Reportterin paluu

”Jipii! Jihuu! Nyt se on ohi! Huraa! En voi uskoa tätä todeksi! Mahtavaa!” Ilmeisen hupsahtanut äitini se sellaisia huuteli tanssahdellessaan tässä eräänä aamuna hurjasti tuulettaen olohuoneeseen, jossa minä soittelin kaikessa rauhassa kummieni Jannan ja Esan kanssa muovista vesitonkkaa. Huolestuneena pitkästä raportointivälistä arvon kummit olivat nimittäin tutkivien journalistien tapoja mukaillen hypänneet lentokoneeseen ja saapuneet tänne Bangkokiin tarkistamaan tilanteeni - ja ovatkin täällä ilokseni nyt jo kolmatta viikkoa. Mutta äiti siis oli vihdoin ja viimein päättänyt päästää minut takaisin toimittajan töihin vapauttamalla tietokoneeni gradun ikeestä. Olikin jo korkea aika ottaen huomioon hienovaraiset mutta peräänantamattomat vihjeeni, kuten ripustautuminen äidin jalkaan aina hänen yrittäessään vetäytyä suljetun oven taakse konetta naputtamaan. Joudun toisinaan turvautumaan koviin otteisiin, sillä vanhempani eivät vieläkään ole oppineet kieltäni. Onneksi he ovat kuitenkin jo alkaneet ymmärtää muutamia yksinkertaisia sanoja, kuten äiti, täti ja kissa. Kyllä se vielä tästä lähtee, vanhukset.

Pakkaamisesta pitävät vanhempani pääsivät reilu viikko sitten mielipuuhaansa ja lastasivat automme takakontin täpötäyteen tavaraa, minkä jälkeen ahtauduimme kummien kera sisään ja käänsimme nokan kohti etelää. Siitä tulikin mieleen, että isistä on tullut oikea bangkokilaiskuski – vasenta kaistaa ajellaan niin kuin siinä ei mitään outoa olisi, u-käännökset sujuvat kuin vettä vaan ja vilisevään liikenteeseen tungetaan väkisin mukaan joskus jopa siinä määrin, että toiset autoilijat soittavat torvea kuninkaan kiellosta huolimatta. Hyvä isi! Keskellä moottoritietä u-käännöksiin ja läpi kivitalon ajamiseen kehottava sekä oikean ja vasemman tyystin sekoittava navigaattori joutaakin romukoppaan. Mutta asiaan. Muutaman tunnin makoisien unien jälkeen saavuimme pranburilaiseen merenrantakohteeseen neljän päivän minilomalle. Otin ansaitusta lomasta kaiken irti: uida pulikoin käytännössä omissa uima- ja porealtaissamme minkä ehdin, testasin leikkipaikan keinuja, tutkin muurahaisia ja hiekkarannan vilkkaasti liikkuvia pikkuruisia rapuja ja maistelin paikallisia herkkuja lähiravintolassa.


Täytyy sanoa, että aamuisin oli huomattavasti mukavampi herätä naapurin lehmien ammuntaan kuin tavanomaiseen ilmajunan kolkkeeseen. Lehmät näyttävät sivumennen sanoen olevankin kyseisen paikkakunnan nähtävyys ja ainakin kummitäti tuntui olevan vaikuttunut nähdessään lehmän pissalla auton lavalla keskellä kaupunkia. Maaseudun rauha oli siis Bangkokin hulinan jälkeen tervetullutta vaihtelua etenkin kun edellisestä lomasta Pak Chongin kansallispuistossa oli jo aikaa. Sillä kertaa isi oli muuten jostain syystä ottanut kaikki työkaverinsa mukaan ja leikki heidän kanssaan suurimman osan ajasta. Onneksi myös äiti ja minä saimme olla mukana piilottamalla uima-altaisiin leluja, joita muut sitten illan pimetessä sieltä kilvan etsivät. Joku suunnistus kuulemma.

Niin se vaan ikä alkaa painaa! Päätin ottaa pienen varaslähdön ja järjestin lauantaina pippalot lähestyvien yksivuotissynttäreitteni kunniaksi. Vaikka pieniä ihmisiä edusti ikävien sairastumisten ja sattumien vuoksi vain 2,5-kuukautta vanha Amilia, juhlat olivat kerrassaan erinomaiset. Kummit kunnioittivat korkeaa ikääni minulle omistetulla itse sanoittamallaan sambarytmisellä laululla ja muidenkin vieraiden lahjat olivat mahdottoman mukavia, vaikka erään vieraan suunnittelema vaaleanpunainen mekko vaihtui viime hetkellä keiloihin ja jalkapalloon. Kaunis nimeni kun on täkäläisille hieman hankala: jotkut se saa pitämään minua tyttönä, kun taas lopuille sen kirjoitusasu tuottaa hankaluuksia. Uimakoulun diplominkin sai joku Alexsis, vaikka minä suoritin ensimmäisen vaiheen läiskytykset, polskinnat ja sukellukset erinomaisesti. Mutta synttäreiden tunnelmaa ei pilannut edes se, että minua sylissään pitelevä ja innoissaan kynttilää sammuksiin puhkuva äitini unohti antaa minulle kakkulapion ja jouduin siksi aloittamaan syntymäpäiväkakun kahmaisemalla siitä aimo annoksen mustikkaa ja kermavaahtoa paljain käsin. Nam – tiedänkin mitä syön tästä lähtien joka päivä, yhdessä suklaakakun kera.




