Juhlista ja matkailusta

Pahoittelen Phahonyothinilta viime aikoina kuulunutta hiljaisuutta; pitkäaikainen aikomukseni kirjoittaa ei näemmä ole näkyvissä blogisivustollani. En ole koskaan välittänyt varsinaisista selityksistä, mutta sanottakoon nyt kuitenkin että äitini valtasi tietokoneen ja huhki touko-kesäkuun pää märkänä kahdessa vuorossa opiskeluja sisään, jotta pääsisin holhoojieni seurassa raportoimaan myös Suomesta ilman merkittäviä sanktioita. Siis äidille opiskelujen suhteen. Hmm. Tiedoksi tässä annettakoon, että nautin Suomen suvesta 25.7.-1.9. välisen ajan.

Thaimaan tilanne on sitten viime raporttien ollut oikein rauhallinen lukuun ottamatta valtion eteläosia, missä tilanne ei käytännössä koskaan ole rauhallinen. Siellä räjähtävät pommit ja mm. keskusvaltiota ja sen yksioikoista kieli- yms. politiikkaa havainnollistavat koulut ovat väkivaltaisten iskujen kohteena.
Yhym. Jotteivat reportaasini vallan siirry sotakirjeenvaihdon klassiseen kategoriaan, paneudun seuraavassa kepeään juhla-aiheeseen.

Thaimaassa nimittäin juhlitaan melko näkyvästi kun täällä sille päälle satutaan. Ja jos kyseessä on uudenvuoden ja veden juhla, silloin sivullisten päälle satutaan laittamaan talkkia tai kalkkia tai muuta valkeaa jauhetta sekä runsaasti vettä. Kääntöpuolena juhlinnassa ovat olleet juhannusmaiset tilastot – aikuiset ihmiset juovat alkoholia ja ajavat sitten autolla tai prätkällä, jälkimmäisessä vaihtoehdossa tullakseen suihkutetuksi kumoon vauhdista vesisuihkulla. Mutta hauskaa olla pitää.

Juhlista puheenollen, vanhempani eivät ymmärtäneet tässä taannoin (lue: marraskuussa) Loy Kratong -juhlan hauskuutta. Juhlan kulkuun liittyy veteen laskettavat bambu- tms. venheet, joiden mukana pahat ajatukset ja teot lipuvat pois. Kuulostaa kauniilta ja olimmekin aikeissa mennä tarkkailemaan tilannetta vieressämme sijaitsevan sotilastukikohdan puistoon. Meidän valkolaisperheemme kuitenkin pysäytettiin portilla ilmoittaen ”Mai dai. Khon Thai dai.’, eli suoraan käännettynä ”Ei pysty. Thaimaalainen pystyy kykenemään”. Selvittelimme asiaa siinä thaimaalaisten lipuessa portista raskaine syntisäkkeineen kohti vapauttavaa rituaalia, mutta eihän asia siitä miksikään muuttunut. Isi valitteli seuraavana päivänä paitsioon jäämistä töissä, mutta koska thai-työkaverit ovat jo varsin tottuneet pyytelemään nöyrästi anteeksi nöyryyttäviä thai-kokemuksia kuten lentokenttien sulkemisia tai mellakointia, asia hoitui varsin rivakalla rutiinilla. Kaikeksi onneksi en itse ollut jättäytynyt sotilaiden armoille, vaan olin älynnyt hoitaa pahat teot (minullako muka omallatunnollani sellaisia?) pois päiväjärjestyksestä jo aiemmin samana päivänä. Gymboree-tätiparka ei ehtinyt edes poistaa linssinsuojusta kamerasta kun minäpoika jo olin paiskannut kratongini ylösalaisin pieneen uima-altaaseen. Ah, kyllä tulikin kevyt olo!

Kuninkaan ja kuningattaren syntymäpäivät (joulu- ja elokuussa) ovat täällä iso juttu ja juhlinnan aihe tietenkin myös. Silloin ei tarvitse mennä töihin ja ilottelu on näkyvää kuuluvaa rakettien pauketta ja kauniita valaistuksia rakennuksissa. Itse olen ruvennut bongailemaan kuninkaan kuvia, joita riittää. Kuninkaalle kuuluu tietysti kumarrella ja kuville myös, poikkeuksena tilanteet joissa noustaan seisomaan kunkun kunnioittamiseksi. Leffateatterissa nyt ilman muuta kun soitetaan kaihoisa kuningashuoneen hymni, kun taas ilmajuna-asemilla ja puistoissa jähmetytään suolapatsaaksi kello 8.00 ja 18.00 kuuntelemaan kansallislaulua. Viime mainittua lainatakseni thait rakastavat rauhaa mutteivät pelkää taistella. He eivät koskaan anna minkään uhata itsenäisyyttään. He uhraavat viime veripisaransa hyödyttääkseen kansaa, palvelevat ylpeydellä ja maineella maataan täydelliseen voittoon!

Karistaaksemme Bangkokin tomut jaloistamme suunnistimme tässä erään kerran ensimmäiselle suunnitellulle saarilomallemme. Tarkkaavainen lukija ymmärtää perheeni jo käyneen Thaimaan suurimmalla saarella Phuketilla (jota isäni tosin ei tiennyt saareksi edes sinne saavuttuamme). Paino on kuitenkin edellä sanalla suunniteltu. Ja osin sanalla loma; Phuketilla olimme näet isin raskaalla työmatkalla, jota muinoin puinkin sivustollani.

Uh, asiaan! Koh Chang on Thaimaan toiseksi suurin saari, joten tiettyä järjestelmällisyyttä oli ilmassa saapuessamme lauttarantaan elefanttisaaren pohjoispoukamaan (Chang = elefantti. Suom. huom.). Parin minuutin ajomatkan jälkeen saavuimme edukkaaseen hintaan varaamaamme luksusresorttiin. Asettauduimme taloksi ja illastimme kauniisti valaistussa ulkoravintolassa vain hieman liian myöhään ollakseni kovin pirteä. Matkailu ehkä avartaa, muttei kokemukseni mukaan ensimmäisenä päivänä piristä. Korviini tunkeutui väsymyksestä huolimatta hotelliin tilapäisessä harkintakyvyn puutteessa palkattu keski-ikäinen pitkätukkasolisti, joka ”veti” pistämättömällä falsetillaan kevyitä rock-klassikoita tiersinhevenistä aina houtelkäälifornjaan. Piste iin päälle oli kuitenkin Sweet Child O’ Mine laulettuna noin puoli oktaavia ylempää kuin mihin artisti kykeni. Isäni hymyili autuaana ja sanoi vihdoin tietävänsä miltä kuulosti laulaessaan 11-vuotiaana kuulokkeet päässä Kissin Heaven’s on Fire -kappaletta. Feel my heat, taking you higher, burn with me, heaven’s on fire. Wou.

Vaikka Koh Changilla vasta lähestyin hiipien kaksivuotissynttäreitäni, osasin jo tuolloin toisinaan käyttäytyä melko uhmakkaasti ja vaatien. Kyyneliäkin on vuodatettu kun vanhemmat ovat olleet vuoroin ”hirvee isi” ja ”hirvee äiti”. Minä olen kaikesta huolimatta kuulemma ”ihana Aleksis”, mutta joskus myönnän sekoittavani pakkaa myös sanomalla ”hirvee Aleksis”. Joka tapauksessa ensimmäiset illat Koh Changilla olivat hieman haastavia ja kitisinkin vaivaantunutta oloani, joten koko pientä perhettä huvitti suuresti kun gekkolisko toitotti varoittamatta ja erittäin kuuluvaan ääneen huutoaan ”O-EE!” ikkunamme alla. Lopetin harmitteluni oitis ja repesin suureen hersyvään nauruun joka kerta kun näkymätön ystäväni luikautti laulunsa kuuluviin. Se oli hauskaa. Lähtöaamuna tapasimme gekon pikkuserkun, käärmeen (vihreä), josta emme olleet yhtä iloissamme.

Reteä suomalaismieheksi paljastunut suomalaismies ilmoitti keskisyvää matelijainhoa tuntien käärmeen vieläpä olevan mallia myrkky, joten päätin pysyä tiukasti isin sylissä. Hotellin henkilökunta tiesi tosin aidolla thaimaalaisella vakaumuksella myöhemmin sanoa kärmeksen olleen mallia myrkytön, mutta vara ei kaatanut venettä tälläkään kertaa.

