin hieman vaativa jopa minunkaltaiselleni väsymättömälle matkaajalle. Ilman pysähdystä olisi sitä paitsi jäänyt tähänastisen kokemukseni perusteella maailman paras leikkipaikka testaamatta ja huhupuheiden mukaan maailman pisin ristikkosilta näkemättä!

Perillä Hokkaidolla musta luksusauto lipuu hakemaan arvovieraat Obihiron pikkukentältä . Kuski korjaa valkoisia käsineitään ja jenihymy suhisee tasaisesti kohti Obihiron keskustaa. Sieltä isä kiidätetäänkin suoraan seminaaripaikalle, jossa simultaanitulkki jo odottaa kärsimättömänä puhujan kanssa käytävää keskustelua. Taidat jättää lounaan väliin tänään, japanilainen seminaarinjärjestäjä toteaa matkalla isälleni, joka vastaa ilmoitukseen alistuneella vatsankurinalla ja vienolla pyynnöllä saada kahvia. Kahvia ei tipu, mutta muuten ollaan kovin pokkailevia, jos kohta varautuneita.

Minä sen sijaan pääsen taas uuteen hotelliin asetuttuamme äidin kanssa virvokkeelle paikalliseen kahvilaan. Äiti tuskailee, ettei tiedä mitään japanilaisesta tippikulttuurista, mutta onneksi asia selviää pian, kun tarjoilija juoksee huutaen ja kumarrellen peräämme pöytään ”unohtamiamme” rahoja palauttamaan. Kaupungilla kierrellessämme teen vertailevaa tutkimusta Bangkokin ja Obihiron olemuksesta. Täällä on aavistuksen verran vähemmän kuumaa ja kosteaa kuin Bangkokissa, joten ulkona on mukava olla (piste Obihirolle). Niinpä pääsen joka päivä useampaan otteeseen puistoon leikkimään ja kaupungin kaduille katselemaan autoja ja moottoripyöriä, joten ei haittaa, että ajopelejä on huomattavasti vähemmän kuin kotikaupungissani (pisteet molemmille). Kommunikointi obihirolaisten kanssa on haastavaa, sillä toisin kuin Bangkokissa, missä kaikki osaavat sanoa englanniksi ”same same”, kukaan ei tunnu puhuvan sanaakaan englantia (piste Bangkokille). Toisaalta japanin opintoni pääsevät hyvään alkuun, kun joka toinen vastaantuleva täti lyö minut nähdessään käsiään yhteen ja kumartuu puoleeni hokemaan ”kawai, kawai”. Näkevät siis jotain söpöä (suom. huom.). Johtopäätös: Molemmissa paikoissa on puolensa.

Isäni on pitkä mies. Jollet usko, kysy miksi häntä kutsutaan eteläisessä Päijät-Hämeessä ja saat vastaukseksi jotakin siihen suuntaan, että Pitkä-Mikoksipa tietenkin. Kun hän seisoo korkeintaan samanpituisten japanilaisten illallisella kiittämässä vuolaasti vieraanvaraisuudesta, on näky runoilijan sanoin komea. Minä en seissyt juhlavan tilaisuuden aikana juuri lainkaan, mutta sain arvolleni sopivan määrän lahjoja Obihiron Unesco-vapaaehtoisilta (mitä lie tekevät, isä ei kuuleman mukaan vielä kysyttyänsäkään tiedä…): hienon perinteisen japanilaisen yukata -puvun, mainion puhallettavan supersankari Anpanman-hahmon kepin päässä, origameja ja paljon muuta. Isä osui sakepäissään aivan oikeaan, sopivan vieraanvaraisia ovat. Reilusta kymmenestä isännästä ja emännästä vain yksi puhuu auttavasti englantia ja tulkki on jatkuvasti innokkaiden puheenpitäjien ylityöllistämä. Äitiä rajallinen kielitaito ei haittaa. Pian hän ja paikallisessa harrastelijakuorossa laulava bassosetä löytävät yhteisen sävelen ja kajauttavat yksissä tuumin ilmoille Sibeliuksen Finlandian. Suomalaisista rallikuskeistakin tentataan ohimennen. Laulun sanoin, olen suomalainen.