Täällä eletään mielenkiintoisia aikoja, kun hallitusta pyritään sysäämään vallan kahvasta sivummalle ja mielenosoitukset ovat reipasta kansalaisaktivismia, johon kuuluu poliisijoukkojen harhauttaminen ja jo mainittu kissa sekä toistaiseksi mainitsematon hiiiri -leikki. Jään tarkkailemaan tilannetta hieman etäämmältä, eikä kotipuolessa olekaan yhtään rauhatonta.

Nyt on aika vetäytyä kauneusunille, jotta olen oikein edustavassa kunnossa suunnatessani huomenna kohti synnyinmaatani. Siellä nähdään!

Tällä Aleksis. Bangkokin Aleksis, Bangkok.

Arki, tylppä ja hiomaton

Runoilijan sanoin, arki meidät yllätti, tylpällä terällään hitsasi päivät yhteen röpeliäiseksi saumaksi kohti tuntematonta.

Öhm, asiaan! Mitä varttuneemmaksi käyn, sitä enemmän minua on alkanut kiinnostaa lakonisen raportoinnin sijaan lyyrinen ilmaisu. Koen kuitenkin velvollisuudekseni välittää tietoa myös helpommin lähestyttävässä muodossaan.

Työn tekemistä on viime aikoina vaikeuttanut myös se, että olen ollut melkoisen ihastunut sydänystävääni Lilliin, jota yritin tässä jokin aika sitten parhaani mukaan hurmata ihastuttavalla kuusihampaisella hymylläni. Äidille huusin naama tummanpunaisena äänijänteiden äärirajoilla vaipanvaihdon aiheuttamaa ärtymystäni, mutta vaihdoin tietysti taktiikan hempeästi lempeilyyn Lillin nähdessäni. Lilli on ihana. Lilli lainasi vanhemmilleni kotimaista viihdettä dvd:llä, mikä on verenperintönä nyt vaikuttanut minuunkin. Antakaahan kun selitän. Sarja, jonka Lilli lainasi oli Tummien vesien tulkit, jossa autokauppias Raimo kuuntelee kasetilta suomalaisen tulkinnan kivijalkoja Lauri Viitaa ja Eino Leinoa parhaita mainitakseni. Silloin kun ei kuuntele suomalaisen viihdemusiikin samettisen pehmeää kulmasohvaa Paula Koivuniemeä. Vanhemmat pitivät ilmeisesti viihdettä ...hmmm, viihdyttävänä ja olen monesti kuullut seinän ja uneni läpi vaimeaa naurua ja kommentteja, joiden perusteella sarja kuvastaa jotakin hyvin suomalaista ja mitä on mukava katsoa joidenkin tuhansien kilometrien puskurivyöhykkeen takaa.

Äitini on tehnyt töitä kotona tiiviisti. Uudemman ajan suomalaislyyrikon sanoja mukaillen hänen turvallisuudentunnettaan on viime aikoina uhannut kolme asiaa: gradu, gradu, ja gradu (muistilappu itselle: jotenkin on päästävä siitä, että lähes aina päädyn viittaamaan joko suorasti tahi epäsuorasti puolustusministeriöön.
Pitää hajauttaa, hajauttaa, ei kaikkia munia yhteen koriin!). Urakka näyttää vieneen innokkaalta reportterilta tietokoneen alta, mutta on loppusuoralla. Hyvä äiti!

Isä on käynyt töissä tekemässä milloin mitäkin. Eräänkin viikon tässä hän kävi ihmettelemässä kansainvälistä kokoustohinaa Manilassa, eikä suostunut ottamaan kansainvälistä reportteria mukaan reissuun. Olimme molemmat varsin onnettomia tästä erosta ja erittäin liikuttuneita jälleennäkemisestä.

Mistä tuleekin mieleeni ilmoittaa että olemme äidin kanssa Suomessa 25.6. alkaen pari kolme viikkoa. Olisi mukava nähdä tuttuja ennen Bangkokiin paluuta!

Edellisissä numeroissa esiintynyt hoitajani Hom on valitettavasti sittemmin siirtynyt muihin tehtäviin, tarkemmin pakolaisleirille tulkiksi Shanin osavaltiosta Myanmarista tulleille pakolaisille. Olemme kaikki iloisia Homin uudesta työpaikasta, mutta pettymys tästä tiedosta oli aluksi kauhea. Onneksemme saimme Homin kautta rekrytoitua uuden hoitajan lähes välittömästi. Suda, joka on myös kotoisin Myanmarista mutta etnisesti nepalilainen, on aivan ihana. Välillä vain Suda kelpaa, eivät vanhemmat, mikä näyttää olevan vanhemmilleni niin sanoakseni kasvun paikka. Sellaista se on, vanhukset.