Lomakohteessamme oli kiva pieni merenrantaranta ja uima-allas, joita molempia kokeilin. Edellinen soveltuu erinomaisesti santakirjoitusharjoituksiin ja jälkimmäisessä toteutin itseäni hyppäämällä altaan laidalta veteen. Välittömästi pintaan noustuani ilmoitin noin 18 kertaa ”huppii” ja isi tai äiti nosti minut huppimaan uudelleen. Mitä muuta voi enää lomalla tarvita? Noh, vanhempani tosin tuntuivat nauttivan myös hieronnoista, pedikyyreistä, hiustenleikkuista ynnä muista aikuisten outouksista. Toisaalta, hiustenleikkuun ymmärrän kyllä minäkin silloin, kun seurana on liuta kivoja tätejä ja puhuva lintu. Sellaisessa paikassa käyn isin kanssa kotimme lähellä vähän väliä. En sitten tiedä, miten tämä liittyy siihen, että työkaverit kiusaavat isääni väittäen hänellä olevan jonkinlainen pakkomielle tukan pituuden suhteen. Olisittepa nähneet isin ilmeen, kun hän tuohtuneena kertoi äidille moisesta kiusanteosta ja äiti tyynesti vastasi: ”No niinhän sulla onkin.”

Mutta takaisin asiaan ja juhliin, sillä eihän sentään sovi unohtaa niistä mainioimpia: 2-vuotissynttäreitä!
Mielikuvat edellisistä syntymäpäiväjuhlistani olivat jokseenkin hataria, joten en osannut aavistaa, millaiset pippalot vanhempani olivat selkäni takana organisoineet. Innostuksellani ei ollut rajaa, kun aamulla ensitöikseni nostin lahjapaketista upouuden kypärän. Kiitos vanhemmat, kypärä sopi täydellisesti yhteen vaatekomerosta löytyneen uutuuttaan kiiltävän punaisen polkupyörän kanssa, jota ryhdyin testaamaan vaatteita vaihtamatta. Hieman pitää pyörän tosin kutistua ennen kuin vauhdin hurmaa pääsee kokemaan toden teolla.
Iltapäivällä olin ällikällä lyöty, kun ovikello soi ja soi, ja asuntomme täyttyi isoista ja pienistä ystävistäni, joilla kaikilla oli kädet täynnä paketteja. Meno oli hurjaa, kun 13 enimmäkseen alle 3-vuotiasta pääsi juhlinnan makuun ja viiletti pitkin kämppää kaikilla mahdollisilla ajoneuvoilla. Sivumennen sanoen, parhaat menopelit oli kuitenkin ystävälläni JJ:llä ja minulla, ja meidät tunnettiinkin pian nimillä lentävä Aleksis ja lentävä JJ, sivuosissa hyväkuntoiset isit.
Mutta asiaan. Pian tuli aika minun iskeä käteni kakkuun – sen opin viime vuonna, kolme kertaa – missä yhteydessä myös puhkuin ja puhalsin kakunleikkuuta ikävästi häiritsevän kakkoskynttilän sammuksiin ja jopa pääsimme herkuttelemaan. Muisto suklaakakusta on sittemmin herännyt vahvana aina Pipsa-possua dvd:ltä katsoessa (kuralätäköt ja suklaakakku tuntuvat olevan toistuva teema) ja olenkin synttäreistä lähtien kohdistanut vanhempiini ankaraa lobbausta aamiaispuuron vaihtamiseksi suklaakakkuun. Toistaiseksi tuloksetta. Kavereiden mielestä synttäreissä kuitenkin taisi olla parasta supisuomalainen onginta ja velmut veijarit lähtivät juhlista tyytyväisinä omien pienten nyssäköiden kanssa.

Viime viikolla pääsin juhlimaan slovakkikaverini Marekin kaksivuotissynttäreitä. Marekista onkin tullut minulle tosi hyvä kaveri kuten kuvasta näkyy.

Jään tarkkailemaan tilannetta kaikilta osin. Aikomukseni on kevyen tarkkailutoiminnan päätteeksi pakkautua erinäisiin kulkuneuvoihin ja jalkautua Suomeen 25.7. klo 6.30 lennolla AY 096. Tervetuloa hakemaan Helsinki-Vantaalta jos intoa ja turvaistuin löytyy!

Täällä Aleksis. Bangkokin Aleksis, Bangkok, Koh Chang, Bangkok.

Vailla varsinaista loppunäytöstä.

Hyvät lukijani. Sitten viime raportin ehti tapahtua paljon ja koska annoin reportterin sanan jäädä tarkkailemaan tilannetta, lienee lyhyt raportti jälleen paikallaan. Bangkok savusi edelleen monella kulmalla ja täysin ulkopuolisen siviiliväestön kannalta uhkaavimmat tilanneet koettiin kotini lähistöllä Din Daengissä, missä punapaidat uhkasivat räjäyttää kaasusäiliöautoja kerrostalon sisäpihalla. Tämä ja jokunen muu vähemmän taktinen veto punapaidoilta aiheutti sen, että nk. tavan kansalaiset alkoivat spontaanisti kapinoida melkoisiksi kiusanhengiksi muuttuneita mielenilmaisijoita. Piti oikein kaivaa vanha brittiensyklopediani esiin ja tarkistaa sanan anarkia merkitys: substantiivi; 1. yhteiskunnan tila vailla hallitusta tahi lakia; 2. hallituksen kontrollin puutteesta johtuva poliittinen ja sosiaalinen epäjärjestys. Uumoilinkin sanan kuuluvan substantiivien lyömättömään sanaluokkaan, mikä täten varmistui.


Vanhempani tuntuvat pitävän ajatusleikeistä yhteiskunnallisen kuohunnan aikaan. Tällä kertaa he huvittivat itseään ajattelemalla minne kotoa voisi lähteä, jos täytyisi. Etelävaihtoehto tuntui hieman huonolta, sillä sieltä nousi sankka savu ja tietojeni mukaan käynnissä oli eräänlainen pattitilanne sotilaiden ja mielenosoittajien välillä. Pohjoisessa oli tilanne valoisampi, sillä se oli savua lukuun ottamatta etelän kanssa identtinen. Lännessä olivat nuo yllä mainitut kaasuautot, joita viranomaiset pyrkivät pitämään viileinä vesisuihkulla, mikä tuntui oudolta – vain harvoin on Bangkokissa kuultu säiliöautojen räjähtävän itsestään mikäli niiden ulkolämpötilasta ei pidetä huolta vesisuihkulla. Lännessä säiliöautojakin lähempänä oli myös edellisyön suurin kahakkapaikka jota sotilaat vartioivat valppaana. Itä jäi näissä laskelmissa etäisesti viehättäväksi vaihtoehdoksi, sillä vaikka punapaitojen mellakoiden keskus sijaitsi siellä, on sinne monta kilometriä matkaa. Idän miinuspuoli oli lisäksi se, että siellä törmää ennen pitkää joentörmään, muttei esimerkiksi lentokenttiin tai muihin reitteihin ulos kaupungista kuten muissa ilmansuunnissa.

Illan pimettyä Bangkokissa ja savupilvien joko hälvettyä tai jäätyä hämärän pehmeään vaippaan kuulimme äkisti isäni kanssa ulkoa ihmeellistä metallin kirskuntaa ja koneiden murinaa. Se alkoi vaimeana ja koveni kumeaksi ja komeaksikin kaiken peittäväksi äänimatoksi ja pakotti meidät muiden mukana tarkistamaan sen erikoista lähdettä. Varmistus armeijan osallisuuteen konfliktin loppupaketoimisessahan se siellä. Viitisenkymmentä telaketjuilla varustettua panssariajoneuvoa jyristi kotitalomme editse uljaassa kavalkadissa kohti viereistä sotilastukikohtaa. Ilmoitin isälleni heleällä pikkupojanäänelläni ”tankki” ja hän ymmärsi asiani. Rutistimme toisiamme kolonnaa katsellen, toivotimme katsomaan tulleen ällistyneen äidin seuraamme ja toivoimme kaikki pikaista ja rauhallista loppua eriskummalliselle yhteenottojen sarjalle.

