Matkoista ja vieraista

Hyvät lukijani. Pahoittelen pitkää hiljaiseloa ja siirryn asiaan kiitettyäni kirjoitusteni saamasta runsaasta myönteisestä palautteesta, se on lämmittänyt mieltäni erittäin paljon. Kiitos kirjoitusteni saamasta runsaasta myönteisestä palautteesta. Sitten asiaan! Niin paljon on ehtinyt tapahtua sitten viime kirjoituksen, että voin vain raapaista pintaa joistakuista kohokohdista. Khoottoot khrap!

Serkkujeni Saskian, Eliaksen ja Luukaksen sekä tätini Lauran visiitti lokakuussa (niin se vaan aika rientää!) oli oikea kohokohtien Soufflé des Soufflés! Mikäli ymmärrätte mitä tarkoitan. Tarkoitan, että se oli oikein tosi, tosi mukavaa. He tulivat tänne vajaiksi kahdeksi viikoksi ja kiinnyimme toisiimme entistä enemmän. Serkut pitivät minusta hyvää huolta ja taisin saada aika paljon iloisia ilmeitä aikaan omalla eläväisyydelläni. Tätini Laura teki minuun suuren (ja positiivisen!) vaikutuksen leikkimällä kanssani mahtava mies -leikkiä. Jotenkin hän on mielestäni oivaltanut jotakin melko keskeistä olemuksestani. Haitaksi ei myöskään ole se, että leikkiin liittyy aimo annos ketkutusta ja käsien heiluntaa. Nauroin monesti oikein makeasti ja nautin olostani.

Isä lähti työmatkalle kesken kaiken Laosiin. Emme jääneet tuleen makaamaan, vaan neuvokkaina pakkauduimme kuuden hengen kokoonpanollemme aivan liian pieneen taksiautoon ja suunnistimme Pranburin Dolphin Bay Resorttiin. Sana suunnistaa osuikin tässä harvinaisen oikeaan, sillä Bangkokin kadut hyvin tunteva taksikuskisetämme oli aivan eksyksissä suurkaupungin ulkopuolella ja joutui lopulta ottamaan vastaan äitini ja tätini huonon thain, englannin ja suomen kielillä antamia neuvoja. Mutta perille päästiin tuohon minulle jo tutuksi tulleeseen rantalomakohteeseen. Ei siinä mitään, paikka on eri vinkeä ja kuulemma lapsiystävällinen. Tiedä siitä sitten, mutta siellä on minulle mukavasti lääniä tepastaa ja keinua ja uiskennella ja ruokakin on kelpoa. Serkkuni ovatkin todellisia vesipetoja ja viihtyivät tosi hyvin polskimassa kanssani ja minua ilman. Erityisen lämmöllä muistelen merenrannalla kahluuta ja leikkejä serkkujen kanssa kakunkääntöineen. Oikeaa lomatunnelmaa.


Isän puuttuessa koen kuitenkin helposti jääväni jostain olennaisesta paitsi. Vaan jäimmekö näiden tunteiden valtaan? Ei. Lamaannuimmeko? Emme. Se tuli sitten, jäimmekö siihen makaamaan? Tuskin. Sen sijaan porskutimme muina serkuksina yms. sukulaisina isän hankkimien lentolippujen osoittamaan suuntaan. Hyttysten ja lipullisten kanssamatkustajien seurassa päädyimme sujuvasti Laosin pääkaupunki Vientianeen, missä sain kommunistisesti suuntautuneen rajavartijan mallia Yrmy hymyilemään. Ei se paljoa vaadi, sano. Niin metsä vastaa kuin sinne hymyää, loppujen lopuksi. Noh, yövyimme koko poppoo samassa hienostohotellissa keskellä laoslaista suurkaupunkia. Paikallismiljöötä kuvaa hyvin se, että kun astuu keskikaupungilla sijaitsevasta hotellista kadulle, huomaakin tömistelevänsä tomua kuoppaisella hiekkatiellä, jossa joko on sateen tekemiä pieniä järviä tai sitten ei ole.

Vientianessa oli kivoja nähtävyyksiä, joista osaan tutustuin päiväunieni jälkeen kuvamateriaalin ja tarinankerronnan kautta. Kaupungin lähellä sijaitsevassa suuressa Buddha-puistossa vierailin kuitenkin aivan persoonakohtaisesti. Puisto oli täynnä toinen toistaan yrmeämpiä patsaita ja törmäsinpä myös makaavaan Buddhaan. Olivat voimat sitten uupuneet aika lailla keskellä puistoa. Naureskelin itsekseni tätä ilmeistä ironiaa – Buddhahan itse asiassa tarkoittaa sanskritiksi herännyttä, mutta tämä hahmo se veteli hirsiä kylkiluut rohisten. Heehhee.

Kaikki hauska loppunee aikanaan. Jos aikuisiin on uskominen, näin tietysti onkin, mutta saanen epäillä. Asiaan! Minilomamme Vientianessa päättyi eräänä päivänä ja palasimme kotiin Bangkokiin. Testasin paikallista huumorintajua vielä lentokentällä tarjoamalla jalosti tuttiani jälleen yrmeästi näyttäytyvälle Laosin kansan vallankumouspuolueen edustajalle. Ei huolinut, mutta antoi setä varomattomasti hymyillessään takaisin jotain mitä ei ehkä muistanut töissä ollessa omistavansa. Hymisimme siinä toisillemme ja ajattelin toivoa ehkä sittenkin olevan tällä rutiköyhällä kehitysmaallakin.

Parin päivän päästä serkut lähtivät tätini saattelemana surullista kyllä edelleen omaan kotiinsa. Surua lievitti se, että isä tuli jälleen parin päivän päästä takaisin. Perhe oli koossa taas. Perhe on paras. Eikä aikaakaan (taisimme elää marraskuuta), kun isän lisäksi kotiimme tupsahti toinen sukulaisperhe, nimittäin Matti-setä ja Hanski-täti serkkujeni Joelin ja Ilmon kanssa – jippii! Olin tosi iloinen Ilmon, Joelin, Matin ja Hanskin seurasta ja nautin vanhempieni tavoin joka hetkestä. Vaikka tämä porukka ei tarvinnut minua opastamaan heitä Bangkokin kaduilla, vaan selviytyi hyvin itsenäisesti niin käärmefarmista kuin toreista ja räätäleistäkin, en kuitenkaan malttanut olla viemättä heitä tuttuun ja rauhaisaan lomapaikkaamme Pranburissa, mistä käväisimme myös Hua Hinissä norsun selässä.
Jostain kumman syystä isi päätti siellä ollessamme taas lähteä ulkomaille, tällä kertaa Japaniin, minne matka taittui kuuleman mukaan pakolaisleiriä muistuttaneen U-Tapaon sotilaskentän kautta. Paikalliseen hallitukseen tyytymättömät keltaisiin paitoihin sonnustautuneet iloiset ihmiset kun olivat silloin päättäneet pitää juhliaan Bangkokin kansainvälisillä lentokentillä, eivätkä koneet enää mahtuneet sekaan. Näiden pippaloiden takia myös sukulaiseni saivat viime hetkeen saakka jännittää paluulentojensa kohtaloa, mutta pääsivät lopulta alkuperäisen aikataulun mukaisesti Suomeen. Toisin kävi meillä muutamaankin otteeseen vierailleille äidin entiselle työkaverille Tepolle puolisoineen. Heidät kuljetettiin puolen Thaimaan halki Phuketiin ja sieltä sitten monta päivää myöhässä Suomeen.