Olen ruvennut sitten viime raporttini liikkumaan uusilla tavoilla sekä tietysti jatkanut vanhoilla, vain ketterämmin. Ensin rupesin ponkaisemaan pystyyn. Kuten aina uusiin asioihin, tähän liittyi aimo annos yritystä ja erehdystä, ja vanhempia kauhistuttanutta pääkallon ja muun kolinaa. Olivat kuulemma jo näpyttelemässä netissä osoitetta www.kopkryphjalm.nu kun samaan aikaan katsoin heitä tukevasta seisoma-asennosta kuin sanoakseni "Ei hätää, isi ja äiti, kaikki hyvin. Ei hätää."
Opettelen tässä kävelyä tuen kanssa erittäin ahkerasti. Tähän tarkoitukseen käyvät muun muassa tuolit, pöytä, sohvankulmat ja vanhempien lahkeet. Vauhdikkaimmin liikun kuitenkin konttaamalla ja usein minut tapaakin viilettämästä olohuoneessa tyhjän muovisen vesitonkan tai ison vihreän palloni perässä. Se on niin hauskaa puuhaa.

Siinä missä äiti ja isä ovat olleet omien kiireittensä vuoksi vain vähän tekemisissä naapureiden ja talon työväen kanssa, olen minä pitänyt perheen lippua korkealla ja kunnon toimittajan tavoin tutustunut kaikkiin. Vanhempani olivatkin aamulla patiolla käydessämme kummissaan, kun heille tuntematon kukkienkastelijatäti minut nähdessään puhkesi iloiseen thainkieliseen pulinaan, josta he tunnistivat vain sanat "sawadee khaa, Aleksis". Eivät raukat vielä osaa ollenkaan thaita, toisin kuin minä, joka ymmärrän sen lisäksi sujuvasti myös shania ja nepalia. Ja äiti hämmästyi sanattomaksi, kun hänen tuore uusiseelantilainen hissituttavansa yläkerrasta lyhyen jutustelun jälkeen totesi "ahaa, sinä siis olet Aleksiksen äiti".

Rakkaat lukijani. Vetäydyn tarkkailemaan tilannetta sängynpohjalta. Kunnes ponkaisen sieltä tunnin parin päästä punasilmäisenä pystyyn ihmettelemään, että mikäs meininki, ihan hiljaista, onko kaikki kotona, huhuu? Vanhempien epätoivoisen pikanukutuksen jälkeen toistan harjoituksen. Ja toistan. Ja toistan. Ja toistan. Kunnes koittaa aamunkoi, saan maitoa ja taputan tyypillisesti vanhempia rintakehään ja poskipäihin heidän sängystä nousemiseensa saakka. Aamupurolla haukottelenkin sitten makeasti, että mikä meininki, huhuu, EIKÖ TÄÄLLÄ SAA PIENI IHMINEN EDES NUKKUA?!

Täällä Aleksis. Bangkokin Aleksis, Bangkok.

P.S. Olin jo lähes vetäytynyt, kun mieleeni tuli vielä että innostuin kovasti kun vanhempani joitain viikkoja sitten alkoivat puhua jostain "unikoulusta". Sen sijaan, että olisin saanut naapurin poikien tapaan hienon koulupuvun äiti lakkasikin antamasta yöllä maitoa. Korvauksen irvikuvana tämän sijasta isä katkokäveli minä sylissä makuuhuonetta pitkin poikin kunnes kyllästyin ja menin takaisin pehkuihin. Onneksi sentään uimakoulussa on mukavaa, vaikka univormu onkin vain niukka uimarinvaippa.

Kuninkaan talossa

Journalistin elämä tietoyhteiskunnassa voi joskus olla hieman haastavaa. Vai mitä pitäisi ajatella siitä, että toimivaa nettiyhteyttä joutuu odottamaan enemmän kuin viikon ja CNN- ja BBC-kanaviakin pari päivää? Viestintävälineiden puutteiden sekä liikenteen melun lisäksi en muuta valittamista keksikään tästä Sripat Courtista (kuulemma ollut ennen kuninkaan omistuksessa), jonka tilavassa 15:nnen kerroksen asunnossa olen nyt majaillut toissa viikon lauantaista lähtien. Silloin vanhempani aivan varoittamatta taas pakkasivat jäljellä olevan omaisuutemme, ja raahasivat ensin pihalle ja sitten Napa Placen pakettiautoon kaksi suurta matkalaukkua ja yhden pienemmän sellaisen, kohtalaisen kokoiset puolalaisvaununi sekä valtaisan määrän kasseja, joihin olemme uutterasti hankkineet täytettä ensimmäisen Bangkokin kuukautemme aikana. Olin huomaavinani pientä pilkettä hotellin omistajan silmäkulmassa hänen kysyessään kuormauksen jälkeen viattomasti ”anything else?”. Sen jälkeen hän ryhtyikin läpsimään kädestäni tiukasti kiinni pitäviä ja kyyneleitä pyyhkiviä työntekijöitään sormille. Vaikka olisi voinut luulla omistajan arvostavan yritystä estää asiakkaita lähtemästä, ylenpalttinen tunteellisuus ja ennakoivat kaipauksen osoitukset eivät ilmeisesti sittenkään olleet aivan sopivaa käytöstä. Onneksi kolmelle superihailijalleni jäi seuraavan tapaamisen odotusta helpottamaan monta kännykkäkameralla otettua kuvaa minusta. Minä puolestani muistan heitä aina nähdessäni herttaisen kortin ja kirjaillun vaaleanpunaisen pussukan, jossa sain heiltä ystävänpäivälahjaksi paikallisia herkkukeksejä. Katosivat tosin äidin ja isin suuhun ennen kuin ehdin kissaa sanoa. Napa Placesta muistuttaa myös pieni lelukoira, jonka asuntoamme ahkerasti siivonnut täti jätti ystävänpäivän kunniaksi minulle. Täällä Bangkokissa ystävänpäivä siis otetaan harvinaisen vakavasti.