Noh, leimallista viime päivien tapahtumasarjan loppumiselle oli myös, että paljon ei lopulta tapahtunut. Tarkoitan luonnollisesti sitä kaikkea mitä olisi voinut varsin luontevasti tapahtua ja ei kuitenkaan tapahtunut, vaikka läheltä saattoi pitää. Lukija ymmärtänee mitä tarkoitan kun sanon, että on parasta että siirryn asiaan ennen kuin kirjoitan itseäni yhtään syvemmälle pussiin. Niin sanoakseni.

Vaikka konfliktin jatkuessa kuulimme laukauksia ja näimme mustia savupilviä palavista busseista, renkaista ja muista hyödykkeistä, kaikki päättyi lopulta yllättävän rauhallisesti ja pian. Armeijan siivottua riittävän monta punapaitojen valtaamaa liikenneväylää jäi jäljelle enää käytännössä hallituksen päämajan punapaitakeskittymä, jolle armeijan panssareiden saarretuksi tuleminen oli hieman tilattua enemmän. Pistämättömänä lisäinsentiivinä hallitus tarjosi johtoporrasta lukuun ottamatta punaisille bussikyytiä kotiin maaseudulle. Jotain thaimaalaista siinä oli, kun kaiken rähinän jälkeen kuulee hallituksen bussitarjouksen saaneen mielenosoittajat lähtemään kotia kohti. Miehää pirin mennä jo eilenä, mut rahat ei riittäny linja-autoon, sanoi orimattilalainen kun Mustasta Orista ulos kannettiin.

Asiaan. Kulmakunnillamme päivystää edelleen sotilaita M16-aseineen. Valitettavasti valokuvavastaavani isä on sen verran korrekti mies, että pyysi ennalta lupaa kuvan ottoon, mitä ei luonnollisestikaan heltynyt. Niinpä voin oheistaa tähän ainoastaan puskakuvaksi luonnehtimani kelvottoman otoksen eräästä sotilaspartiosta.


Päätän raporttini poikkeuksellisesti lainasanoin, jotka osuvasti kuvaavat viime päivien tuntoja bangkokilaisten kesken. Lausunnon antaja on YLE:n tavoittama lähistöllä asuva suomalainen, joka totesi tilanteen päällä ollessa seuraavaa: ”Mutta ei mitenkään vihamielistä ole ollut. Ulkona uskaltaa kyllä liikkua, paitsi silloin kun ulkona ammuskellaan.” Niinpä.



Täällä Aleksis. Bangkokin Aleksis, Bangkok.

Politiikan väreistä. Punainen huhtikuu.

Hyvät lukijat. Kerron teille pikaisesti ja siten ytimekkäästi kuulumisia kehittyvän tarinan keskeltä. Viime torstaina kuulimme yhtäkkiä punapaidoiksi kutsuttujen mielenosoittajien sulkeneen meille tutun ja lähistöllä sijaitsevan Victory Monumentin liikenneympyrän. Sivumennen sanoen, olen mielenkiinnolla seurannut täkäläisten tapaa aina aika ajoin pukeutua sankoin joukoin samanvärisiin paitoihin (tätä ennen keltaisiin), tukkia joku liikennemuoto (viimeksi lentoliikenne) ja ryhtyä vaatimaan hallituksen eroa. Mutta takaisin liikenneympyrään. Taksit blokkasivat tehokkaasti kaikki kaistat, eikä viranomaisilla ollut keinoja puuttua asiaan. Hoitajalleni Sunitalle tämä aiheutti ylimääräistä päänvaivaa, sillä hän kulkee bussilla ao. reittiä joka työpäivä edestakaisin. Annoin hänelle ilmajunakortin ja toivoin, että matka sujuisi mukavasti monumentin yläpuolelta junasta mielenilmausta ihastellen. Näin kävikin ja lisäksi jokusen tunnin päästä demonstraatio lopetettiin tykkänään ja taksit lipuivat paikalta pois.


Olen jo pitkään nauttinut vieressämme sijaitsevan kuninkaallisen armeijan ratsuväkirykmentin kiitettävästä helikopteriliikenteestä. Aivan, tuskin pelkästä ihastelun ilosta, vaan sen vuoksi että se toimii mahdottoman hyvänä ja luotettavana proxy-henkisenä indikaattorina kahnauksille. Liikenne olikin jo oikein reipasta samoihin aikoihin kun Pattayan ASEAN-kokouksen turvallisuusfarssi oli meneillään ja valtionpäämiehiä kuljetettiin ties minne. Myös Pattayalla osataan pukeutua yhteneväisesti ja niinpä väki sonnustautui siniseen ja asettui ihmiskilveksi punapaitojen ja kokouksen väliin, huonolla menestyksellä. Pääministerin mukaan kyse oli täysin spontaanista, tavallisten ihmisten toiminnasta. Näinköhän on?

Viikonlopun ja Thai-uudenvuoden Songkranin lähestyessä tunnelma keveni ja ihmisillä alkoi olla vakaa kuva asioiden rauhoittumisesta, jotta koko kansan riemuisa juhlinta voisi alkaa veden heiton (kaksi eri sanaa, toim. huom.), valkealla jauheella ihmisten ja omaisuuden tuhrimisen sekä juovuksissa ajoneuvoilla ajamisen muodossa. Taustatutkimukseni osoitti tilanteen menevän päinvastaiseen suuntaan, kuten kävikin. Lauantaina viettäessäni poikien päivää isin kanssa pohdiskelin hiljaa mielessäni pitkän aikavälin terveydenhuoltojärjestelmään liittyvän tutkivan journalismin prioriteettihankkeen seuraavaa osaa ja päätin, että on toimittava. Tilaamatta aikaa lähdin isin kanssa lääkärin vastaanotolle, tarkistamaan olivatko äidin edellispäivänä kertomat anekdootit tosiasioihin perustuvia. Varmimmaksi vakuudeksi päätin lisäksi testata lastenlääkäripuolta, sillä äidillä ei ole sinne potilaana asiaa. Katan täten loppuraportissani jopa aiottua suuremman aihealueen. Itkin jo lääkärikeskuksen aulaan tultaessa (testimielessä) kovaa kohtaloani, mutta onneksi isäni sai huomioni kiinnitettyä oleelliseen eli kirjaimiin. Sivumennen sanottuna olen yrittänyt laittaa sivulle videota aakkosten luvusta jo pidemmän aikaa, mutta tekniset ongelmat vaivaavat.

Vähemmän valpas lukija arvelee reportterin eksyneen harhaan ja pahoitellen ilmoittavan palaavansa hetimiten asiaan. Mutta! Vähemmän valpas lukija on itse astunut harhaan, sillä olemme jo asiassa. Mutta asiaan: samaan aikaan toisaalla olin laittanut äitini asialle tutkimaan kiristyvää tilannetta keskustan tienoilla. Nimellisesti opiskeluasioilla liikkuva äiti soitti minulle ja kertoi tilanteen olevan seuraava: ”no, kävelen tässä punapaitojen keskellä, tai niitä vastaan kun koulun rakennuksesta olivat pistäneet ilmajunaan menevät uloskäynnit kiinni. Ihme meininkiä.” Kirjatessani tarkkoja muistiinpanoja muistioni mind mappiin isäni tiedusteli varovasti, olivatko punapaidat kovin kireän oloisia. ”Ei ne ihan kauhean juhlatuulellakaan ole.” kuului vastaus ja vedin viivan punapaitojen liikehdinnästä pääministerin sisäministeriöstä tekemään ilmoitukseen poikkeustilasta Bangkokissa. Joko taas? Äitini ymmärsi seurata tilannetta varsin läheltä vielä hetken. ”Oho, niillä punapaidoilla on täällä kaksi tankkia”, kuului hämmästynyt ilmaus puhelimen päästä, ja tiedoillamme päihitimme kepeästi mm. pahimpien kilpailijoitteni CNN:n ja BBC:n raporttien paikkansapitävyyden.

Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä odotettu yhteenotto punapaitojen ja sotilaiden välillä kärjistyi oikeaksi taisteluksi. Yhteenotto käytiin yöllä meiltä parin kilometrin päässä ja tänään maanantaina on monesta paikkaa noussut savupilviä, kun punapaidat pyrkivät estämään liikenteen kulkua ja sotilaat raivaamaan tärkeitä solmukohtia vapaaksi. Renkaita ja liikennepoliisien koppeja poltetaan, ja valitettavasti osallisten terveys kärsii. Meidän osamme on ottaa rauhallisesti ja toivoa parasta, meillä kun ei mitään hätää ole.