Vuosikirjan viimeisen luvun lähestyessä keskikohdan nostettaan pakkasimme hyvän palan maallista omaisuuttamme ja matkasimme entiseen kotimaahani Suomeen. Noh, määrittelykysymys, ei nyt takerruta siihen. Suomessa meitä odotti Kari-vaari, lisäkerros vaatteita ja taksi valmiina viemään meidät Taro Korhosen suosikkipitä… kaupunkiin Orimattilaan. Perillä Orimattilassa oli riemullista olla vaarin ja mummin kanssa. Ulkona pakkasessa oli tosi kivaa, vaikkakin kivan määrä saattaa hieman vääristyä sen kamalan määrän johdosta, mikä edelsi uloslähtöä. Tarkoitan luonnollisesti sitä luonnotonta pakkausmateriaalien määrää johon minut sullottiin, suloisesta uhmakkuudestani huolimatta. Parin päivän päästä siirryimme joulun viettoon Helsingin pitäjän eteläpuolelle, missä famu ja Piksu-vaari olivat avokäsin ja -sydämin vastassa. Jotenkin leimallista kaksi sukupolvea vanhemmalle lähisuvulle.

Muu Suomessa olo oli vauhdikasta paikasta toiseen ryntäilyä. Näimme ihanan paljon pieniä ihmisiä ja eläimiäkin. Ihmisistä mainittakoon nyt ainakin hurmaavat pikkuserkkuni Senni ja Maiju, joiden kotona Riihimäellä siivosin väsymättä pienellä vaaleanpunaisella imurilla. Saimme myös nauttia ystäväni Tuukan vieraanvaraisuudesta, kun yövyimme lähes vanhoilla kotikulmilla. Harmitti, anteeksi nyt vain, pirusti etten onnistunut Tuukan kanssa vaihtamaan sotatarinoita. Olen sentään tuntenut Tuukan jo lähes eriskummallisesta ja vain hieman hurmoshengestä jääneestä perhevalmennuksesta lähtien. Tuukalta oli vain lyhyt matka Vilppulantielle, missä näin vanhassa kunnon syntymäkodissani tuvan täydeltä hauskoja hemuleita. Vietimme matkan loppuvaiheita enimmäkseen Orimattilassa, missä päätimme tehdä perinteiset ja sairastaa kuka mitäkin sillä seurauksella, että ikävän moni ystävä jäi kokonaan näkemättä. Vanhempani kuitenkin eksperimentoivat ensi kertaa elämässäni jättämällä minut yöksi mummin ja vaarin hoivaan, mistä suivaantuneena nukuin erinomaisesti ja keskeytyksettä. Äiti sanoo vieressä hihallensa, että myös ensi kertaa elämässäni. Mene tiedä, mutta olipa virkistävää.

Bangkokiin ja kotiin paluu on aina mukavaa. Olin jo Suomessa tottunut suomalaiseen kieleen ja kulttuuriin siinä määrin, että ilahduin valtavasti kun isä eräänä päivänä tammikuussa toi sisään sujuvasti suomea kanssani puhuvan Caiuksen. Caius on kuulemma isin vanha koulukaveri ja viihtyi meillä hetken ennen kuin pakkasi laukkunsa ja paineli pohjoiseen Chiang Maihin. Caiuksen lähtiessä matkaan lähes samalla ovenavauksella tulivat famu ja Piksu-vaari visiitille. Kuinka mukavaa! Vajaan kahden viikon reissu oli tosi hauska. Piksu-vaari luki paljon ja famu oli hyvä ja vitsikäs keskustelukumppani, jonka kanssa saattoi muun muassa peittää kasvot käsillä ja nauraen sanoa ”säisäisäi” niiden taas paljastuessa käsiverhon takaa. Enpä ole koskaan kenenkään muun kuullut käyttävän tuota fraasia, paikallisetkin sanovat ”Cha-ee!”.

Asiaan! Siirryimme famun ja Piksu-vaarin kera Jomtien Beachin eteläpuolelle Na-Jomtieniin, missä varsin luksushenkinen Dor-Shada Resort piti meitä hyvänä kolme yötä. Hotellilla oli upeat uima-altaat ja oma hiekkaranta merellä, mikä oli kätevää jos esimerkiksi haluaa panna jalkansa mereen ja leikkiä hiekalla. Eittämättä mielestäni eräs hauskimmista kokemuksista oli panna jalat mereen ja leikkiä hiekalla, mutta myös Indiana Jonesin leikkiminen altaan vesiputouksen luona oli mielestäni kivaa. Vai olikohan se isästä sittenkin? Yhtä kaikki, loma famun ja vaarin lomalla oli oikein mukava ja nautin etuoikeudesta saada olla kera isovanhempieni, joita olen sittemmin loitsinut takaisin hokemalla heidän nimiään ääneen, mutta toistaiseksi turhaan. Ehkä vielä vaihdan kohderyhmää. Jos siis alat tuntea vastustamatonta halua matkustaa Bangkokiin, saatan olla onnistumaisillani.


Täällä Aleksis. Bangkokin Aleksis, Bangkok – Vientiane – Pranburi – Orimattila – Helsinki – Riihimäki - Na-Jomtien.

Kamala beach, n. 10 km Patongista

Reportterin elämä voi sitten olla raskasta. Sehän sisältää muun muassa viiden tähden hotellimajoituksia lomakohteissa sekä auringonpalvontaa ja altaassa polskintaa perheeni kera. Noh, en ole varma tähtien lukumäärästä ja lomakohteitahan kuuluu tylysti haukkua turistien pilaamiksi. Mutta allas oli kyllä hyvä hienoine vettäsylkevine merihevospatsaineen.


Otin tässä taannoin siis toisin sanoen tilaisuudesta vaarin lähteä isin työmatkalle mukaan tekemään havaintoja Phuketin saarelta, missä pidettiin kaksiviikkoinen koulutusasioiden ammattilaisten koulutus koulutuksesta. Noin karkeasti ja suunnilleen. Isiä ei lomaparatiisissa paljon näkynyt: puoli yhdeksästä puoli kuuteen jotain wöökshoppeja ja satunnaiset lisäkokoukset päälle. Uneni läpi kuulin hänen vielä toisinaan poistuvan myöhään illalla juttelemaan pomonsa kanssa jotakin tärkeää tahi kirjoittamaan sähköpostia. Mitä lie. Yksi sunnuntai sentään siunaantui vapaapäiväksi ja silloin suuntasimme koko perheen voimin viidakkoon ihailemaan vankeudesta pelastettuja gibboneita, joita kiltit kansalaisjärjestötädit sopeuttavat takaisin luontoon.



Yritys päästä tutustumaan paikalliseen terveydenhuoltoon oli kova, mutta tulokseton. Äitini retkotti toisen viikon flunssaisena sängynpohjalla ja minäpoika pamautin huolella hampaani – ja niiden väliin kieleni – hotellihuoneen lipastoon. Selvisimme kuitenkin kotihoidolla hotellioloissa, mutta kotiinpaluuta rupesimme jo kaikki odottamaan hyvissä ajoin ennen koulutuskoulutuskoulutuksen loppumista.