Jostain syystä vanhempani eivät millään tajua, että minun on ehdottomasti voitava käyttää kaikkia mahdollisia viestintävälineitä, aivan erityisesti kännykkää ja erilaisia kaukosäätimiä. Niinpä päätin tässä jokin aika sitten ottaa ne oma-aloitteisesti käyttöön aina kun mahdollista hilaamalla itseäni lattialla eteenpäin käsillä vetäen ja jaloilla työntäen. Yllätyksekseni vanhempani innostuivat keksinnöstä valtavasti ja vertasivat minua riemuissaan lemmikkiliskoihimme. Sivumennen sanoen, liskot tuntuvat ilokseni olevan vakiovaruste täkäläisissä asunnoissa. Tuo lattialla hilautuminen osoittautuikin varsin miellyttäväksi tavaksi liikkua, joten täällä Sripat Courtin tilavassa asunnossa olen kehittänyt taitoni huippuunsa, jotta ehtisin ennen vanhempieni kieltoja tutkia mm. pistorasiat, kengät ja kaikki äidin ja isin hajamielisyyksissään lattialle unohtamat asiat. Sen lisäksi, että tutkivan journalismin harjoittaminen on näin helpottunut, lihakseni ovat tämän oivan urheilumuodon avulla vahvistuneet. Vaikka olen ehkä viime aikoina istunut aiempaa enemmän, olen myös todennut mukavaksi nousta äidin polvelta seisomaan. Uudestaan ja uudestaan.

Ennen muuttolauantaita olin käynyt täällä Sripat Courtissa vanhempieni ja sen monnipartaisen Khun Direk -sedän kanssa kolmekin kertaa, silloin meillä vaan oli vähemmän tavaraa mukana. Ja mukavahan täällä oli käydä. Ystävällinen Khun Tim -täti oli aina ala-aulassa vastassa (on siellä nytkin melkein joka päivä) ja ilahtui minut nähdessään niin, että sain heti suukon poskelle. Siitä tulikin mieleen, että täällä kaikki, niin sedät kuin täditkin tuntuvat olevan nimeltään Khun jotakin. Khun Timin kanssa ajelimme heti ensimmäisellä käynnillä hissillä ylös kaikki 17 kerrosta ja katolta löytyi pieni ja vähän isompi uima-allas sekä patio, jossa on kaksi puutarhakeinua. Meidän ja katon välissä on lisäksi huone, jossa vähäpukeiset sedät ja tädit nostelevat ähisten rautaa. Kuntosali kuulemma. Puutarhaa täällä ei ole, paitsi pienessä vesialtaassa, jossa uiskentelee karppi poikineen. Aika jännän näköisiä otuksia.


Pihasta lähtevällä tiellä numero 4 ei ole läheskään niin paljon, autoja, tuk tukeja tai moottoripyöriä kuin Napa Placen luona, ja äitini suureksi riemuksi sen jälkeen vastaan tulevalla pääkadulla, Thanon Phaholyothinilla (tunnetaan myös nimellä Phahon Yothin) on jalkakäytävät. Siitä ikihyviksi ihastuneena äiti ja isi ostivat päivänä muutamana minulle uudet hienot ja hieman aiempia vankkureitani keveämmät rattaat, joilla äiti sitten kärräilee minua läheiseen pieneen ostoskeskukseen lounaalle tai ruokaostoksille. Minua alkaa heti rattaisiin päästyäni ramaista, mutta kuka täällä huonosti lämmitetyssä saunassa nyt nukkua jaksaa! Ilmajunaan menen yleensä edelleen rintarepussa istuen, sillä vanhempani eivät ole kovin innostuneita kantamaan rattaitani lukuisia portaita ylös ja alas. Se Ari ei muuten ollutkaan mikään isin kaveri, vaan uutta kotiamme lähellä oleva ilmajuna-asema.