Jään kaikilta osin tarkkailemaan tilannetta.

Täällä Aleksis. Bangkokin Aleksis, Bangkok.

Arki – mitä se on?

”Ei me tän vuoden aikana olla oikeastaan ehditty juuri elää sellaista tavallista arkea”, kuulin tässä taannoin ennen joulua äidin selittävän jollekulle tutulle tietokoneen välityksellä. Mitä arkea? jäin minä kuumeisesti pohtimaan ja katsoin kysyvästi äitiä. Selvisi, että arjen pitäisi olla sitä tavallista jokapäiväistä elämää, mikä ei mielestäni ollut mitenkään informatiivinen vastaus. Onko siinä sitten jotain epätavallista, että pienenä suomalaispoikana asuu Bangkokissa tehden sieltä aina säännöllisin väliajoin pieniä matkoja naapurimaihin tai Thaimaan rannoille? Tai siinä, että sukulaisia ynnä suomalaisystäviä näkee harvoin, mutta kun näkee, niin sitäkin intensiivisemmin, kun muuttavat meille pariksi viikoksi asumaan? Siitä nyt puhumattakaan, että pari kertaa vuodessa koko pieni perheemme pakkautuu lentokoneeksi kutsuttuun metalliputkiloon yöksi ja herää yllättäen aamulla kylmässä mutta ah niin mukavassa maassa nimeltä Suomi, missä taas on meidän vuoromme muuttaa sukulaisten luo asumaan. Mene ja tiedä. Minusta tässä ei ole mitään ihmeellistä, lieneekö sitten sukupolvikysymys. Kaikesta huolimatta innostuin miettimään tarkemmin, mitä matkojen ja meille suuntautuvien vierailujen välillä tapahtuu, ja päätin laatia aiheesta pienimuotoisen tutkielman, jonka jaan tässä kanssanne, arvoisat lukijat.


Minusta arki on niin mukavaa, että sitä on täysin turha tuhlata nukkumiseen! Niinpä pomppaan vanhempieni sitkeästä vastustuksesta huolimatta useimpina aamuina sängystä yhdessä auringon kanssa, täysin valmiina päivän haasteisiin. Aina en tosin malttaisi odottaa aurinkoakaan ja itse asiassa ehdoton lempitaivaankappaleeni on kuu, jota mieluusti nousisin katsomaan useita kertoja yössä. Aamuvirkku* isäni on onneksi lähes aina valmis leikkimään heti aamutuimaan. Erityisesti hän tuntuu pitävän Titi-nallesta, jota katsomme usein dvd:ltä, minä skarppina poikana olohuoneen tuolissa istuen, vanhempani puolestaan silmät ristissä aamukahviensa äärestä vilkuillen. Äidin ja isin saatua riittävästi kahvia sisäänsä, onnistuvat heiltä myös muut leikit, lukeminen, aamupuuron teko ynnä muut vaativammat aktiviteetit. Odotan silti aina malttamattomana Sunitan tuloa, sillä hänet vien pihalle leikkimään, yleensä kaksi kertaa päivässä.


Vanhempani väittävät, ettei piha ole oikein hyvä paikka lapselle. Minä en moista puhetta ymmärrä – onhan siellä kaikki, mitä tarvitsen. Nimittäin paljon pysäköityjä autoja (ja jos oikein hyvä tuuri käy, voin nähdä ohiajavan tuktukin), liskoja, kissoja, koiria ja kaakaalintuja (thaita taitamattomat kutsuvat variksiksi), kultakaloja altaassa, viemäreitä, kukkia ja ennen kaikkea hyvä asfaltti, jolla viiletän nopsalla muovimopollani huimaa vauhtia äänekkäästi päristen. Niin, ja tietenkin muita pieniä, vaikkakin minua isompia, ihmisiä, kuten parhaat ystäväni Jesse (4) ja Star (5), isommat sisarukset Austin ja Emily hurjan ison veljensä kera, sekä iältään minua lähinnä oleva Alexandra-neiti (2,5) pikkuruisen William-veljensä (5kk) kera. Viikonloppuisin vanhempani kuitenkin toisinaan välttämättä haluavat viedä minut Chatuchakin tai Lumpinin puistoon leikki- ja nurmikentille. Kyseisissä paikoissa on kuitenkin valitettavan vähän moottoriajoneuvoja, mutta yritän vanhempieni mieliksi selviytyä hetken ilman. Jos piknik-laukku on muistettu ottaa mukaan, ja etenkin jos paikalle saapuu myös uintitoverini ihana Carina (2), on puistossakin kyllä ihan mukavaa.

Sadekaudella ja kuumana kautena (lue: suurimman osan vuodesta) puistoon menossa on omat haasteensa, mutta viisaat vanhempani ovat kysyneet neuvoja sopivan tekemisen löytämiseksi ystävieni yhtä viisailta vanhemmilta. Vastaus on, totta kai: menkää ostoskeskukseen. Me alle kaksivuotiaathan tunnetusti pidämme shoppailusta yli kaiken! No, täytyy myöntää, että ostoskeskuksissa on myös omat hyvät puolensa, kuten hienot leikkipaikat kolikoilla toimivine ajopeleineen liukuportaista nyt puhumattakaan. Lisäksi niistä löytyy usein myös isoja lelukauppoja ja pieniä herkkuravintoloita, joista vanhemmat saa houkuteltua ostamaan vaikkapa jäätelön, kun on niin kuumakin. Sivumennen sanoen, täällä Bangkokissa on kyllä totta puhuakseni sisätiloissa laitettava usein lisää vaatetta päälle, ilmasto kun käy jostain syystä julkisissa tiloissa aina kovin arktiseksi.

Kaikeksi onneksi en kuitenkaan ole tekemisen suhteen täysin ostosparatiisien armoilla, vaan kalenterini täyttyy mukavasti erilaisista harrastuksista. Niistä ehdoton suosikkini on lauantaiaamun aikainen uimakoulutunti Bangkok Dolphinsin mainiolla, juuri pienille ihmisille suunnitellulla altaalla mukavan Tom-sedän johdolla. Myös isi tykkää uida, ja pulahtaa joka kerta kanssani uimaan äidin jäädessä yhdessä muiden äitien kanssa altaan reunalle ihailemaan minua ja muita uimareita. Siellä sitten sukellamme, laskemme liukumäkeä veteen, haemme altaan pohjaan putoamaan päässeitä leluja ja toisinaan myös kastelemme Tom-setää ja muita isoja ihmisiä delfiinikastelukannuilla. Koska uinti on mukava ja tärkeä harrastus, olen ottanut tavaksi siirtää Bangkokin delfiinien oppeja myös vanhemmilleni, jotka houkuttelen usein uintireissulle talomme katolla sijaitsevaan altaaseen. Ihan oppivaisia ovat, mikä onkin hyvä juttu myös rantalomia ajatellen. Pitkän viikonlopun tullen suuntaamme nimittäin usein koko perheen voimin joko Hua Hinin, Cha-Amin tai Pattayan lähellä sijaitsevan Jomtienin rannoille, joiden hiekalla jaksan leikkiä ihan miten kauan vain!