Kotiinlähtö ei sitten ollutkaan aivan yksinkertainen asia. Katsos isäni kertoi päivää ennen lähtöpäivää ruokaostoksilla kuulleensa paikallisen lentokentän olevan suljettu. Apteekki varmisti asian todenperäisyyden. (Mistä ihmeestä isäni keksii näin luontevia lähteitä? Muistimerkintä itselle: kysele elinkeinonharjoittajilta analyysejä maailmanmenosta). Kävi ilmi, että poliittinen tilanne oli kiristynyt tässä demokratian laboratoriokokeessa jota Thaimaan kuningaskunnaksi kutsutaan ja silloinhan voi väkijoukko vaikka marssia hallituksen palatsiin ja sulkea pari kolme lentokenttää. Tästä kaikesta seurannutta hulinaa aina valpas ja turistien etujärjestönä firaabelihommia tekevä suomalaislehdistö ansiokkaasti otsikoiden seurasikin. Krhm, takaisin asiaan. Kuten olin sanomassa, paluulentomme peruttiin. Se ei tietenkään estänyt Thai Airwaysia ystävällisesti varaamasta meille paikkoja seuraavalle lennolle, jonka varmana tietona tiedettiin lentävän. Ja sitä seuraavalle. Älkää huoliko, soitamme mikäli lento ei lähde, ystävällinen virkailija ilmoitti ennen kuin jäimme odottamaan soittoa, jota ei ole vieläkään tullut.

Suureelliseen maailmanmenoon sopivat evakuoinnit kuin tyhjä vesitonkka pyykkikoriin. Eikä evakuointi olisi oikein mitään, ellei sitä tehtäisi von Trappin perheen asettaman kansainvälisen standardin mukaisesti aamuyöllä. Siispä isin työkavereista suurin osa lähti varta vasten yön pimeydessä vuokratulla bussilla kohti Bangkokia meidän jäädessä toiveikkaana odottamaan vakaassa tahdossa luvattuja lentoja tilanteen mahdollisesti rauhoituttua.


Oli jännittävää seurata miten vanhempani toimivat tiedon ollessa säännelty hyödyke. Molempia tuntui kovasti kaivertavan epätietoisuus ja he keskustelivat kaikenlaisista mahdollisista tapahtumakuluista ja mitä sitten tehtäisiin. Ilmeisesti minä olin jotenkin keskustelujen keskiössä. Nautiskelin saamastani mukavasta huomiosta ja nojailin rattaissani vettä siemaillen rennosti taaksepäin.

Suunnilleen niihin aikoihin kun Thai Airways ei soittanut meille, alkoi tilanne valjeta Phukettiin jääneille erittäin selvästi: tilanne oli valtavan epäselvä. Tästä syystä isin jäljellejääneiden kollegoiden kesken päädyttiin vuokraamaan paikan päältä pikkubussi ja lähtemään kahdeksalta seuraavana aamuna. Ilmeisesti kaikki eivät todella tunne Sound of Music -elokuvaa ja sen asettamia esimerkkejä kansallisiin kahnauksiin liittyvien pakoyritysten kellonajoista riittävän hyvin. Toisaalta, eikös tuo pakoyritys vaatinut pitkähkön lauluesityksen onnistuakseen? Alankin hiljalleen ymmärtää isän aamuista jodeleidiita tulvinutta suihkulauluesitystä entistä paremmin. Joitakin asioita voi ymmärtää. Mutta ei niitä tarvitse hyväksyä!

Ja takaisin asiaan. Äiti ja isä rupesivat jännäämään miten jaksaisin yli kaksitoistatuntisen automatkan, joka edessä odotti. Miten niin minä? Päätin todistaa epäuskoisille vanhemmilleni, että jos joku osaa matkustaa, niin se olen minä! Onneksi isin työtoverit tekivät haasteeni saada mallikelpoisimman matkustajan titteli hyvin helpoksi. Antakaas kun kerron. Lähtömme viivästyy, kun porukan vanhin setä pyörii huolestuneena hotellin aulassa ja kertoo unohtaneensa jotain elintärkeää huoneeseensa. Kun ystävälliset virkailijat ovat pelastaneet sedän Pringles-purnukan, pakkaudumme kaikki autoon. Toinen setä aloittaa ankaran valituksen loistohotellimme mielestäni varsin maukkaasta ja ravitsevasta aamiaistarjoilusta ja ohjeistaa kuskiamme täysin väärään suuntaan. Kultaisilla kaarilla tehdyn pitkähkön aamiaispysähdyksen jälkeen voimme vihdoin lähteä matkaan. Ai, mutta pitäähän auto tietenkin tankata ennen valtaisan pitkää ajomatkaa. Kas noin, olemme lähtöpisteessä vain tuntia suunniteltua lähtöaikaa myöhemmin. Mutta sitten matka vihdoin alkaa toden teolla ja pysähdymme lounaalle vasta kahden ja puolen tunnin kuluttua. Perheemme suunnistaa ripeästi ensimmäiseen ravintolaan ja odottelemme jo ruokaa, kun meille tullaan kertomaan, ettei paikasta löydy muille mitään syötävää. Niinpä he päättävät odottaa, että olemme syöneet ja ajaa sitten viidensadan metrin matkan maineikkaaseen Kentucky Fried Chicken -laaturavintolaan. Äiti komentaa matkaseuraamme hoitamaan visiitin ilman meitä. Kun kaikki ovat saaneet kupunsa pullolleen, lähdemme jälleen matkaan. Mutta kymmenen minuutin kuluttua on ilman muuta pysähdyttävä ostamaan tuliaisiksi etelän herkkua, tuhannen vuoden kananmunia. Ja sitten taas vartin päästä jonkun on toki päästävä vessaan. Ja niin edelleen. Minä se vaan katselen tyytyväisenä ohikiitäviä autoja välillä aitiopaikalta isin pomon sylistä, enkä vaadi pysähdyksiä kuin kerran. Silloinkin annoin matkatovereilleni valinnanmahdollisuuden: vienosti tuoksuva vaippani olisi voitu vaihtaa myös liikkuvassa autossa. Jostain syystä ei tätä vaihtoehtoa tunnuttu harkittavan kovin vakavasti.

Vaikka matkailu avartaa ja vaihtelu virkistää, on ihanaa päästä kotiin. Bangkokin kotiin.


Täällä Aleksis. Bangkokin Aleksis, Phuket – Bangkok.

Tuokiokuvia nousevan auringon maasta (3.-9.8.2008)

Lähdimme myöhään eräänä iltana pitkälle matkalle kohti Japanin Pohjolaa, Hokkaidon saaren vähemmän tunnettuun Obihiron kaupunkiin. Isäni oli kutsuttu paikallisen maatalous- ja eläinlääketieteellisen yliopiston vuosittaiseen seminaarin puhumaan maatalouden yhteyksistä maailmanlaajuisiin haasteisiin. En aiemmin arvannutkaan isäni olevan myös tämän alan kansainvälinen asiantuntija. Bangkokin Suvarnabhumin lentokenttä alkaa hiljalleen tulla minulle melko tutuksi. Touhukkaat virkailijat yrittävät auttaa meitä pääsemään Obihiroon hieman turhankin innokkaasti alkuperäisen lentomme ollessa reippaasti myöhässä, mikä vaarantaa jatkolentomme – yhtäkkiä olemmekin heidän mukaansa matkalla Tokion emmekä Osakan kautta. Kieltäydymme jyrkästi ja virkailija veikkaa meidän pelkäävän Tokion suurkaupunkimaista tunnelmaa ja tiedustelee hieman tätimäisesti että ”miiikäs siinä Tokiossa nyt sitten…?” Isä pitää ryhdikkään värikkäästi maalaillen kiinni nimenomaisesta suunnitelmastamme välttää Tokiossa odottava kolmen tunnin lentokenttävaihdos parkuvan, rättiväsyneen poikalapsen kanssa. Hetkinen! Sehän lienen minä. Taisi isi puhua teoreettisella tasolla, sillä enhän minä koskaan a) paru, b) ole väsynyt. Räteistä nyt puhumattakaan.