Sekä ihmisiä että tavaraa meille mahtuisi enemmänkin ja kun nukumme äidin ja isin kanssa samassa huoneessa, kaksi makuuhuonetta on tyhjillään. Yhtenä päivänä äiti tosin keksi yhtäkkiä siirtää koppani (kylläpä minulla onkin ikävä rakasta pinnasänkyäni!) toiseen huoneeseen ja käski minun nukkua päiväunet siellä ryhtyen itse naputtamaan tietokonetta oikeassa makuuhuoneessamme. Suostuin hetken asiaa äänekkäästi pohdiskeltuani. En nimittäin olisi millään malttanut nukkua, sillä leikkikaverikseni juuri silloin ilmaantunut Hom-täti oli niin mukavaa seuraa. Äiti ja isi kertoivat, että Burmasta kotoisin oleva Hom tulee tästä lähtien kanssani leikkimään lähes joka päivä – mikäs sen mukavampaa! Olen myös katsellut joitakin kerroksia alempana asuvaa, minua tosin kymmenisen kuukautta vanhempaa nättiä Alexandraa sillä silmällä. Josko hänestäkin saisi leikkikaverin. Silti olisi mukava tavata myös suomea puhuvia niin pieniä kuin isojakin ihmisiä, joten kertokaa toki rakkaat lukijani, jos olette liikkeellä kaakkois-Aasiassa.

Tänään en menekään julkaisun kunniaksi nukkumaan. Katsotaan, josko yöllä sitten. Sekin on vielä hieman kyseenalaista. Yksi asia on varma: EI VÄSYTÄ!

Täällä Aleksis. Bangkokin Aleksis, Bangkok.

Operaatio Räiskis, haava, siivous ja pärinä

Klirrr! Rrrrräisk! Täytyy journalistinkin joskus levätä. Yöllistä rauhaani häiritsi kuitenkin eräänä yönä vallaton kännykkää pimeässä hamuileva isäni, joka osui vanhan ja väsyneen puhelimensa sijaan lasiin, joka osui lattiaan. Aniharvoin on nähty yhtä tehokkaan pieneksi sirpaloituvaa lasitavaraa (Muistimerkintä itselle: lähetä kotimaan puolustusministeriöön vihje rypälepommin uudesta sisällöstä). Kuten jo kerran sanoin, täytyy yöllä kuitenkin usein kerätä voimia uutta päivää varten, joten käänsin tällä kertaa vain kylkeäni ja tuhistin menemään kohti aamun koita vanhempieni ilakoidessa sirpaleiden kera.

Aamut ovat Bangkokissa toisinaan lähes samanlaisia kuin Malmilla. Isän kanssa telmitään ainakin viikonloppuisin ja aamupuurotkin syödään yhdessä. Sitten palaan aikanaan äidin luo ja, jos siltä tuntuu, saatan nukahtaa päivän ensimmäisille unille yhdeksän kymmenen maissa. Vaikka kaipaan kyllä Malmille, ei siinä mitään. Harvoin on täkäläisiä siunattu yhtä hyvillä parin asteen pakkasilla tai suojasäillä kuin Malmilla, missä nukuin tukevia monen tunnin päikkäreitä pihalla. Ja vaikka kaikki täällä haluavat kovasti leikkiseuraani, olisi mukava nähdä myös muita lyhyitä ihmisiä, joita Malmilla tuntui olevan mukavaksi tungokseksi saakka.

Kuten hajamielisimmät lukijakunnastani tässä vaiheessa raporttiani, olin jo ehtinyt unohtaa tuon taannoisen sirpale-episodin äitini keskeyttäessä pitkän vaatimuslistani esityksen (täytyy sanoa, että vähilläpä resursseilla näitä raportteja tehdään, edes pressikorttia ei ole liiennyt erityiskohtelun takaamiseksi ulkomaailmassa) ulvahtamalla lasinsirpaleen uppoutuessa syvälle päkiän nahkaan. Jätin kieltämättä näin jälkikäteen ajatellen hieman ehdottoman sävyisen monologini hienotunteisesti odottamaan parempaa aikaa ja osoitin äidille sopivassa määrin empatiaa. Lopputulos: sirpale poistui ja jalka parani. Välillisenä vaikutuksena voidaan pitää myös sitä, että perun kaikki yritykset parantaa rypälepommeja ja muita aseita. Lapsikin ymmärtää, etteivät ihmisten satuttamiseen tarkoitetut välineet ole kannatettavia edes käänteisellä keittiöpsykologialla höystettyinä (muistimerkintä itselle: selvitä, kuinka voisit edistää kaukaisen kotimaasi liittymistä Ottawan sopimukseen).