Mutta takaisin asiaan. Aina tiistaiaamuisin kipitämme äidin kanssa puoli taloa alaspäin naapuriin tai vaihtoehtoisesti naapurin Sharon-täti pienen poikansa Williamin kanssa saapuu meille. Asunnosta riippumatta kaava on sama: äidit juovat kahvia ja minäpoika viihdytän Williamia kekseliäillä leikeilläni. Harmillista, että saan hoitaa homman yksin Williamin Alexandra-isosiskon ollessa koulussa. Onneksi tapaan Alexandraakin aina toisinaan katolla, missä leikimme yhdessä antaumuksella. Tytöistä tulikin mieleeni ihana Mia ja muut Arin alueen lapset, joiden kanssa olemme alkaneet kokoontua leikkiryhmään jonkun kotiin joka torstai. Koska paikka vaihtuu joka kerta, pääsen aina testaamaan uusia leluja, joista autot ja nukenrattaat ovat toistaiseksi olleet kaikkein parhaita. Täytyy kyllä myöntää, että olin koiramoponi puolesta hieman huolissani porukan kokoontuessa meillä ja seisoin varmuuden vuoksi aina vieressä vahtimassa, kun joku päätti istahtaa mopon selkään. Hyvin kaikki kuitenkin meni. Mutta mukavinta on siis nähdä kaunista kiharatukkaista Miaa, jonka nimeä jään joka kerta leikkiryhmän jälkeen kaihoisasti toistelemaan…

Ai niin, tiistain jälkeenhän tulee keskiviikko. Keskellä viikkoa matkustan naapurin Pa Tan (Ta-täti, suom. huom.) kyydillä Sunitan kanssa tunniksi Gymboree-leikkikouluun Chidlomin kaupunginosassa. Siellä mukavat tädit ja joskus setäkin keksivät meille hauskoja leikkejä ja lauluja Gymbo-pellen kanssa. Parasta Gymboreessa on kuitenkin temppurata, jossa pääsen käyttämään erinomaisia kiipeilytaitojani ja laskemaan hurjia liukumäkiä alas. Eikä tanssimisessakaan ole mitään vikaa. Itse asiassa tanssiminen on niin hauskaa, että kiipeän kotona usein äidin syliin ja kehotan häntä tanssimaan vaikkapa Ipanapa-levyn tahdissa. Ja jos äiti väsymykseen vedoten kesken tanssin istahtaa, komennan häntä napakalla käskysanalla ”up” ja nostan vielä asian havainnollistamiseksi käteni pystyyn. Olen viime aikoina muutenkin miettinyt, miten kartuttaa vanhempieni kielitaitoa. Itse tuotan ahkerasti sanoja suomen ja nepalin lisäksi myös toisinaan englanniksi ja thaiksi, aina kulloisenkin keskustelukumppanin toiveiden mukaan. Olen myös kunnostautunut tulkkina kääntäen vaikkapa Sunitan puhetta vanhemmilleni tai toisin päin. Toisaalta olen tehokkaan kielenkäytön kannalla ja tuumin, että mitä tiiviimmin asiansa saa ymmärretyksi, sen parempi. Tässä joitakin viikkoja sitten en kuitenkaan enää pystynyt vastustamaan kiusausta olla hieman monisanaisempi, vaan totesin tuktukin kiihdyttäessä ohitsemme Bangkokin ruuhkassa selkeästi artikuloiden ”tuktuk ajaa kovaa”, minkä johdosta vanhempani lähes hyppäsivät kattoon innostuksesta. Houkuttelin joitain kuukausia sitten famun tuomaan minulle aapisen, jotta voisin järjestelmällisemmin opettaa vanhemmilleni aakkosia. Ja hyvinhän se alkaa sujua.

Entäs äiti ja isä sitten? No, äiti keksi tarvitsevansa vähän lisää koulutusta ja on tammikuun alusta lähtien kadonnut joka maanantai, keskiviikko ja perjantai moneksi tunniksi luennoille. Tekee kuulemma jotain MBA:ta paikallisessa kansainvälisessä yliopistossa. Olen kyllä kuullut opinahjon sijaitsevan ostoskeskuksessa, joten näinköhän… Keskiviikkoiltaisin äiti matkaa ilmajunalla ja metrolla kaupungin toiselle laidalle laulamaan kuorossa, mihin totean aina ytimekkäästi mutta korkealla äänellä ”lallallaa”. Toisinaan päikkäreitteni aikaan äiti myös livahtaa yläkertaan kuntosalin tapaiselle, mutta touhu on kyllä kaikkea muuta kuin säännöllistä. Mutta parempi kai sekin kuin ei mitään. Isäni puolestaan on neuvotellut itselleen työajan, joka mahdollistaa aamuleikit Sunitan tuloon (klo 9) asti. Isin pelmahdettua ovesta saakin sitten odottaa käytännössä koko päivän hänen paluutaan, sillä hän oli ilmeisesti nukahtanut kesken työaikaneuvotteluiden ja menettänyt iltapäiväleikkiajan työnantajalle. Illalla emme usein ehdi muuta kuin sanoa kissa, vähän leikkiä, syödä iltamurot ja ruveta iltarituaaleihin. Viimeksi mainittuihin kuuluu usein hauska kylpy, jolloin irrottelen loiskimalla Samu Sammakko -nimistä vesilelua ja syötän sille pieniä shampoopulloja ynnä muuta Samun hyvinvoinnin kannalta tärkeää. Lopuksi ilmoitan oman tahtoni selkeästi sanomalla ”ape” (nepaliksi ”itse”, suom. huom.) ja suihkuttamalla päähäni kolme-neljä-kuusi kertaa vettä. Kyllä kunnon kylvyn päälle kelpaa vetäytyä.

Ennen kuin vetäydyn tällä kertaa, muistuu mieleeni vielä eräs luonnontieteellinen seikka. Minulle on nähkääs toitotettu toitottamasta päästyä, että suosikkieläimeni liskot ovat yöeläimiä eikä niiden seurasta kannata kauheasti haaveilla päiväsaikaan. Sinnikäs pikkulisko on ollut erityisen paljon mielessäni sen oltua makuuhuoneessa pariin otteeseen noiden ohimennen kuvailtujen nukkumaanmenorituaalien aikaan. Henkilökohtaisen hygieniani hoidon ohella yksi tärkeimmistä rituaaleistani on, että isi lukee Tiitiäisen Satupuu -kirjaa jokusen tarinan. Niinpä ilahduin sängylle äidin sylistä kellahtaessani ikihyviksi nähdessäni pikkuliskon katossa. Vanhempani kertoivat sen olevan samoin kuuntelemassa Tiitiäistä ja katselin sitä aikani isini äänen hyristessä taustalla. Lopulta tein kuitenkin tilit selviksi pikkumatelijan kanssa nostaen sormen tiukasti pystyyn ja sitä heristäen sanoin tiukasti ”soo soo”.

Täällä Aleksis. Bangkokin Aleksis, Bangkok.

* Isäni sanoi ettei toistaiseksi tiennyt olevansa aamuvirkku, mikä naurattaa minua. Kyseessä on isäni hauska huumorintaju. Hehheh. Hän katsokaas juksaa minua käytännössä joka aamu sanomalla tyynyyn että ”etkö… Aleksis… mitenkään nukkuisi vielä hetken..?”Ei se sitä tarkoita. Ja se tulee kyllä kun vaan vähän pitää mekkalaa ensteksi.

Matkoista ja vieraista

Hyvät lukijani. Pahoittelen pitkää hiljaiseloa ja siirryn asiaan kiitettyäni kirjoitusteni saamasta runsaasta myönteisestä palautteesta, se on lämmittänyt mieltäni erittäin paljon. Kiitos kirjoitusteni saamasta runsaasta myönteisestä palautteesta. Sitten asiaan! Niin paljon on ehtinyt tapahtua sitten viime kirjoituksen, että voin vain raapaista pintaa joistakuista kohokohdista. Khoottoot khrap!

Serkkujeni Saskian, Eliaksen ja Luukaksen sekä tätini Lauran visiitti lokakuussa (niin se vaan aika rientää!) oli oikea kohokohtien Soufflé des Soufflés! Mikäli ymmärrätte mitä tarkoitan. Tarkoitan, että se oli oikein tosi, tosi mukavaa. He tulivat tänne vajaiksi kahdeksi viikoksi ja kiinnyimme toisiimme entistä enemmän. Serkut pitivät minusta hyvää huolta ja taisin saada aika paljon iloisia ilmeitä aikaan omalla eläväisyydelläni. Tätini Laura teki minuun suuren (ja positiivisen!) vaikutuksen leikkimällä kanssani mahtava mies -leikkiä. Jotenkin hän on mielestäni oivaltanut jotakin melko keskeistä olemuksestani. Haitaksi ei myöskään ole se, että leikkiin liittyy aimo annos ketkutusta ja käsien heiluntaa. Nauroin monesti oikein makeasti ja nautin olostani.

Isä lähti työmatkalle kesken kaiken Laosiin. Emme jääneet tuleen makaamaan, vaan neuvokkaina pakkauduimme kuuden hengen kokoonpanollemme aivan liian pieneen taksiautoon ja suunnistimme Pranburin Dolphin Bay Resorttiin. Sana suunnistaa osuikin tässä harvinaisen oikeaan, sillä Bangkokin kadut hyvin tunteva taksikuskisetämme oli aivan eksyksissä suurkaupungin ulkopuolella ja joutui lopulta ottamaan vastaan äitini ja tätini huonon thain, englannin ja suomen kielillä antamia neuvoja. Mutta perille päästiin tuohon minulle jo tutuksi tulleeseen rantalomakohteeseen. Ei siinä mitään, paikka on eri vinkeä ja kuulemma lapsiystävällinen. Tiedä siitä sitten, mutta siellä on minulle mukavasti lääniä tepastaa ja keinua ja uiskennella ja ruokakin on kelpoa. Serkkuni ovatkin todellisia vesipetoja ja viihtyivät tosi hyvin polskimassa kanssani ja minua ilman. Erityisen lämmöllä muistelen merenrannalla kahluuta ja leikkejä serkkujen kanssa kakunkääntöineen. Oikeaa lomatunnelmaa.