Pitkä tarina pätkäksi. Pidämme päämme ja tiedämme että voimme myöhästyä jatkolennolta, kuten tapahtuukin. Vaihtoehtomme on kuitenkin varsin mukava, kun pääsemme asettumaan vuorokaudeksi Osakan lentokenttähotelliin lepäilemään. Matka olisi yhteen pötköön ollutkin hieman vaativa jopa minunkaltaiselleni väsymättömälle matkaajalle. Ilman pysähdystä olisi sitä paitsi jäänyt tähänastisen kokemukseni perusteella maailman paras leikkipaikka testaamatta ja huhupuheiden mukaan maailman pisin ristikkosilta näkemättä!

Perillä Hokkaidolla musta luksusauto lipuu hakemaan arvovieraat Obihiron pikkukentältä . Kuski korjaa valkoisia käsineitään ja jenihymy suhisee tasaisesti kohti Obihiron keskustaa. Sieltä isä kiidätetäänkin suoraan seminaaripaikalle, jossa simultaanitulkki jo odottaa kärsimättömänä puhujan kanssa käytävää keskustelua. Taidat jättää lounaan väliin tänään, japanilainen seminaarinjärjestäjä toteaa matkalla isälleni, joka vastaa ilmoitukseen alistuneella vatsankurinalla ja vienolla pyynnöllä saada kahvia. Kahvia ei tipu, mutta muuten ollaan kovin pokkailevia, jos kohta varautuneita.

Minä sen sijaan pääsen taas uuteen hotelliin asetuttuamme äidin kanssa virvokkeelle paikalliseen kahvilaan. Äiti tuskailee, ettei tiedä mitään japanilaisesta tippikulttuurista, mutta onneksi asia selviää pian, kun tarjoilija juoksee huutaen ja kumarrellen peräämme pöytään ”unohtamiamme” rahoja palauttamaan. Kaupungilla kierrellessämme teen vertailevaa tutkimusta Bangkokin ja Obihiron olemuksesta. Täällä on aavistuksen verran vähemmän kuumaa ja kosteaa kuin Bangkokissa, joten ulkona on mukava olla (piste Obihirolle). Niinpä pääsen joka päivä useampaan otteeseen puistoon leikkimään ja kaupungin kaduille katselemaan autoja ja moottoripyöriä, joten ei haittaa, että ajopelejä on huomattavasti vähemmän kuin kotikaupungissani (pisteet molemmille). Kommunikointi obihirolaisten kanssa on haastavaa, sillä toisin kuin Bangkokissa, missä kaikki osaavat sanoa englanniksi ”same same”, kukaan ei tunnu puhuvan sanaakaan englantia (piste Bangkokille). Toisaalta japanin opintoni pääsevät hyvään alkuun, kun joka toinen vastaantuleva täti lyö minut nähdessään käsiään yhteen ja kumartuu puoleeni hokemaan ”kawai, kawai”. Näkevät siis jotain söpöä (suom. huom.). Johtopäätös: Molemmissa paikoissa on puolensa.

Isäni on pitkä mies. Jollet usko, kysy miksi häntä kutsutaan eteläisessä Päijät-Hämeessä ja saat vastaukseksi jotakin siihen suuntaan, että Pitkä-Mikoksipa tietenkin. Kun hän seisoo korkeintaan samanpituisten japanilaisten illallisella kiittämässä vuolaasti vieraanvaraisuudesta, on näky runoilijan sanoin komea. Minä en seissyt juhlavan tilaisuuden aikana juuri lainkaan, mutta sain arvolleni sopivan määrän lahjoja Obihiron Unesco-vapaaehtoisilta (mitä lie tekevät, isä ei kuuleman mukaan vielä kysyttyänsäkään tiedä…): hienon perinteisen japanilaisen yukata -puvun, mainion puhallettavan supersankari Anpanman-hahmon kepin päässä, origameja ja paljon muuta. Isä osui sakepäissään aivan oikeaan, sopivan vieraanvaraisia ovat. Reilusta kymmenestä isännästä ja emännästä vain yksi puhuu auttavasti englantia ja tulkki on jatkuvasti innokkaiden puheenpitäjien ylityöllistämä. Äitiä rajallinen kielitaito ei haittaa. Pian hän ja paikallisessa harrastelijakuorossa laulava bassosetä löytävät yhteisen sävelen ja kajauttavat yksissä tuumin ilmoille Sibeliuksen Finlandian. Suomalaisista rallikuskeistakin tentataan ohimennen. Laulun sanoin, olen suomalainen.

Täällä Aleksis. Bangkokin Aleksis, Bangkok-Osaka-Obihiro.

Muang Boranin krokotiilipuistossa

Mukavan Suomen- ja sitä seuranneen Japanin-loman (jälkimmäisestä lisää ensi kerralla) takia työni pääsivät kasautumaan pahemman kerran, joten nyt riittää urakoitavaa. Siispä asiaan.

Kotiuduttuamme myös fyysiseen kotiini ihmettelin aikani miten tutulta kaikki tuntuikaan. Jossain vaiheessa kuvioihin palasi jälleen ihana hoitajani Suda, mutta huomasin myös äidin viihtyvän seurassani entistä tiiviimmin. Olen päätellyt tämän liittyvän äidin puheisiin siitä, ettei jotain gradua enää tarvitse ”vääntää”. Famu ja äiti kyllä ottivat tavaksi tehdä pieniä päiväretkiä isin jatkaessa töitä päivisin. Viikonloppuina keksimme sitten joukolla joitain eri hienoja kokemusperäisiä seikkailuja, kuten nyt eräs tietty krokotiilipuisto, Muang Boran. Tai no, teknisesti ottaen Muang Boran on kerrotun mukaan hieno matkakohde, jolla ei ole mitään tekemistä minkään epäeettisen krokotiilipuiston kanssa. Siellä sen sijaan esitellään Thaimaan rikasta kulttuuriperintöä valtavassa puistossa, johon on rakennettu suuria muistomerkkien ja muiden jäljennöksiä. Nasevasti voisi sanoa sen olevan Seurasaari, mutta kiintoisa ja suuri.