Isä kuvittelee, että kaikki on kaikkialla samanlaista. Minä ja äiti arvasimme, ettei täällä mitään imureita siivouksessa käytetä, mutta hellyttävän hyväuskoinen isäni kehotti kysymään, josko hotellilla olisi imuria näkymättömien lasinsirujen poistamiseen erityisesti minun leikkireviiriltäni. Epäilyksistään huolimatta äiti teki työtä käskettyä, jolloin imurin sijaan yksi siivoja ja kaksi muuta hotellityöntekijää tungeksivat paljain jaloin huoneistoomme. Totesivat tarkastuksen jälkeen lattialla olevan lasinsiruja. Kuinka sattuikin! Tämän jälkeen ryhtyivät toimeen ottamalla esiin siihen tarkoitukseen sopivaksi katsomansa välineet: pesuainepullon, luudan ja mopin. Tämä on yhtä hyvä kuin imuri, sanoi eräs joukosta hämmentyneelle äidilleni pesuainepulloa ylpeänä näyttäen. Erityisesti lattian tahrat saivatkin kyytiä tässä vahvasti sitruksen tuoksuisessa tehoiskussa, jonka nimesin Operaatio Räiskikseksi alun ja lopun räiskyvistä tapahtumista johtuen.

Kommunikaatio on täällä päivän jos toisenkin sana. Välillä tuntuu, että puhuisin kaikkien muiden kanssa aivan eri kieltä, kun viesti ei mene perille ei millään. Olenkin alkanut yhä useammin turvautua kielistä selkeimpään, voimakkaaseen päristykseen runsaan syljen kera. Ilmoitan tällä erinäisistä asioista ja vanhemmat ovatkin jo parantaneet ymmärrystään yli kymmenkertaiseksi entiseen nähden, yltäen nyt noin yhteen kahdeskymmenesosaan kuullunymmärtämisessä. Tämä Kommunikaatio 2.0:ksi nimeämäni korkeamman tason viestintätapa on läheisesti sukua Kari-vaarin Skypessä harjoittamalle puheelle.

Viestintä yleisesti ottaen on valitettavasti ottamassa takapakkia. Tuoreen hallituksen ministeri tutkii asemamaassani median puolueettomuutta ja kertoi, ettei tarkoituksena suinkaan ole kontrolloida paikallista mediaa. Olen nuoresta iästäni huolimatta sen verran kokenut kehäsopuli, että osaan tulkita tämän tarkoittavan melko suoraan vastakkaista. Jään tarkkailemaan tilannetta huolestuneen huokauksen kera. Riippumattoman journalistin vastuu on välillä kovin raskas kantaa.



Täällä Aleksis. Bangkokin Aleksis, Bangkok.

PS. Huomasin tätä kirjoittaessani, etten jo julkaistusta raportista huolimatta sittenkään ollut vielä aivan selvillä täkäläisistä sairaanhoitopalveluista; olinhan tutkinut tähän mennessä ainoastaan ensiavun toimivuuden. Niinpä uudistin yllättäen taannoisen "vatsaflunssani" ja pääsin kuin pääsinkin tutustumaan myös paikallisen sairaalan lastenklinikkaan. Voin kertoa, että hoito oli erinomaista. Vanhempi lääkärisetä nimittäin löysi nyt syyllisen myös aiempaan huonovointisuuteeni. Syynä oli vanhempieni minulle ystävällisesti tarjoama kananmuna, jonka proteiini ei kuulemma useinkaan sovi ikäiselleni nuorelle herrasmiesreportterille. Suomessa tilanne jostain syystä on toinen. Saamieni ohjeiden mukaan lihaasyömätön pikkutoimittaja on siellä jo varhaisessa vaiheessa tuupattava täyteen munaa ja kaikkea muuta "sallittua" proteiinia. Lieneekö selitys ilmastossa?

Reportteri reporankana

Sairaslomaa olisi vielä jäljellä, mutta kutsumustaan ei voi kieltää. Sitä paitsi pikkulinnut lauloivat lukijoiden jo kaipaavan päivitystä. Vaikka tekstejäni ovat julkisesti kommentoineet vain kaksi rohkeaa, äiti on välittänyt tietoa runsaasta lukijapalautteesta - kiitos ja lisää kiitos!

Mutta sairaslomasta siis. Olin tässä eräänä iltana ravintola-arvostelua mielessä jäsennellessäni hieman huonovointinen ja vatsani päätti luovuttaa päivälliseni vanhempieni sänkypeitolle. Ja Peppi-lelulle. Ja taksiin. Ja mukavan lääkärisedän huoneeseen. Ja äidin ja isän päälle. Isä ei muuten ollut tästä jälkikäteen kovin iloinen, kun päätti jostain kumman syystä lähteä noissa samoissa vaatteissa seuraavana päivänä töihin. Vaikka yritin hymyllä viestiä kärsiväni vain pienestä vatsaflunssasta, vanhempani kauhistuivat ja kiidättivät minut pikavauhtia Bangkokin hienoimpaan sairaalaan tutkittavaksi. Siellä vanhemmilleni rauhoittavasti hymyilevä nuori lääkäri katsoi kurkkuuni ja korviini ja kuunteli keuhkoni ja sydämeni ja totesi minun olevan kaikin puolin normaali, kuinkas muuten. Kyseessä oli joko virus tai jokin sopimaton ruoka. Vanhempani syyttävät porkkanasosetta, jota tosin kieltäydyin syömästä omituisen jälkimaun takia. Olisin taas kunnossa parissa kolmessa päivässä. Sain myös hyvänmakuista lääkettä ja erinomaiselta maistuvaa vettä - nam - muuta en enää tästä lähtien juokaan! Siitä lähtien ruoka on pääosin pysynyt hyvin siellä missä pitääkin. En kuitenkaan rankan yön jälkeen jaksanut tavalliseen tapaan viihdyttää väliaikaista kotiamme puhdistaneita siivoojatätejä (jäin muuten miettimään, miksi heitä nauratti niin kovasti, kun äiti yritti elekielellä selittää heille, miksi sänkypeitossa on isoja iloisenkeltaisia bataattitahroja), vaan huusin suureen ääneen heitä antamaan minulle nukkumarauhan. No, kuka sitä nyt ihan aina jaksaa olla ihailijoillensa kohtelias.