Täällä Aleksis. Bangkokin Aleksis, Bangkok-Osaka-Obihiro.

Muang Boranin krokotiilipuistossa

Mukavan Suomen- ja sitä seuranneen Japanin-loman (jälkimmäisestä lisää ensi kerralla) takia työni pääsivät kasautumaan pahemman kerran, joten nyt riittää urakoitavaa. Siispä asiaan.

Kotiuduttuamme myös fyysiseen kotiini ihmettelin aikani miten tutulta kaikki tuntuikaan. Jossain vaiheessa kuvioihin palasi jälleen ihana hoitajani Suda, mutta huomasin myös äidin viihtyvän seurassani entistä tiiviimmin. Olen päätellyt tämän liittyvän äidin puheisiin siitä, ettei jotain gradua enää tarvitse ”vääntää”. Famu ja äiti kyllä ottivat tavaksi tehdä pieniä päiväretkiä isin jatkaessa töitä päivisin. Viikonloppuina keksimme sitten joukolla joitain eri hienoja kokemusperäisiä seikkailuja, kuten nyt eräs tietty krokotiilipuisto, Muang Boran. Tai no, teknisesti ottaen Muang Boran on kerrotun mukaan hieno matkakohde, jolla ei ole mitään tekemistä minkään epäeettisen krokotiilipuiston kanssa. Siellä sen sijaan esitellään Thaimaan rikasta kulttuuriperintöä valtavassa puistossa, johon on rakennettu suuria muistomerkkien ja muiden jäljennöksiä. Nasevasti voisi sanoa sen olevan Seurasaari, mutta kiintoisa ja suuri.

Kuulen jo lukijan kirittävän minua tarinani kanssa edelleen. Ja toden totta, jatkan kysymällä kuinka sitten on mahdollista, että viittasin meidän kokemukseemme krokopuistosta. Asia on yksinkertainen. Uneni läpi kuulostelin eräänä iltana äidin ja isän keskustelua seuraavan päivän ohjelmasta. Isä miehekkäästi maalaili kuvaa Muang Boranin pistämättömyydestä ja äiti varoitti sen olevan kuuleman ja luetun mukaan kyllä kiva mutta hankala löytää. – Olemmeko nyt varmoja, että haluamme mennä Pomppiksen kanssa eksymään autolla? äiti kysyi mielestäni kohtuullisesti. – Netti! Siellä on tätä nykyä kaikki, tiesi isä panna vastaan ja jatkoi, enkös etsi sieltä vähän ohjetta ja avot! olemmekin jo perillä. – Krrn, tunnusti äitini täten tilanteen vaativuuden isäni tuntien ja jatkoi omia puuhiaan. Isä oli kuin olikin jo käytännössä päättänyt, että Muang Boraniin mennään. Tai no, se ei ole reilusti sanottu, toki vaihtoehtona oli murjottaa ja tehdä jotain muuta mikä joka tapauksessa osoittautuisi vähintäänkin ikävähköksi tahi laimeaksi tämän fantastisen idean rinnalla. Isä pakkaamaan autoa yön hämärässä, missä hän tapasi naapurimme Khun Tadamin, joka neuvoi menemään Expresswaytä ja kääntymään melkein vasemmalle ja sitten yhtäkkiä käännytäänkin vasemmalle ja äkkiä vasemmalle taas kun kellotorni näkyy, mutta kolmipäisen elefantin ohi on ajettu. Selvät ohjeet, kiitti isä ja hyrisi hyvää mieltään. Hississä hän vihelteli omaa erinomaisuuttaan ja osin muiden taipumusta olla totaalisen väärässä. - Kyllä on mukava olla mies, sanoi isä heittäessään autonavaimia ilmaan, ennen kuin käsi kouraisi tyhjää ja avainnippu putosi maahan.