Kuulen jo lukijan kirittävän minua tarinani kanssa edelleen. Ja toden totta, jatkan kysymällä kuinka sitten on mahdollista, että viittasin meidän kokemukseemme krokopuistosta. Asia on yksinkertainen. Uneni läpi kuulostelin eräänä iltana äidin ja isän keskustelua seuraavan päivän ohjelmasta. Isä miehekkäästi maalaili kuvaa Muang Boranin pistämättömyydestä ja äiti varoitti sen olevan kuuleman ja luetun mukaan kyllä kiva mutta hankala löytää. – Olemmeko nyt varmoja, että haluamme mennä Pomppiksen kanssa eksymään autolla? äiti kysyi mielestäni kohtuullisesti. – Netti! Siellä on tätä nykyä kaikki, tiesi isä panna vastaan ja jatkoi, enkös etsi sieltä vähän ohjetta ja avot! olemmekin jo perillä. – Krrn, tunnusti äitini täten tilanteen vaativuuden isäni tuntien ja jatkoi omia puuhiaan. Isä oli kuin olikin jo käytännössä päättänyt, että Muang Boraniin mennään. Tai no, se ei ole reilusti sanottu, toki vaihtoehtona oli murjottaa ja tehdä jotain muuta mikä joka tapauksessa osoittautuisi vähintäänkin ikävähköksi tahi laimeaksi tämän fantastisen idean rinnalla. Isä pakkaamaan autoa yön hämärässä, missä hän tapasi naapurimme Khun Tadamin, joka neuvoi menemään Expresswaytä ja kääntymään melkein vasemmalle ja sitten yhtäkkiä käännytäänkin vasemmalle ja äkkiä vasemmalle taas kun kellotorni näkyy, mutta kolmipäisen elefantin ohi on ajettu. Selvät ohjeet, kiitti isä ja hyrisi hyvää mieltään. Hississä hän vihelteli omaa erinomaisuuttaan ja osin muiden taipumusta olla totaalisen väärässä. - Kyllä on mukava olla mies, sanoi isä heittäessään autonavaimia ilmaan, ennen kuin käsi kouraisi tyhjää ja avainnippu putosi maahan.

Aamun valjetessa ja tointen tultua tehdyiksi lähdimme matkaan. Puoli tuntia Muang Boraniin! isä huikkasi varmistaessaan, että famu, äiti ja minä olemme kaikki teljettyinä turvavöiden syleilyyn. Karautimme Motorwaylle ja ajoimme hyvän tovin kaikenlaisia viittoja ihmetellen. Ei se tämä vielä ole, äiti sanoi. Ei se nyt tämäkään voi olla, mutta miten…, isä touhotti. Famu viihdytti itseään katselemalla maisemia, osallistumalla sopivasti reittejä lukuun ottamatta keskusteluun ja asennoitumalla pitkään sightseeing-henkiseen ajomatkaan. Minä poika päätin ottaa univelkoja takaisin, olihan muutenkin päikkäriaikani. Automme nieltyä asfalttia noin tunnin verran vanhempani uumoilivat jonkin olevan pielessä ja ottivat seuraavan sopivan liittymän ulos Motorwayltä. Kotitaloutemme parjatuin esine, isän kännykän navigaattorisovellus (Nokia Maps, erittäin huono ja surkea) otettiin käyttöön. Näkisimmepä ainakin missä päin olemme viihtymässä. Nopea katsaus vahvistikin aikaisen analyysin: harhaan on menty. Vaan eipä mitään, lähdimme korjaamaan kurssia ja olisimme varmasti tuota pikaa Muang Boranin porteilla. Isiä jo jännitti kuinka kiva päivästä vielä tuleekaan. Navigaattori pyysi menemään seitsemisen kilometriä takaisin. Sehän on taitettu tuota pikaa. Sitten kahdeksan kilometriä vasempaan ja taas käännös. Onpa pieni tie. – Jatka. Neljäkymmentä. Viisi. Kilometriä. navigaattori ilmoitti lahjomattoman katkovalla tyylillään. Tässä vaiheessa päätin ruveta heräilemään ja katselemaan olemmeko jo kauankin olleet Muang Boranin puistossa.


Kyllä on onni että päästiin näkemään oikeata Thaimaata, famu rikkoi hiljaisuuden ajaessamme kolmatta varttia yksikaistaista tietä keskellä ei mitään. Isi ei sanonut mitään, mutta kuulin hänen ajattelevan, että äiti laskee meidän olleen tällä tiellä jo kauemmin kuin mitä koko matkan piti kestää. Myönnymme famun näkemykseen toki kaikki kolme ja alamme hiljalleen nähdä asian valoisaakin puolta. Keskinopeus on sellainen, että nuori mopoilija ajaa joko hieman edellä, rinnalla, tai hieman takanamme, joten maisemia voi ihastella kaikessa rauhassa. – Ollaan nyt oltu tällä tiellä kauemmin kuin mitä Muang Boraniin piti kestää, äiti laskostaa lopulta autossa istuvien kollektiivisen ajatuksen.

Saavumme Samut Prakanin kaupunkiin ja tiedämme kaikki, että nyt ollaan lähellä. Nokia Maps -sovellus (älä edes harkitse) näyttää, että parin helpon käännöksen jälkeen olemme Muang Boranin valloittavassa puistossa. Kyllä helpottaa. Tuossa Shellin huoltoasema, käännös. Istumme jo voitonvarmoina liikennevaloissa ja ohi lipuu riksakuskisetä fillariajokillaan. Kivan oloinen kaupunki, tuumii isä ääneen. Varttituntia myöhemmin toteamme, että tuolla Shellillähän sitä voisi vaikka käydä vessassa, olisikohan siisti paikka ja käännymme liikennevaloihin. Kuin taikaiskusta riksakuskisetä lipuu ohitsemme jälleen. Onpa omituista, tuumaa aikuinen väki. Kaarramme jälleen vasempaan ja navigaattori ilmoittaa meidän saapuneen kohteeseen, mutta löydämme ainoastaan krokotiilipuiston sisäänkäynnin. Äiti ja isä paheksuvat koko konseptia. Epäeettistä puuhaa pitää eläimiä tuolla lailla.


Kun matkaa on tehty kolmisen tuntia puolen tunnin sijaan, voi tuttu Shellin simpukkalogo symboloida aikuisille myös vessataukoa, mistä erityisesti isä on alkanut unelmoida. Jumituttuamme pariksi hetkeksi yllättävään liikenneruuhkaan hiekkatiellä krokopuiston lähellä on isän olemus muuttunut ja hän arvaa kaikkia kiinnostavan kuinka täytyisi päästä vessaan. Tämän banaalin jeremiadin jatkuessa pissaan muina miehinä kestovaippaani. Vaikerrus vessatauon tarpeellisuudesta huipentuu yllättäen siihen, että isä kaartaa auton huoltoaseman jo näkyessä tien sivuun ja rupeaa harppomaan jalkakäytävää kuin viimeistä päivää, päiväätä thaiksi ohikulkevalle rouvalle toivottaen. Konstit on monet, toteavat famu ja äiti isän palatessa autoon ja vakuuttaessa että nyt istuin pysyy kuivana huoltoasemalle saakka. Tutkivana reportterina voin todeta, ettei Shellin vahvuuksia ole saniteettitilojen hygieeninen ylläpito, mutta torakoiden kasvatus tulvivissa lattiarei’issä saattaa hyvinkin olla.