Isän puuttuessa koen kuitenkin helposti jääväni jostain olennaisesta paitsi. Vaan jäimmekö näiden tunteiden valtaan? Ei. Lamaannuimmeko? Emme. Se tuli sitten, jäimmekö siihen makaamaan? Tuskin. Sen sijaan porskutimme muina serkuksina yms. sukulaisina isän hankkimien lentolippujen osoittamaan suuntaan. Hyttysten ja lipullisten kanssamatkustajien seurassa päädyimme sujuvasti Laosin pääkaupunki Vientianeen, missä sain kommunistisesti suuntautuneen rajavartijan mallia Yrmy hymyilemään. Ei se paljoa vaadi, sano. Niin metsä vastaa kuin sinne hymyää, loppujen lopuksi. Noh, yövyimme koko poppoo samassa hienostohotellissa keskellä laoslaista suurkaupunkia. Paikallismiljöötä kuvaa hyvin se, että kun astuu keskikaupungilla sijaitsevasta hotellista kadulle, huomaakin tömistelevänsä tomua kuoppaisella hiekkatiellä, jossa joko on sateen tekemiä pieniä järviä tai sitten ei ole.

Vientianessa oli kivoja nähtävyyksiä, joista osaan tutustuin päiväunieni jälkeen kuvamateriaalin ja tarinankerronnan kautta. Kaupungin lähellä sijaitsevassa suuressa Buddha-puistossa vierailin kuitenkin aivan persoonakohtaisesti. Puisto oli täynnä toinen toistaan yrmeämpiä patsaita ja törmäsinpä myös makaavaan Buddhaan. Olivat voimat sitten uupuneet aika lailla keskellä puistoa. Naureskelin itsekseni tätä ilmeistä ironiaa – Buddhahan itse asiassa tarkoittaa sanskritiksi herännyttä, mutta tämä hahmo se veteli hirsiä kylkiluut rohisten. Heehhee.

Kaikki hauska loppunee aikanaan. Jos aikuisiin on uskominen, näin tietysti onkin, mutta saanen epäillä. Asiaan! Minilomamme Vientianessa päättyi eräänä päivänä ja palasimme kotiin Bangkokiin. Testasin paikallista huumorintajua vielä lentokentällä tarjoamalla jalosti tuttiani jälleen yrmeästi näyttäytyvälle Laosin kansan vallankumouspuolueen edustajalle. Ei huolinut, mutta antoi setä varomattomasti hymyillessään takaisin jotain mitä ei ehkä muistanut töissä ollessa omistavansa. Hymisimme siinä toisillemme ja ajattelin toivoa ehkä sittenkin olevan tällä rutiköyhällä kehitysmaallakin.

Parin päivän päästä serkut lähtivät tätini saattelemana surullista kyllä edelleen omaan kotiinsa. Surua lievitti se, että isä tuli jälleen parin päivän päästä takaisin. Perhe oli koossa taas. Perhe on paras. Eikä aikaakaan (taisimme elää marraskuuta), kun isän lisäksi kotiimme tupsahti toinen sukulaisperhe, nimittäin Matti-setä ja Hanski-täti serkkujeni Joelin ja Ilmon kanssa – jippii! Olin tosi iloinen Ilmon, Joelin, Matin ja Hanskin seurasta ja nautin vanhempieni tavoin joka hetkestä. Vaikka tämä porukka ei tarvinnut minua opastamaan heitä Bangkokin kaduilla, vaan selviytyi hyvin itsenäisesti niin käärmefarmista kuin toreista ja räätäleistäkin, en kuitenkaan malttanut olla viemättä heitä tuttuun ja rauhaisaan lomapaikkaamme Pranburissa, mistä käväisimme myös Hua Hinissä norsun selässä.
Jostain kumman syystä isi päätti siellä ollessamme taas lähteä ulkomaille, tällä kertaa Japaniin, minne matka taittui kuuleman mukaan pakolaisleiriä muistuttaneen U-Tapaon sotilaskentän kautta. Paikalliseen hallitukseen tyytymättömät keltaisiin paitoihin sonnustautuneet iloiset ihmiset kun olivat silloin päättäneet pitää juhliaan Bangkokin kansainvälisillä lentokentillä, eivätkä koneet enää mahtuneet sekaan. Näiden pippaloiden takia myös sukulaiseni saivat viime hetkeen saakka jännittää paluulentojensa kohtaloa, mutta pääsivät lopulta alkuperäisen aikataulun mukaisesti Suomeen. Toisin kävi meillä muutamaankin otteeseen vierailleille äidin entiselle työkaverille Tepolle puolisoineen. Heidät kuljetettiin puolen Thaimaan halki Phuketiin ja sieltä sitten monta päivää myöhässä Suomeen.

Vuosikirjan viimeisen luvun lähestyessä keskikohdan nostettaan pakkasimme hyvän palan maallista omaisuuttamme ja matkasimme entiseen kotimaahani Suomeen. Noh, määrittelykysymys, ei nyt takerruta siihen. Suomessa meitä odotti Kari-vaari, lisäkerros vaatteita ja taksi valmiina viemään meidät Taro Korhosen suosikkipitä… kaupunkiin Orimattilaan. Perillä Orimattilassa oli riemullista olla vaarin ja mummin kanssa. Ulkona pakkasessa oli tosi kivaa, vaikkakin kivan määrä saattaa hieman vääristyä sen kamalan määrän johdosta, mikä edelsi uloslähtöä. Tarkoitan luonnollisesti sitä luonnotonta pakkausmateriaalien määrää johon minut sullottiin, suloisesta uhmakkuudestani huolimatta. Parin päivän päästä siirryimme joulun viettoon Helsingin pitäjän eteläpuolelle, missä famu ja Piksu-vaari olivat avokäsin ja -sydämin vastassa. Jotenkin leimallista kaksi sukupolvea vanhemmalle lähisuvulle.

Muu Suomessa olo oli vauhdikasta paikasta toiseen ryntäilyä. Näimme ihanan paljon pieniä ihmisiä ja eläimiäkin. Ihmisistä mainittakoon nyt ainakin hurmaavat pikkuserkkuni Senni ja Maiju, joiden kotona Riihimäellä siivosin väsymättä pienellä vaaleanpunaisella imurilla. Saimme myös nauttia ystäväni Tuukan vieraanvaraisuudesta, kun yövyimme lähes vanhoilla kotikulmilla. Harmitti, anteeksi nyt vain, pirusti etten onnistunut Tuukan kanssa vaihtamaan sotatarinoita. Olen sentään tuntenut Tuukan jo lähes eriskummallisesta ja vain hieman hurmoshengestä jääneestä perhevalmennuksesta lähtien. Tuukalta oli vain lyhyt matka Vilppulantielle, missä näin vanhassa kunnon syntymäkodissani tuvan täydeltä hauskoja hemuleita. Vietimme matkan loppuvaiheita enimmäkseen Orimattilassa, missä päätimme tehdä perinteiset ja sairastaa kuka mitäkin sillä seurauksella, että ikävän moni ystävä jäi kokonaan näkemättä. Vanhempani kuitenkin eksperimentoivat ensi kertaa elämässäni jättämällä minut yöksi mummin ja vaarin hoivaan, mistä suivaantuneena nukuin erinomaisesti ja keskeytyksettä. Äiti sanoo vieressä hihallensa, että myös ensi kertaa elämässäni. Mene tiedä, mutta olipa virkistävää.