Aamun valjetessa ja tointen tultua tehdyiksi lähdimme matkaan. Puoli tuntia Muang Boraniin! isä huikkasi varmistaessaan, että famu, äiti ja minä olemme kaikki teljettyinä turvavöiden syleilyyn. Karautimme Motorwaylle ja ajoimme hyvän tovin kaikenlaisia viittoja ihmetellen. Ei se tämä vielä ole, äiti sanoi. Ei se nyt tämäkään voi olla, mutta miten…, isä touhotti. Famu viihdytti itseään katselemalla maisemia, osallistumalla sopivasti reittejä lukuun ottamatta keskusteluun ja asennoitumalla pitkään sightseeing-henkiseen ajomatkaan. Minä poika päätin ottaa univelkoja takaisin, olihan muutenkin päikkäriaikani. Automme nieltyä asfalttia noin tunnin verran vanhempani uumoilivat jonkin olevan pielessä ja ottivat seuraavan sopivan liittymän ulos Motorwayltä. Kotitaloutemme parjatuin esine, isän kännykän navigaattorisovellus (Nokia Maps, erittäin huono ja surkea) otettiin käyttöön. Näkisimmepä ainakin missä päin olemme viihtymässä. Nopea katsaus vahvistikin aikaisen analyysin: harhaan on menty. Vaan eipä mitään, lähdimme korjaamaan kurssia ja olisimme varmasti tuota pikaa Muang Boranin porteilla. Isiä jo jännitti kuinka kiva päivästä vielä tuleekaan. Navigaattori pyysi menemään seitsemisen kilometriä takaisin. Sehän on taitettu tuota pikaa. Sitten kahdeksan kilometriä vasempaan ja taas käännös. Onpa pieni tie. – Jatka. Neljäkymmentä. Viisi. Kilometriä. navigaattori ilmoitti lahjomattoman katkovalla tyylillään. Tässä vaiheessa päätin ruveta heräilemään ja katselemaan olemmeko jo kauankin olleet Muang Boranin puistossa.


Kyllä on onni että päästiin näkemään oikeata Thaimaata, famu rikkoi hiljaisuuden ajaessamme kolmatta varttia yksikaistaista tietä keskellä ei mitään. Isi ei sanonut mitään, mutta kuulin hänen ajattelevan, että äiti laskee meidän olleen tällä tiellä jo kauemmin kuin mitä koko matkan piti kestää. Myönnymme famun näkemykseen toki kaikki kolme ja alamme hiljalleen nähdä asian valoisaakin puolta. Keskinopeus on sellainen, että nuori mopoilija ajaa joko hieman edellä, rinnalla, tai hieman takanamme, joten maisemia voi ihastella kaikessa rauhassa. – Ollaan nyt oltu tällä tiellä kauemmin kuin mitä Muang Boraniin piti kestää, äiti laskostaa lopulta autossa istuvien kollektiivisen ajatuksen.

Saavumme Samut Prakanin kaupunkiin ja tiedämme kaikki, että nyt ollaan lähellä. Nokia Maps -sovellus (älä edes harkitse) näyttää, että parin helpon käännöksen jälkeen olemme Muang Boranin valloittavassa puistossa. Kyllä helpottaa. Tuossa Shellin huoltoasema, käännös. Istumme jo voitonvarmoina liikennevaloissa ja ohi lipuu riksakuskisetä fillariajokillaan. Kivan oloinen kaupunki, tuumii isä ääneen. Varttituntia myöhemmin toteamme, että tuolla Shellillähän sitä voisi vaikka käydä vessassa, olisikohan siisti paikka ja käännymme liikennevaloihin. Kuin taikaiskusta riksakuskisetä lipuu ohitsemme jälleen. Onpa omituista, tuumaa aikuinen väki. Kaarramme jälleen vasempaan ja navigaattori ilmoittaa meidän saapuneen kohteeseen, mutta löydämme ainoastaan krokotiilipuiston sisäänkäynnin. Äiti ja isä paheksuvat koko konseptia. Epäeettistä puuhaa pitää eläimiä tuolla lailla.