Saapuessamme riksakuskisedän risteykseen vanhempani ja famu katsovat kaula pitkänä näkyykö setää. Ei tämä nyt niin erityinen kaupunki olekaan, isä tuhahtaa kun kaarramme ilman näköhavaintoa riksasta vasempaan ja lähestymme vääjäämättä jo moneen kertaan ohitettua krokopuistoa, johon luonnollisesti kohtalo meidät vie minua syöttämään ja muutenkin huoltamaan. Päivä on kaunis ja puisto myös, joten mikäpä olisikaan mukavampaa kuin pieni ratasajelu eläimiä ihastellen. Niin isoiksi eläimiksi krokotiilit tuntuvat kyllä viihtyvän kummallisen pienissä asunnoissa eikä norsukaan ilmeisesti tarvitse juuri liikkumatilaa. Onneksi joku viisas kuitenkin ohjeistaa vieraita asianmukaisesti: Please be kindness to animal! Niinpä.



Täällä Aleksis. Bangkokin Aleksis, Bangkok, Samut Prakan.

Jälkikirjoitus: Hoitajani Suda kertoi äidille luottamuksella tarinan, jonka mukaan hän oli kavereidensa kanssa varta vasten päättänyt hakeutua krokopuistoon. Olivat taksilla suunnistaneet kohti elämyskohdettaan, mutta päätyneet vääjäämättä ja tahtomattaan Muang Boranin viehättävään ulkoilmamuseoon, kun krokopuistoa ei vaan löytynyt. Paikoissa lienee jotain hieman erikoista. Tarina ei kerro ketä kuuluisi kiittää reippaudesta, jolla Suda ystävineen kapusi bussiin puiston laitamilla ajatellen sen kuuluvan pääsymaksuun. Joitain hetkiä myöhemmin luokkaretkellä olevat opiskelijat rupesivat tiedustelemaan iloisesti ja ilmeisen kovaäänisesti keskustelevalta joukolta keitä he ovat. Pikaisen selvityksen jälkeen ystävättäret poistettiin keskelle laajaa puistoa ja huristettiin pois. Sellaista on toisinaan Siamin valtakunnassa.

Lomasta sekä kodista ja sen sijainnista

Asiakaspalautetta Finnairille: Lentoaika Bangkokista Helsinkiin on aivan liian pitkä – asia on korjattava välittömästi! Aiempaan lentokokemukseeni luottaen lähdin puolisentoista kuukautta sitten innolla matkaan ja odotin näkeväni Kari-vaarin, Laura-tädin ja famun tuossa tuokiossa matkan toisessa päässä. Mitä vielä! Sain istua kököttää äidin syliin epämukavasti kahlittuna yli kymmenen tuntia ja kun muutaman kerran onnistuin livahtamaan hetkeksi koneen käytävälle konttaamaan, minut napattiin heti kiinni ja takaisin köysiin. Paitsi niinä kertoina, kun minua yritettiin laittaa sellaiseen pieneen laatikkoon nukkumaan. Olisin kuulemma jäänyt muiden matkustajien jalkoihin tai lentoemäntien ja -isäntien kärryjen alle käytävällä. Ei auttanut, vaikka kuinka selitin äidille ja kummeilleni Jannalle ja Esalle, että olisin mennyt pyytämään kärryjä lainaksi ja kävelyavuksi – se superkiva juuri tädiksi tullut lentoemäntä olisi varmasti antanut. Onneksi sain sittemmin kummiserkultani Joelilta perheineen synttärilahjaksi omat kärryt, joiden kanssa on ollut mainiota viilettää ensin kummilassa ja mummilassa Suomessa ja nyttemmin Sripat Courtin käytävillä. Sivumennen sanoen, otin famun ja hänen pohjattoman matkalaukkunsa mukaan Bangkokiin. En tiedä, mitä olisin tehnyt tuolla lennolla ilman jukeboksitätiäni, jonka ehtymättömästä ohjelmistosta suosikkeihini, Kauko Röyhkän helmien lisäksi, kuuluu västäräkinpojat Pin, Pan ja pikkupoika Pon. Viisas lentoyhtiö otti palautteeni vakavasti ja paluumatkalla ongelma oli jo poistunut. Ei tarvinnut kuin mennä koneeseen nukkumaan, herätä, imaista aamupalamaidot ja pian jo osoittelinkin sormella kaukana Suvarnabhumin horisontissa näkyvää isiä ja nauroin. En ole varma, mihin isin valitus kolmen ja puolen viikon liiasta pituudesta pitäisi osoittaa.

Isinpuutetta helpottamaan oli äiti järjestänyt meille täyden ohjelman isovanhempien, kummien, tätien, setien, serkkujen, pikkuserkkujen, isotätien ynnä muiden sukulaisten ja ystävien tapaamisia ja reissasimme ahkerasti mummin ja vaarin luona sijainneesta tukikohdastamme käsin. Huomasin, että Suomessa on jostain syystä huomattavasti enemmän lyhyitä, tarkemmin sanottuna jotakuinkin minun kokoisiani, ihmisiä. Oli erityisen rattoisaa päästä seurustelemaan tarkalleen samanikäisten vanhojen ystävieni, kuten Tuukan, joka myös ystävällisesti lainasi meille kotiaan eräällä Helsingin reissulla, Hertan ja Pinjan kanssa – kyllä 1-vuotiaat vaan ovat fiksuja ja kommunikaatio sujuu! Siitä tulikin mieleeni, että päätin vanhempieni yllätykseksi lakata hetkeksi puhumasta suomea (välillä on tosin ihan pakko sanoa ”kakka”)ja koulutan heitä tätä nykyä viestinnän jaloon taitoon metodilla etusormi. Menetelmä on otettu hyvin vastaan ja niin isi kuin äitikin toistelevat enimmäkseen kiltisti taloa, lamppua, autoa, prätkää, palovaroitinta jne. sitä mukaa, kun osoitan niitä etusormellani. Hyvä hyvä, vanhukset! Mutta Suomessa oli siis hyvä meno ja siellä vasta osataan juhlia! Sain nimittäin työntää käteni vielä kahteenkin synttärikakkuun ja viimeiset noin kolmenkymmenen hengen pippalot olivat niin rankat, että minun oli otettava pienet päiväunet kesken juhlien. Juhlinnan ja sukulaisten ynnä ystävien lisäksi Suomen hyviin puoliin kuuluvat mm. kotieläinpuisto, jossa oli myös hyvät keinut ja paljon pientä väkeä, oma kahluuallas, jossa sain polskia ilman että vanhukset tuuppasivat itseään liian lähelle, kirpeän raikas ilmasto sekä ruisleipä, peruna ja kaikki mummin makoisat keitokset. Ai niin, ja sauna, mummin ja vaarin loistavat kiipeilyportaat, jotka selvitin tuossa tuokiossa sekä mummin aarteita täynnä oleva astiakaappi.

Kotia ei silti mikään voita. Palasin mukavan Suomen loman jälkeen tuttuun ja turvalliseen asemamaahani hyvillä mielin. Vähänpä silti aavistin mitä tuleman piti kulkiessani kaikessa rauhassa taas pitkän lentomatkan jälkeen rattaissa Suvarnabhumin lentokentällä famu vieressä ja äiti takana. Yhtäkkiä näet bongasin ylätasanteelta hyvän matkan päästä tutun hahmon. Isi! Tulipa kerralla kiire, kun aloin samanaikaisesti minulle ominaisen täpistyksen (karkeasti ottaen innostuksensekaista ylös-alas-hetkuntaa suu apposen ammollaan) ja osoitin kauan kadoksissa ollutta isääni sormella. Isi osoitti takaisin ja taisinpa etäältä jopa erottaa silmäkulman hieman kostuneen. Voi veljet, tuskin maltoin odottaa liukuportaiden loppumista! Vaan lopussa isä ja kiitos seisoivat ja tulin napatuksi isän riittävän lujaan syleilyyn. Siinä molemmat täpistimme tavallamme ja höpötimme ja suukotimme suureksi kasvanutta ikäväämme palasen pois. Se oli ihana hetki.