Bangkokiin ja kotiin paluu on aina mukavaa. Olin jo Suomessa tottunut suomalaiseen kieleen ja kulttuuriin siinä määrin, että ilahduin valtavasti kun isä eräänä päivänä tammikuussa toi sisään sujuvasti suomea kanssani puhuvan Caiuksen. Caius on kuulemma isin vanha koulukaveri ja viihtyi meillä hetken ennen kuin pakkasi laukkunsa ja paineli pohjoiseen Chiang Maihin. Caiuksen lähtiessä matkaan lähes samalla ovenavauksella tulivat famu ja Piksu-vaari visiitille. Kuinka mukavaa! Vajaan kahden viikon reissu oli tosi hauska. Piksu-vaari luki paljon ja famu oli hyvä ja vitsikäs keskustelukumppani, jonka kanssa saattoi muun muassa peittää kasvot käsillä ja nauraen sanoa ”säisäisäi” niiden taas paljastuessa käsiverhon takaa. Enpä ole koskaan kenenkään muun kuullut käyttävän tuota fraasia, paikallisetkin sanovat ”Cha-ee!”.

Asiaan! Siirryimme famun ja Piksu-vaarin kera Jomtien Beachin eteläpuolelle Na-Jomtieniin, missä varsin luksushenkinen Dor-Shada Resort piti meitä hyvänä kolme yötä. Hotellilla oli upeat uima-altaat ja oma hiekkaranta merellä, mikä oli kätevää jos esimerkiksi haluaa panna jalkansa mereen ja leikkiä hiekalla. Eittämättä mielestäni eräs hauskimmista kokemuksista oli panna jalat mereen ja leikkiä hiekalla, mutta myös Indiana Jonesin leikkiminen altaan vesiputouksen luona oli mielestäni kivaa. Vai olikohan se isästä sittenkin? Yhtä kaikki, loma famun ja vaarin lomalla oli oikein mukava ja nautin etuoikeudesta saada olla kera isovanhempieni, joita olen sittemmin loitsinut takaisin hokemalla heidän nimiään ääneen, mutta toistaiseksi turhaan. Ehkä vielä vaihdan kohderyhmää. Jos siis alat tuntea vastustamatonta halua matkustaa Bangkokiin, saatan olla onnistumaisillani.


Täällä Aleksis. Bangkokin Aleksis, Bangkok – Vientiane – Pranburi – Orimattila – Helsinki – Riihimäki - Na-Jomtien.

Kamala beach, n. 10 km Patongista

Reportterin elämä voi sitten olla raskasta. Sehän sisältää muun muassa viiden tähden hotellimajoituksia lomakohteissa sekä auringonpalvontaa ja altaassa polskintaa perheeni kera. Noh, en ole varma tähtien lukumäärästä ja lomakohteitahan kuuluu tylysti haukkua turistien pilaamiksi. Mutta allas oli kyllä hyvä hienoine vettäsylkevine merihevospatsaineen.


Otin tässä taannoin siis toisin sanoen tilaisuudesta vaarin lähteä isin työmatkalle mukaan tekemään havaintoja Phuketin saarelta, missä pidettiin kaksiviikkoinen koulutusasioiden ammattilaisten koulutus koulutuksesta. Noin karkeasti ja suunnilleen. Isiä ei lomaparatiisissa paljon näkynyt: puoli yhdeksästä puoli kuuteen jotain wöökshoppeja ja satunnaiset lisäkokoukset päälle. Uneni läpi kuulin hänen vielä toisinaan poistuvan myöhään illalla juttelemaan pomonsa kanssa jotakin tärkeää tahi kirjoittamaan sähköpostia. Mitä lie. Yksi sunnuntai sentään siunaantui vapaapäiväksi ja silloin suuntasimme koko perheen voimin viidakkoon ihailemaan vankeudesta pelastettuja gibboneita, joita kiltit kansalaisjärjestötädit sopeuttavat takaisin luontoon.



Yritys päästä tutustumaan paikalliseen terveydenhuoltoon oli kova, mutta tulokseton. Äitini retkotti toisen viikon flunssaisena sängynpohjalla ja minäpoika pamautin huolella hampaani – ja niiden väliin kieleni – hotellihuoneen lipastoon. Selvisimme kuitenkin kotihoidolla hotellioloissa, mutta kotiinpaluuta rupesimme jo kaikki odottamaan hyvissä ajoin ennen koulutuskoulutuskoulutuksen loppumista.

Kotiinlähtö ei sitten ollutkaan aivan yksinkertainen asia. Katsos isäni kertoi päivää ennen lähtöpäivää ruokaostoksilla kuulleensa paikallisen lentokentän olevan suljettu. Apteekki varmisti asian todenperäisyyden. (Mistä ihmeestä isäni keksii näin luontevia lähteitä? Muistimerkintä itselle: kysele elinkeinonharjoittajilta analyysejä maailmanmenosta). Kävi ilmi, että poliittinen tilanne oli kiristynyt tässä demokratian laboratoriokokeessa jota Thaimaan kuningaskunnaksi kutsutaan ja silloinhan voi väkijoukko vaikka marssia hallituksen palatsiin ja sulkea pari kolme lentokenttää. Tästä kaikesta seurannutta hulinaa aina valpas ja turistien etujärjestönä firaabelihommia tekevä suomalaislehdistö ansiokkaasti otsikoiden seurasikin. Krhm, takaisin asiaan. Kuten olin sanomassa, paluulentomme peruttiin. Se ei tietenkään estänyt Thai Airwaysia ystävällisesti varaamasta meille paikkoja seuraavalle lennolle, jonka varmana tietona tiedettiin lentävän. Ja sitä seuraavalle. Älkää huoliko, soitamme mikäli lento ei lähde, ystävällinen virkailija ilmoitti ennen kuin jäimme odottamaan soittoa, jota ei ole vieläkään tullut.

Suureelliseen maailmanmenoon sopivat evakuoinnit kuin tyhjä vesitonkka pyykkikoriin. Eikä evakuointi olisi oikein mitään, ellei sitä tehtäisi von Trappin perheen asettaman kansainvälisen standardin mukaisesti aamuyöllä. Siispä isin työkavereista suurin osa lähti varta vasten yön pimeydessä vuokratulla bussilla kohti Bangkokia meidän jäädessä toiveikkaana odottamaan vakaassa tahdossa luvattuja lentoja tilanteen mahdollisesti rauhoituttua.


Oli jännittävää seurata miten vanhempani toimivat tiedon ollessa säännelty hyödyke. Molempia tuntui kovasti kaivertavan epätietoisuus ja he keskustelivat kaikenlaisista mahdollisista tapahtumakuluista ja mitä sitten tehtäisiin. Ilmeisesti minä olin jotenkin keskustelujen keskiössä. Nautiskelin saamastani mukavasta huomiosta ja nojailin rattaissani vettä siemaillen rennosti taaksepäin.

Suunnilleen niihin aikoihin kun Thai Airways ei soittanut meille, alkoi tilanne valjeta Phukettiin jääneille erittäin selvästi: tilanne oli valtavan epäselvä. Tästä syystä isin jäljellejääneiden kollegoiden kesken päädyttiin vuokraamaan paikan päältä pikkubussi ja lähtemään kahdeksalta seuraavana aamuna. Ilmeisesti kaikki eivät todella tunne Sound of Music -elokuvaa ja sen asettamia esimerkkejä kansallisiin kahnauksiin liittyvien pakoyritysten kellonajoista riittävän hyvin. Toisaalta, eikös tuo pakoyritys vaatinut pitkähkön lauluesityksen onnistuakseen? Alankin hiljalleen ymmärtää isän aamuista jodeleidiita tulvinutta suihkulauluesitystä entistä paremmin. Joitakin asioita voi ymmärtää. Mutta ei niitä tarvitse hyväksyä!