Ihailijoista puheenollen, niitä täällä Bangkokissa riittää! Kokemukseni mukaan thaimaalaisten hillitty käytös on myytti, sillä ihmisethän suorastaan riehaantuvat minut tavatessaan. Isän työpaikaksi paljastuneen Unescon tiukkailmeinen vartijakin intoutui ilveilemään ja huiskuttamaan hulluna, kun ajelin ystävämme Khun Direkin auton takapenkillä istuen ohitse. Niin, sillä aiemmin mainitsemallani monnipartaisella sedällä on siis nimikin. Mies on muuten erittäin ystävällinen ja on esitellyt meille kaupunkia jo monena päivänä. Lähinnä tosin olemme nähneet sisätiloja, kirjanpitoni mukaan 15 asuntoa. Reissuilla isi, äiti ja Khun Direk ovat jatkuvasti puhuneet Sukhumvitista ja yhä enemmän myös jostain Arista. Aivan erinomaisen hienoja asuntoja kyllä.

Mutta takaisin asiaan. Täällä mukavassa Napa Place -hotellissa innostus on aivan karannut käsistä ja vastaanoton tädit, ja on siellä yksi setäkin, kaappaavat minut aina tilaisuuden tullen syliinsä tai peittävät silmänsä ilmestyäkseen taas käsiensä takaa huutaen "cha-ee" tai "kukkuu". Olen jo opettanut heille hieman suomea - tosin yksi tädeistä osasi jotakin suomen tapaista jo ennestään vietettyään vuoden Raumalla vaihto-opiskelijana. He myös rohkaisevat vanhempiani tilaamaan ruokaa huoneeseen ja muistavat aina jäädä hetkeksi minun viihdytettäväkseni mennen tullen. Vaihtorahaa heillä ei koskaan ole mukana, vaan sitä tuodaan sitten erikseen - ja taas leikitään!

Palvelu täällä Napa Placessa on erinomaista myös siinä mielessä, että meille on järjestetty pari söpöä lemmikkiliskoa. Ne majailevat useimmiten keittiön seinällä tai ikkunalla ja näyttäytyvät pimeän tullen. Perhekokouksemme asialistan kohta nimeltä liskojen väri - keltainen vai vihreä, on vielä nuijimatta. Ehkäpä te lukijat osaatte auttaa?

Isi on käynyt töissä. Olen jäänyt tarkkailemaan tilannetta siltä osin, että ilmiöstä vaikuttaa tulevan jotenkin pysyvä. Päivätkin ovat pidentyneet kun asuntojen katselmus on jäänyt yhtäkkiä päiväkuvioistamme. Isin lempiaiheita työpäivän jälkeen on kertoa kuinka paljon hän pitää erityisesti yhdestä työtehtävästään: se on massiivisen kokousmuistion tekeminen kokouksesta, jossa hän itse ei ollut paikalla ja josta on huono äänite ja jossa ihmiset puhuvat hitaasti ja jäsentelemättömästi ja jossa puhutaan asioista joita isi ei oikein vielä hallitse. Hmm. Näin lueteltuna tehtävä ei kuulosta äkkiseltään kovin kiehtovalta, mutta jokaiselle makunsa mukaan. Pääasia, että isi viihtyy.

Minua on kehuttu täällä siis harva se hetki ja osaan ottaa kohteliaisuudet varsin arvokkaasti vastaan. Toisin on eräillä. Isi olisi arvatenkin kohkannut yhdestä vaivaisesta saamastaan kehusta koko illan, ellen olisi ns. varastanut show'ta tutkivan ja osallistuvan journalismin taidonnäytteeksi muodostuneella sairaalareissullani. Isin kehu ansaitsee omaperäisyydellään ehkä silti maininnan. Kaupan naispuolinen kassa nimittäin pyysi isiä maksun jälkeen vielä odottamaan hetken. Isin kuuliaisesti toljottaessa tyhjyys katseessaan neitiä takaisin kassa jäsenteli sanoja oikeaan järjestykseen, minkä jälkeen tuotti ytimekkäästi lauseen: "Your nose is beautiful ". Isä nauramaan lähes hallitsemattomasti ja pokkaillen kiittelemään. Perussuomalaiseen tapaan isi tietysti jäi tapahtuneen jälkeen filosofiseen pohdintaan kohteliaisuuden luonteesta ja päätyi siihen, että kyseessä oli omalla tavallaan ymmärrettynä jonkin sortin loukkaus.