Kun matkaa on tehty kolmisen tuntia puolen tunnin sijaan, voi tuttu Shellin simpukkalogo symboloida aikuisille myös vessataukoa, mistä erityisesti isä on alkanut unelmoida. Jumituttuamme pariksi hetkeksi yllättävään liikenneruuhkaan hiekkatiellä krokopuiston lähellä on isän olemus muuttunut ja hän arvaa kaikkia kiinnostavan kuinka täytyisi päästä vessaan. Tämän banaalin jeremiadin jatkuessa pissaan muina miehinä kestovaippaani. Vaikerrus vessatauon tarpeellisuudesta huipentuu yllättäen siihen, että isä kaartaa auton huoltoaseman jo näkyessä tien sivuun ja rupeaa harppomaan jalkakäytävää kuin viimeistä päivää, päiväätä thaiksi ohikulkevalle rouvalle toivottaen. Konstit on monet, toteavat famu ja äiti isän palatessa autoon ja vakuuttaessa että nyt istuin pysyy kuivana huoltoasemalle saakka. Tutkivana reportterina voin todeta, ettei Shellin vahvuuksia ole saniteettitilojen hygieeninen ylläpito, mutta torakoiden kasvatus tulvivissa lattiarei’issä saattaa hyvinkin olla.



Saapuessamme riksakuskisedän risteykseen vanhempani ja famu katsovat kaula pitkänä näkyykö setää. Ei tämä nyt niin erityinen kaupunki olekaan, isä tuhahtaa kun kaarramme ilman näköhavaintoa riksasta vasempaan ja lähestymme vääjäämättä jo moneen kertaan ohitettua krokopuistoa, johon luonnollisesti kohtalo meidät vie minua syöttämään ja muutenkin huoltamaan. Päivä on kaunis ja puisto myös, joten mikäpä olisikaan mukavampaa kuin pieni ratasajelu eläimiä ihastellen. Niin isoiksi eläimiksi krokotiilit tuntuvat kyllä viihtyvän kummallisen pienissä asunnoissa eikä norsukaan ilmeisesti tarvitse juuri liikkumatilaa. Onneksi joku viisas kuitenkin ohjeistaa vieraita asianmukaisesti: Please be kindness to animal! Niinpä.



Täällä Aleksis. Bangkokin Aleksis, Bangkok, Samut Prakan.

Jälkikirjoitus: Hoitajani Suda kertoi äidille luottamuksella tarinan, jonka mukaan hän oli kavereidensa kanssa varta vasten päättänyt hakeutua krokopuistoon. Olivat taksilla suunnistaneet kohti elämyskohdettaan, mutta päätyneet vääjäämättä ja tahtomattaan Muang Boranin viehättävään ulkoilmamuseoon, kun krokopuistoa ei vaan löytynyt. Paikoissa lienee jotain hieman erikoista. Tarina ei kerro ketä kuuluisi kiittää reippaudesta, jolla Suda ystävineen kapusi bussiin puiston laitamilla ajatellen sen kuuluvan pääsymaksuun. Joitain hetkiä myöhemmin luokkaretkellä olevat opiskelijat rupesivat tiedustelemaan iloisesti ja ilmeisen kovaäänisesti keskustelevalta joukolta keitä he ovat. Pikaisen selvityksen jälkeen ystävättäret poistettiin keskelle laajaa puistoa ja huristettiin pois. Sellaista on toisinaan Siamin valtakunnassa.