Ja takaisin asiaan. Äiti ja isä rupesivat jännäämään miten jaksaisin yli kaksitoistatuntisen automatkan, joka edessä odotti. Miten niin minä? Päätin todistaa epäuskoisille vanhemmilleni, että jos joku osaa matkustaa, niin se olen minä! Onneksi isin työtoverit tekivät haasteeni saada mallikelpoisimman matkustajan titteli hyvin helpoksi. Antakaas kun kerron. Lähtömme viivästyy, kun porukan vanhin setä pyörii huolestuneena hotellin aulassa ja kertoo unohtaneensa jotain elintärkeää huoneeseensa. Kun ystävälliset virkailijat ovat pelastaneet sedän Pringles-purnukan, pakkaudumme kaikki autoon. Toinen setä aloittaa ankaran valituksen loistohotellimme mielestäni varsin maukkaasta ja ravitsevasta aamiaistarjoilusta ja ohjeistaa kuskiamme täysin väärään suuntaan. Kultaisilla kaarilla tehdyn pitkähkön aamiaispysähdyksen jälkeen voimme vihdoin lähteä matkaan. Ai, mutta pitäähän auto tietenkin tankata ennen valtaisan pitkää ajomatkaa. Kas noin, olemme lähtöpisteessä vain tuntia suunniteltua lähtöaikaa myöhemmin. Mutta sitten matka vihdoin alkaa toden teolla ja pysähdymme lounaalle vasta kahden ja puolen tunnin kuluttua. Perheemme suunnistaa ripeästi ensimmäiseen ravintolaan ja odottelemme jo ruokaa, kun meille tullaan kertomaan, ettei paikasta löydy muille mitään syötävää. Niinpä he päättävät odottaa, että olemme syöneet ja ajaa sitten viidensadan metrin matkan maineikkaaseen Kentucky Fried Chicken -laaturavintolaan. Äiti komentaa matkaseuraamme hoitamaan visiitin ilman meitä. Kun kaikki ovat saaneet kupunsa pullolleen, lähdemme jälleen matkaan. Mutta kymmenen minuutin kuluttua on ilman muuta pysähdyttävä ostamaan tuliaisiksi etelän herkkua, tuhannen vuoden kananmunia. Ja sitten taas vartin päästä jonkun on toki päästävä vessaan. Ja niin edelleen. Minä se vaan katselen tyytyväisenä ohikiitäviä autoja välillä aitiopaikalta isin pomon sylistä, enkä vaadi pysähdyksiä kuin kerran. Silloinkin annoin matkatovereilleni valinnanmahdollisuuden: vienosti tuoksuva vaippani olisi voitu vaihtaa myös liikkuvassa autossa. Jostain syystä ei tätä vaihtoehtoa tunnuttu harkittavan kovin vakavasti.

Vaikka matkailu avartaa ja vaihtelu virkistää, on ihanaa päästä kotiin. Bangkokin kotiin.


Täällä Aleksis. Bangkokin Aleksis, Phuket – Bangkok.

Tuokiokuvia nousevan auringon maasta (3.-9.8.2008)

Lähdimme myöhään eräänä iltana pitkälle matkalle kohti Japanin Pohjolaa, Hokkaidon saaren vähemmän tunnettuun Obihiron kaupunkiin. Isäni oli kutsuttu paikallisen maatalous- ja eläinlääketieteellisen yliopiston vuosittaiseen seminaarin puhumaan maatalouden yhteyksistä maailmanlaajuisiin haasteisiin. En aiemmin arvannutkaan isäni olevan myös tämän alan kansainvälinen asiantuntija. Bangkokin Suvarnabhumin lentokenttä alkaa hiljalleen tulla minulle melko tutuksi. Touhukkaat virkailijat yrittävät auttaa meitä pääsemään Obihiroon hieman turhankin innokkaasti alkuperäisen lentomme ollessa reippaasti myöhässä, mikä vaarantaa jatkolentomme – yhtäkkiä olemmekin heidän mukaansa matkalla Tokion emmekä Osakan kautta. Kieltäydymme jyrkästi ja virkailija veikkaa meidän pelkäävän Tokion suurkaupunkimaista tunnelmaa ja tiedustelee hieman tätimäisesti että ”miiikäs siinä Tokiossa nyt sitten…?” Isä pitää ryhdikkään värikkäästi maalaillen kiinni nimenomaisesta suunnitelmastamme välttää Tokiossa odottava kolmen tunnin lentokenttävaihdos parkuvan, rättiväsyneen poikalapsen kanssa. Hetkinen! Sehän lienen minä. Taisi isi puhua teoreettisella tasolla, sillä enhän minä koskaan a) paru, b) ole väsynyt. Räteistä nyt puhumattakaan.

Pitkä tarina pätkäksi. Pidämme päämme ja tiedämme että voimme myöhästyä jatkolennolta, kuten tapahtuukin. Vaihtoehtomme on kuitenkin varsin mukava, kun pääsemme asettumaan vuorokaudeksi Osakan lentokenttähotelliin lepäilemään. Matka olisi yhteen pötköön ollutkin hieman vaativa jopa minunkaltaiselleni väsymättömälle matkaajalle. Ilman pysähdystä olisi sitä paitsi jäänyt tähänastisen kokemukseni perusteella maailman paras leikkipaikka testaamatta ja huhupuheiden mukaan maailman pisin ristikkosilta näkemättä!

Perillä Hokkaidolla musta luksusauto lipuu hakemaan arvovieraat Obihiron pikkukentältä . Kuski korjaa valkoisia käsineitään ja jenihymy suhisee tasaisesti kohti Obihiron keskustaa. Sieltä isä kiidätetäänkin suoraan seminaaripaikalle, jossa simultaanitulkki jo odottaa kärsimättömänä puhujan kanssa käytävää keskustelua. Taidat jättää lounaan väliin tänään, japanilainen seminaarinjärjestäjä toteaa matkalla isälleni, joka vastaa ilmoitukseen alistuneella vatsankurinalla ja vienolla pyynnöllä saada kahvia. Kahvia ei tipu, mutta muuten ollaan kovin pokkailevia, jos kohta varautuneita.

Minä sen sijaan pääsen taas uuteen hotelliin asetuttuamme äidin kanssa virvokkeelle paikalliseen kahvilaan. Äiti tuskailee, ettei tiedä mitään japanilaisesta tippikulttuurista, mutta onneksi asia selviää pian, kun tarjoilija juoksee huutaen ja kumarrellen peräämme pöytään ”unohtamiamme” rahoja palauttamaan. Kaupungilla kierrellessämme teen vertailevaa tutkimusta Bangkokin ja Obihiron olemuksesta. Täällä on aavistuksen verran vähemmän kuumaa ja kosteaa kuin Bangkokissa, joten ulkona on mukava olla (piste Obihirolle). Niinpä pääsen joka päivä useampaan otteeseen puistoon leikkimään ja kaupungin kaduille katselemaan autoja ja moottoripyöriä, joten ei haittaa, että ajopelejä on huomattavasti vähemmän kuin kotikaupungissani (pisteet molemmille). Kommunikointi obihirolaisten kanssa on haastavaa, sillä toisin kuin Bangkokissa, missä kaikki osaavat sanoa englanniksi ”same same”, kukaan ei tunnu puhuvan sanaakaan englantia (piste Bangkokille). Toisaalta japanin opintoni pääsevät hyvään alkuun, kun joka toinen vastaantuleva täti lyö minut nähdessään käsiään yhteen ja kumartuu puoleeni hokemaan ”kawai, kawai”. Näkevät siis jotain söpöä (suom. huom.). Johtopäätös: Molemmissa paikoissa on puolensa.

Isäni on pitkä mies. Jollet usko, kysy miksi häntä kutsutaan eteläisessä Päijät-Hämeessä ja saat vastaukseksi jotakin siihen suuntaan, että Pitkä-Mikoksipa tietenkin. Kun hän seisoo korkeintaan samanpituisten japanilaisten illallisella kiittämässä vuolaasti vieraanvaraisuudesta, on näky runoilijan sanoin komea. Minä en seissyt juhlavan tilaisuuden aikana juuri lainkaan, mutta sain arvolleni sopivan määrän lahjoja Obihiron Unesco-vapaaehtoisilta (mitä lie tekevät, isä ei kuuleman mukaan vielä kysyttyänsäkään tiedä…): hienon perinteisen japanilaisen yukata -puvun, mainion puhallettavan supersankari Anpanman-hahmon kepin päässä, origameja ja paljon muuta. Isä osui sakepäissään aivan oikeaan, sopivan vieraanvaraisia ovat. Reilusta kymmenestä isännästä ja emännästä vain yksi puhuu auttavasti englantia ja tulkki on jatkuvasti innokkaiden puheenpitäjien ylityöllistämä. Äitiä rajallinen kielitaito ei haittaa. Pian hän ja paikallisessa harrastelijakuorossa laulava bassosetä löytävät yhteisen sävelen ja kajauttavat yksissä tuumin ilmoille Sibeliuksen Finlandian. Suomalaisista rallikuskeistakin tentataan ohimennen. Laulun sanoin, olen suomalainen.

Täällä Aleksis. Bangkokin Aleksis, Bangkok-Osaka-Obihiro.