Vieressämme famu kakisteli kurkkuaan selväksi ja teki tiettäväksi, ettei hänkään ollut nähnyt poikaansa hetkeen aikaan. Mitä lie tarkoittanut. Joka tapauksessa isä vaikutti iloiselta myös tästä jälleennäkemisestä. Kun kävelimme lentokentältä ulos, näin isän ja äidin hellästi toisiaan suukottavan ja huokaavan tyytyväisyyttään. Päätin painaa mieleeni, että koti on siellä missä pieni perheeni on ja rutistin isää vielä lujemmin.

Täällä Aleksis. Bangkokin Aleksis, Helsinki, Orimattila, Myrskylä, Turku, Raisio, Bangkok.

Reportterin paluu

”Jipii! Jihuu! Nyt se on ohi! Huraa! En voi uskoa tätä todeksi! Mahtavaa!” Ilmeisen hupsahtanut äitini se sellaisia huuteli tanssahdellessaan tässä eräänä aamuna hurjasti tuulettaen olohuoneeseen, jossa minä soittelin kaikessa rauhassa kummieni Jannan ja Esan kanssa muovista vesitonkkaa. Huolestuneena pitkästä raportointivälistä arvon kummit olivat nimittäin tutkivien journalistien tapoja mukaillen hypänneet lentokoneeseen ja saapuneet tänne Bangkokiin tarkistamaan tilanteeni - ja ovatkin täällä ilokseni nyt jo kolmatta viikkoa. Mutta äiti siis oli vihdoin ja viimein päättänyt päästää minut takaisin toimittajan töihin vapauttamalla tietokoneeni gradun ikeestä. Olikin jo korkea aika ottaen huomioon hienovaraiset mutta peräänantamattomat vihjeeni, kuten ripustautuminen äidin jalkaan aina hänen yrittäessään vetäytyä suljetun oven taakse konetta naputtamaan. Joudun toisinaan turvautumaan koviin otteisiin, sillä vanhempani eivät vieläkään ole oppineet kieltäni. Onneksi he ovat kuitenkin jo alkaneet ymmärtää muutamia yksinkertaisia sanoja, kuten äiti, täti ja kissa. Kyllä se vielä tästä lähtee, vanhukset.

Pakkaamisesta pitävät vanhempani pääsivät reilu viikko sitten mielipuuhaansa ja lastasivat automme takakontin täpötäyteen tavaraa, minkä jälkeen ahtauduimme kummien kera sisään ja käänsimme nokan kohti etelää. Siitä tulikin mieleen, että isistä on tullut oikea bangkokilaiskuski – vasenta kaistaa ajellaan niin kuin siinä ei mitään outoa olisi, u-käännökset sujuvat kuin vettä vaan ja vilisevään liikenteeseen tungetaan väkisin mukaan joskus jopa siinä määrin, että toiset autoilijat soittavat torvea kuninkaan kiellosta huolimatta. Hyvä isi! Keskellä moottoritietä u-käännöksiin ja läpi kivitalon ajamiseen kehottava sekä oikean ja vasemman tyystin sekoittava navigaattori joutaakin romukoppaan. Mutta asiaan. Muutaman tunnin makoisien unien jälkeen saavuimme pranburilaiseen merenrantakohteeseen neljän päivän minilomalle. Otin ansaitusta lomasta kaiken irti: uida pulikoin käytännössä omissa uima- ja porealtaissamme minkä ehdin, testasin leikkipaikan keinuja, tutkin muurahaisia ja hiekkarannan vilkkaasti liikkuvia pikkuruisia rapuja ja maistelin paikallisia herkkuja lähiravintolassa.


Täytyy sanoa, että aamuisin oli huomattavasti mukavampi herätä naapurin lehmien ammuntaan kuin tavanomaiseen ilmajunan kolkkeeseen. Lehmät näyttävät sivumennen sanoen olevankin kyseisen paikkakunnan nähtävyys ja ainakin kummitäti tuntui olevan vaikuttunut nähdessään lehmän pissalla auton lavalla keskellä kaupunkia. Maaseudun rauha oli siis Bangkokin hulinan jälkeen tervetullutta vaihtelua etenkin kun edellisestä lomasta Pak Chongin kansallispuistossa oli jo aikaa. Sillä kertaa isi oli muuten jostain syystä ottanut kaikki työkaverinsa mukaan ja leikki heidän kanssaan suurimman osan ajasta. Onneksi myös äiti ja minä saimme olla mukana piilottamalla uima-altaisiin leluja, joita muut sitten illan pimetessä sieltä kilvan etsivät. Joku suunnistus kuulemma.

Niin se vaan ikä alkaa painaa! Päätin ottaa pienen varaslähdön ja järjestin lauantaina pippalot lähestyvien yksivuotissynttäreitteni kunniaksi. Vaikka pieniä ihmisiä edusti ikävien sairastumisten ja sattumien vuoksi vain 2,5-kuukautta vanha Amilia, juhlat olivat kerrassaan erinomaiset. Kummit kunnioittivat korkeaa ikääni minulle omistetulla itse sanoittamallaan sambarytmisellä laululla ja muidenkin vieraiden lahjat olivat mahdottoman mukavia, vaikka erään vieraan suunnittelema vaaleanpunainen mekko vaihtui viime hetkellä keiloihin ja jalkapalloon. Kaunis nimeni kun on täkäläisille hieman hankala: jotkut se saa pitämään minua tyttönä, kun taas lopuille sen kirjoitusasu tuottaa hankaluuksia. Uimakoulun diplominkin sai joku Alexsis, vaikka minä suoritin ensimmäisen vaiheen läiskytykset, polskinnat ja sukellukset erinomaisesti. Mutta synttäreiden tunnelmaa ei pilannut edes se, että minua sylissään pitelevä ja innoissaan kynttilää sammuksiin puhkuva äitini unohti antaa minulle kakkulapion ja jouduin siksi aloittamaan syntymäpäiväkakun kahmaisemalla siitä aimo annoksen mustikkaa ja kermavaahtoa paljain käsin. Nam – tiedänkin mitä syön tästä lähtien joka päivä, yhdessä suklaakakun kera.




Täällä eletään mielenkiintoisia aikoja, kun hallitusta pyritään sysäämään vallan kahvasta sivummalle ja mielenosoitukset ovat reipasta kansalaisaktivismia, johon kuuluu poliisijoukkojen harhauttaminen ja jo mainittu kissa sekä toistaiseksi mainitsematon hiiiri -leikki. Jään tarkkailemaan tilannetta hieman etäämmältä, eikä kotipuolessa olekaan yhtään rauhatonta.

Nyt on aika vetäytyä kauneusunille, jotta olen oikein edustavassa kunnossa suunnatessani huomenna kohti synnyinmaatani. Siellä nähdään!

Tällä Aleksis. Bangkokin Aleksis, Bangkok.

Arki, tylppä ja hiomaton

Runoilijan sanoin, arki meidät yllätti, tylpällä terällään hitsasi päivät yhteen röpeliäiseksi saumaksi kohti tuntematonta.