Lomasta sekä kodista ja sen sijainnista

Asiakaspalautetta Finnairille: Lentoaika Bangkokista Helsinkiin on aivan liian pitkä – asia on korjattava välittömästi! Aiempaan lentokokemukseeni luottaen lähdin puolisentoista kuukautta sitten innolla matkaan ja odotin näkeväni Kari-vaarin, Laura-tädin ja famun tuossa tuokiossa matkan toisessa päässä. Mitä vielä! Sain istua kököttää äidin syliin epämukavasti kahlittuna yli kymmenen tuntia ja kun muutaman kerran onnistuin livahtamaan hetkeksi koneen käytävälle konttaamaan, minut napattiin heti kiinni ja takaisin köysiin. Paitsi niinä kertoina, kun minua yritettiin laittaa sellaiseen pieneen laatikkoon nukkumaan. Olisin kuulemma jäänyt muiden matkustajien jalkoihin tai lentoemäntien ja -isäntien kärryjen alle käytävällä. Ei auttanut, vaikka kuinka selitin äidille ja kummeilleni Jannalle ja Esalle, että olisin mennyt pyytämään kärryjä lainaksi ja kävelyavuksi – se superkiva juuri tädiksi tullut lentoemäntä olisi varmasti antanut. Onneksi sain sittemmin kummiserkultani Joelilta perheineen synttärilahjaksi omat kärryt, joiden kanssa on ollut mainiota viilettää ensin kummilassa ja mummilassa Suomessa ja nyttemmin Sripat Courtin käytävillä. Sivumennen sanoen, otin famun ja hänen pohjattoman matkalaukkunsa mukaan Bangkokiin. En tiedä, mitä olisin tehnyt tuolla lennolla ilman jukeboksitätiäni, jonka ehtymättömästä ohjelmistosta suosikkeihini, Kauko Röyhkän helmien lisäksi, kuuluu västäräkinpojat Pin, Pan ja pikkupoika Pon. Viisas lentoyhtiö otti palautteeni vakavasti ja paluumatkalla ongelma oli jo poistunut. Ei tarvinnut kuin mennä koneeseen nukkumaan, herätä, imaista aamupalamaidot ja pian jo osoittelinkin sormella kaukana Suvarnabhumin horisontissa näkyvää isiä ja nauroin. En ole varma, mihin isin valitus kolmen ja puolen viikon liiasta pituudesta pitäisi osoittaa.

Isinpuutetta helpottamaan oli äiti järjestänyt meille täyden ohjelman isovanhempien, kummien, tätien, setien, serkkujen, pikkuserkkujen, isotätien ynnä muiden sukulaisten ja ystävien tapaamisia ja reissasimme ahkerasti mummin ja vaarin luona sijainneesta tukikohdastamme käsin. Huomasin, että Suomessa on jostain syystä huomattavasti enemmän lyhyitä, tarkemmin sanottuna jotakuinkin minun kokoisiani, ihmisiä. Oli erityisen rattoisaa päästä seurustelemaan tarkalleen samanikäisten vanhojen ystävieni, kuten Tuukan, joka myös ystävällisesti lainasi meille kotiaan eräällä Helsingin reissulla, Hertan ja Pinjan kanssa – kyllä 1-vuotiaat vaan ovat fiksuja ja kommunikaatio sujuu! Siitä tulikin mieleeni, että päätin vanhempieni yllätykseksi lakata hetkeksi puhumasta suomea (välillä on tosin ihan pakko sanoa ”kakka”)ja koulutan heitä tätä nykyä viestinnän jaloon taitoon metodilla etusormi. Menetelmä on otettu hyvin vastaan ja niin isi kuin äitikin toistelevat enimmäkseen kiltisti taloa, lamppua, autoa, prätkää, palovaroitinta jne. sitä mukaa, kun osoitan niitä etusormellani. Hyvä hyvä, vanhukset! Mutta Suomessa oli siis hyvä meno ja siellä vasta osataan juhlia! Sain nimittäin työntää käteni vielä kahteenkin synttärikakkuun ja viimeiset noin kolmenkymmenen hengen pippalot olivat niin rankat, että minun oli otettava pienet päiväunet kesken juhlien. Juhlinnan ja sukulaisten ynnä ystävien lisäksi Suomen hyviin puoliin kuuluvat mm. kotieläinpuisto, jossa oli myös hyvät keinut ja paljon pientä väkeä, oma kahluuallas, jossa sain polskia ilman että vanhukset tuuppasivat itseään liian lähelle, kirpeän raikas ilmasto sekä ruisleipä, peruna ja kaikki mummin makoisat keitokset. Ai niin, ja sauna, mummin ja vaarin loistavat kiipeilyportaat, jotka selvitin tuossa tuokiossa sekä mummin aarteita täynnä oleva astiakaappi.