Rakkaat lukijani! Lähden tästä tekemään talletusta pankkiin, niin sanoakseni. Pian pieneksi jäävä vaununkoppa kun kutsuvasti vetää puoleensa.

Täällä Aleksis. Bangkokin Aleksis, Bangkok

Helsinki - Bangkok

Tempauduin yhtäkkiä vaatteisiin ja minut vietiin taksiin. Lentokentälle kuulemma. Hirveä kohellus kotona oli aiemmin saanut eräänlaisen päätepisteen - toisinaan oudosti käyttäytyvät vanhempani ovat viimeisten viikkojen aikana onnistuneet pääsemään eroon suurimmasta osasta kiinteää omaisuuttamme. Huolestuin toden teolla vasta kun isä katosi melkein viikoksi jokellettuaan sitä ennen silmäkulma vuotaen "pawiisi-pawiisi-isi-wakastaa". Noh, onneksi oli äiti ja mummi sekä famu turvana ja isäkin tuli takaisin ilmeisesti puhekykynsä palauduttua. Olen jäänyt tarkkailemaan tilannetta tältä osin.

Mutta nyt takaisin tähän tempaukseen. Taksissa oli kumma tunnelma. Ihan kuin vanhempani olisivat olleet jotenkin, noh, alakuloisia. Minä puolestani istuin kaikessa rauhassa ison pojan turvaistuimessa ja kuuntelin taksikuskisedän juttuja. Ihan viihdyttäviä, ei siinä mitään.

Lentokentällä aiempi epäilykseni sai vahvistuksen: vanhempani ovat seonneet lopullisesti. He raahasivat painavia matkalaukkuja ensin vaa'alle ja sitten - epäilemättä vaarin ja famun näkemisestä riemastuneina - rupesivat jälleen aukomaan vaivalla täytettyjä laukkuja. En jaksanut edes liiemmin hämmästyä, kun vanhempani rupesivat auliisti jakamaan tavaraa isovanhemmilleni. Vielä 400 grammaa tästä ja tuosta toisesta kapsäkistä, he todistivat avokätisyyttään. Löin kättä hiljaa otsaani vasten toisten täpistessä laukkujen sisällön kanssa.

Lentokentällä oli hyvä meno. Isi vaihtoi vaippani ja painelimme melkein suoraan portille 32, missä suuri joukko ihmisiä oli odottamassa pääsyä isohkoon alumiini- tms. putkeen. Myöhemmin kävi ilmi, että putki kohoaisi ilmaan ja veisi meidät kauas pois. Jaa niin, ja passintarkastaja ihmetteli isän ja minun erilaisia sukunimiä. Hiljaa harmittelin, että isä oli luopunut toisesta feminismipaidastaan hetkeä aiemmin isovanhempieni hyödyksi.

Sinnittelin koneessa vähän ehkä kiusallanikin hereillä mahdollisimman pitkään ja nukahdin vasta kun tiesin vanhempieni sitä vähiten odottavan. Jymy-yllärin varmistin nukkumalla lähes laskeutumiseen saakka, mitä pidin aika hauskana käytännön pilana.

Olen nyt perillä Bangkokissa ja asustan tätä nykyä kaakkoisosassa kaupunkia, isän työpaikan lähellä. Lukijoilleni, jotka eivät sitä satu tietämään kerron, että Bangkok on paikka joka vastaa keskimäärin alalauteita. Näillä alalauteilla on myös runsaasti tuntemattomia ihmisiä, jotka tulevat rutistamaan kättä tai poskea ihastellen. Olen aiemmin ihmetellytkin näiden ihmisten vähyyttä kauppa- yms. reissuilla. Prismassa oli usein kyllä oivia tilaisuuksia tähän, vaan ei. Ja liikennettä täällä piisaa, oh boy! Joskus on ilma ollut aika sakeana mopojen, autojen ja erityisesti vanhojen bussien savua.

Isän työpaikka vaikuttaa hyvältä. Pari päivää isi on siellä käynyt ja aika nopeasti palannutkin. Sitten on tosin kiirehditty monnipartaisen sedän auton kyytiin, kierretty rakennuksesta toiseen ja kuunneltu setien ja tätien kehuvan asuntoja.

Olen toistaiseksi tyytyväinen täällä oloon (etenkin kun mummi oli tänään meidän tietokoneessa ja tätini Janna eilen), mutta on kai reportterinkin levättävä. Taidan vetäytyä vaununi koppaan vetämään sikeitä, huomenna on jälleen uusi päivä tämän Bangkokin eli uusien ystävieni mukaan Krung Thepin auringon alla.

Täällä Aleksis. Bangkokin Aleksis, Bangkok.