Öhm, asiaan! Mitä varttuneemmaksi käyn, sitä enemmän minua on alkanut kiinnostaa lakonisen raportoinnin sijaan lyyrinen ilmaisu. Koen kuitenkin velvollisuudekseni välittää tietoa myös helpommin lähestyttävässä muodossaan.

Työn tekemistä on viime aikoina vaikeuttanut myös se, että olen ollut melkoisen ihastunut sydänystävääni Lilliin, jota yritin tässä jokin aika sitten parhaani mukaan hurmata ihastuttavalla kuusihampaisella hymylläni. Äidille huusin naama tummanpunaisena äänijänteiden äärirajoilla vaipanvaihdon aiheuttamaa ärtymystäni, mutta vaihdoin tietysti taktiikan hempeästi lempeilyyn Lillin nähdessäni. Lilli on ihana. Lilli lainasi vanhemmilleni kotimaista viihdettä dvd:llä, mikä on verenperintönä nyt vaikuttanut minuunkin. Antakaahan kun selitän. Sarja, jonka Lilli lainasi oli Tummien vesien tulkit, jossa autokauppias Raimo kuuntelee kasetilta suomalaisen tulkinnan kivijalkoja Lauri Viitaa ja Eino Leinoa parhaita mainitakseni. Silloin kun ei kuuntele suomalaisen viihdemusiikin samettisen pehmeää kulmasohvaa Paula Koivuniemeä. Vanhemmat pitivät ilmeisesti viihdettä ...hmmm, viihdyttävänä ja olen monesti kuullut seinän ja uneni läpi vaimeaa naurua ja kommentteja, joiden perusteella sarja kuvastaa jotakin hyvin suomalaista ja mitä on mukava katsoa joidenkin tuhansien kilometrien puskurivyöhykkeen takaa.

Äitini on tehnyt töitä kotona tiiviisti. Uudemman ajan suomalaislyyrikon sanoja mukaillen hänen turvallisuudentunnettaan on viime aikoina uhannut kolme asiaa: gradu, gradu, ja gradu (muistilappu itselle: jotenkin on päästävä siitä, että lähes aina päädyn viittaamaan joko suorasti tahi epäsuorasti puolustusministeriöön.
Pitää hajauttaa, hajauttaa, ei kaikkia munia yhteen koriin!). Urakka näyttää vieneen innokkaalta reportterilta tietokoneen alta, mutta on loppusuoralla. Hyvä äiti!

Isä on käynyt töissä tekemässä milloin mitäkin. Eräänkin viikon tässä hän kävi ihmettelemässä kansainvälistä kokoustohinaa Manilassa, eikä suostunut ottamaan kansainvälistä reportteria mukaan reissuun. Olimme molemmat varsin onnettomia tästä erosta ja erittäin liikuttuneita jälleennäkemisestä.

Mistä tuleekin mieleeni ilmoittaa että olemme äidin kanssa Suomessa 25.6. alkaen pari kolme viikkoa. Olisi mukava nähdä tuttuja ennen Bangkokiin paluuta!

Edellisissä numeroissa esiintynyt hoitajani Hom on valitettavasti sittemmin siirtynyt muihin tehtäviin, tarkemmin pakolaisleirille tulkiksi Shanin osavaltiosta Myanmarista tulleille pakolaisille. Olemme kaikki iloisia Homin uudesta työpaikasta, mutta pettymys tästä tiedosta oli aluksi kauhea. Onneksemme saimme Homin kautta rekrytoitua uuden hoitajan lähes välittömästi. Suda, joka on myös kotoisin Myanmarista mutta etnisesti nepalilainen, on aivan ihana. Välillä vain Suda kelpaa, eivät vanhemmat, mikä näyttää olevan vanhemmilleni niin sanoakseni kasvun paikka. Sellaista se on, vanhukset.

Olen ruvennut sitten viime raporttini liikkumaan uusilla tavoilla sekä tietysti jatkanut vanhoilla, vain ketterämmin. Ensin rupesin ponkaisemaan pystyyn. Kuten aina uusiin asioihin, tähän liittyi aimo annos yritystä ja erehdystä, ja vanhempia kauhistuttanutta pääkallon ja muun kolinaa. Olivat kuulemma jo näpyttelemässä netissä osoitetta www.kopkryphjalm.nu kun samaan aikaan katsoin heitä tukevasta seisoma-asennosta kuin sanoakseni "Ei hätää, isi ja äiti, kaikki hyvin. Ei hätää."
Opettelen tässä kävelyä tuen kanssa erittäin ahkerasti. Tähän tarkoitukseen käyvät muun muassa tuolit, pöytä, sohvankulmat ja vanhempien lahkeet. Vauhdikkaimmin liikun kuitenkin konttaamalla ja usein minut tapaakin viilettämästä olohuoneessa tyhjän muovisen vesitonkan tai ison vihreän palloni perässä. Se on niin hauskaa puuhaa.

Siinä missä äiti ja isä ovat olleet omien kiireittensä vuoksi vain vähän tekemisissä naapureiden ja talon työväen kanssa, olen minä pitänyt perheen lippua korkealla ja kunnon toimittajan tavoin tutustunut kaikkiin. Vanhempani olivatkin aamulla patiolla käydessämme kummissaan, kun heille tuntematon kukkienkastelijatäti minut nähdessään puhkesi iloiseen thainkieliseen pulinaan, josta he tunnistivat vain sanat "sawadee khaa, Aleksis". Eivät raukat vielä osaa ollenkaan thaita, toisin kuin minä, joka ymmärrän sen lisäksi sujuvasti myös shania ja nepalia. Ja äiti hämmästyi sanattomaksi, kun hänen tuore uusiseelantilainen hissituttavansa yläkerrasta lyhyen jutustelun jälkeen totesi "ahaa, sinä siis olet Aleksiksen äiti".

Rakkaat lukijani. Vetäydyn tarkkailemaan tilannetta sängynpohjalta. Kunnes ponkaisen sieltä tunnin parin päästä punasilmäisenä pystyyn ihmettelemään, että mikäs meininki, ihan hiljaista, onko kaikki kotona, huhuu? Vanhempien epätoivoisen pikanukutuksen jälkeen toistan harjoituksen. Ja toistan. Ja toistan. Ja toistan. Kunnes koittaa aamunkoi, saan maitoa ja taputan tyypillisesti vanhempia rintakehään ja poskipäihin heidän sängystä nousemiseensa saakka. Aamupurolla haukottelenkin sitten makeasti, että mikä meininki, huhuu, EIKÖ TÄÄLLÄ SAA PIENI IHMINEN EDES NUKKUA?!

Täällä Aleksis. Bangkokin Aleksis, Bangkok.

P.S. Olin jo lähes vetäytynyt, kun mieleeni tuli vielä että innostuin kovasti kun vanhempani joitain viikkoja sitten alkoivat puhua jostain "unikoulusta". Sen sijaan, että olisin saanut naapurin poikien tapaan hienon koulupuvun äiti lakkasikin antamasta yöllä maitoa. Korvauksen irvikuvana tämän sijasta isä katkokäveli minä sylissä makuuhuonetta pitkin poikin kunnes kyllästyin ja menin takaisin pehkuihin. Onneksi sentään uimakoulussa on mukavaa, vaikka univormu onkin vain niukka uimarinvaippa.