Kotia ei silti mikään voita. Palasin mukavan Suomen loman jälkeen tuttuun ja turvalliseen asemamaahani hyvillä mielin. Vähänpä silti aavistin mitä tuleman piti kulkiessani kaikessa rauhassa taas pitkän lentomatkan jälkeen rattaissa Suvarnabhumin lentokentällä famu vieressä ja äiti takana. Yhtäkkiä näet bongasin ylätasanteelta hyvän matkan päästä tutun hahmon. Isi! Tulipa kerralla kiire, kun aloin samanaikaisesti minulle ominaisen täpistyksen (karkeasti ottaen innostuksensekaista ylös-alas-hetkuntaa suu apposen ammollaan) ja osoitin kauan kadoksissa ollutta isääni sormella. Isi osoitti takaisin ja taisinpa etäältä jopa erottaa silmäkulman hieman kostuneen. Voi veljet, tuskin maltoin odottaa liukuportaiden loppumista! Vaan lopussa isä ja kiitos seisoivat ja tulin napatuksi isän riittävän lujaan syleilyyn. Siinä molemmat täpistimme tavallamme ja höpötimme ja suukotimme suureksi kasvanutta ikäväämme palasen pois. Se oli ihana hetki.

Vieressämme famu kakisteli kurkkuaan selväksi ja teki tiettäväksi, ettei hänkään ollut nähnyt poikaansa hetkeen aikaan. Mitä lie tarkoittanut. Joka tapauksessa isä vaikutti iloiselta myös tästä jälleennäkemisestä. Kun kävelimme lentokentältä ulos, näin isän ja äidin hellästi toisiaan suukottavan ja huokaavan tyytyväisyyttään. Päätin painaa mieleeni, että koti on siellä missä pieni perheeni on ja rutistin isää vielä lujemmin.

Täällä Aleksis. Bangkokin Aleksis, Helsinki, Orimattila, Myrskylä, Turku, Raisio, Bangkok.

Reportterin paluu

”Jipii! Jihuu! Nyt se on ohi! Huraa! En voi uskoa tätä todeksi! Mahtavaa!” Ilmeisen hupsahtanut äitini se sellaisia huuteli tanssahdellessaan tässä eräänä aamuna hurjasti tuulettaen olohuoneeseen, jossa minä soittelin kaikessa rauhassa kummieni Jannan ja Esan kanssa muovista vesitonkkaa. Huolestuneena pitkästä raportointivälistä arvon kummit olivat nimittäin tutkivien journalistien tapoja mukaillen hypänneet lentokoneeseen ja saapuneet tänne Bangkokiin tarkistamaan tilanteeni - ja ovatkin täällä ilokseni nyt jo kolmatta viikkoa. Mutta äiti siis oli vihdoin ja viimein päättänyt päästää minut takaisin toimittajan töihin vapauttamalla tietokoneeni gradun ikeestä. Olikin jo korkea aika ottaen huomioon hienovaraiset mutta peräänantamattomat vihjeeni, kuten ripustautuminen äidin jalkaan aina hänen yrittäessään vetäytyä suljetun oven taakse konetta naputtamaan. Joudun toisinaan turvautumaan koviin otteisiin, sillä vanhempani eivät vieläkään ole oppineet kieltäni. Onneksi he ovat kuitenkin jo alkaneet ymmärtää muutamia yksinkertaisia sanoja, kuten äiti, täti ja kissa. Kyllä se vielä tästä lähtee, vanhukset.

Pakkaamisesta pitävät vanhempani pääsivät reilu viikko sitten mielipuuhaansa ja lastasivat automme takakontin täpötäyteen tavaraa, minkä jälkeen ahtauduimme kummien kera sisään ja käänsimme nokan kohti etelää. Siitä tulikin mieleen, että isistä on tullut oikea bangkokilaiskuski – vasenta kaistaa ajellaan niin kuin siinä ei mitään outoa olisi, u-käännökset sujuvat kuin vettä vaan ja vilisevään liikenteeseen tungetaan väkisin mukaan joskus jopa siinä määrin, että toiset autoilijat soittavat torvea kuninkaan kiellosta huolimatta. Hyvä isi! Keskellä moottoritietä u-käännöksiin ja läpi kivitalon ajamiseen kehottava sekä oikean ja vasemman tyystin sekoittava navigaattori joutaakin romukoppaan. Mutta asiaan. Muutaman tunnin makoisien unien jälkeen saavuimme pranburilaiseen merenrantakohteeseen neljän päivän minilomalle. Otin ansaitusta lomasta kaiken irti: uida pulikoin käytännössä omissa uima- ja porealtaissamme minkä ehdin, testasin leikkipaikan keinuja, tutkin muurahaisia ja hiekkarannan vilkkaasti liikkuvia pikkuruisia rapuja ja maistelin paikallisia herkkuja lähiravintolassa.


Täytyy sanoa, että aamuisin oli huomattavasti mukavampi herätä naapurin lehmien ammuntaan kuin tavanomaiseen ilmajunan kolkkeeseen. Lehmät näyttävät sivumennen sanoen olevankin kyseisen paikkakunnan nähtävyys ja ainakin kummitäti tuntui olevan vaikuttunut nähdessään lehmän pissalla auton lavalla keskellä kaupunkia. Maaseudun rauha oli siis Bangkokin hulinan jälkeen tervetullutta vaihtelua etenkin kun edellisestä lomasta Pak Chongin kansallispuistossa oli jo aikaa. Sillä kertaa isi oli muuten jostain syystä ottanut kaikki työkaverinsa mukaan ja leikki heidän kanssaan suurimman osan ajasta. Onneksi myös äiti ja minä saimme olla mukana piilottamalla uima-altaisiin leluja, joita muut sitten illan pimetessä sieltä kilvan etsivät. Joku suunnistus kuulemma.

Niin se vaan ikä alkaa painaa! Päätin ottaa pienen varaslähdön ja järjestin lauantaina pippalot lähestyvien yksivuotissynttäreitteni kunniaksi. Vaikka pieniä ihmisiä edusti ikävien sairastumisten ja sattumien vuoksi vain 2,5-kuukautta vanha Amilia, juhlat olivat kerrassaan erinomaiset. Kummit kunnioittivat korkeaa ikääni minulle omistetulla itse sanoittamallaan sambarytmisellä laululla ja muidenkin vieraiden lahjat olivat mahdottoman mukavia, vaikka erään vieraan suunnittelema vaaleanpunainen mekko vaihtui viime hetkellä keiloihin ja jalkapalloon. Kaunis nimeni kun on täkäläisille hieman hankala: jotkut se saa pitämään minua tyttönä, kun taas lopuille sen kirjoitusasu tuottaa hankaluuksia. Uimakoulun diplominkin sai joku Alexsis, vaikka minä suoritin ensimmäisen vaiheen läiskytykset, polskinnat ja sukellukset erinomaisesti. Mutta synttäreiden tunnelmaa ei pilannut edes se, että minua sylissään pitelevä ja innoissaan kynttilää sammuksiin puhkuva äitini unohti antaa minulle kakkulapion ja jouduin siksi aloittamaan syntymäpäiväkakun kahmaisemalla siitä aimo annoksen mustikkaa ja kermavaahtoa paljain käsin. Nam – tiedänkin mitä syön tästä lähtien joka päivä, yhdessä suklaakakun kera.




Täällä eletään mielenkiintoisia aikoja, kun hallitusta pyritään sysäämään vallan kahvasta sivummalle ja mielenosoitukset ovat reipasta kansalaisaktivismia, johon kuuluu poliisijoukkojen harhauttaminen ja jo mainittu kissa sekä toistaiseksi mainitsematon hiiiri -leikki. Jään tarkkailemaan tilannetta hieman etäämmältä, eikä kotipuolessa olekaan yhtään rauhatonta.

Nyt on aika vetäytyä kauneusunille, jotta olen oikein edustavassa kunnossa suunnatessani huomenna kohti synnyinmaatani. Siellä nähdään!

Tällä Aleksis. Bangkokin Aleksis, Bangkok.